Kuka sanoi, että kuolleet eivät puhu? Taitavalle kuulijalle luut kertovat, kuinka ennen elettiin ja kuoltiin. Kirkkomaasta kaivettu kulkija oli poltellut piippua ja joutunut tappeluun.

Teksti: Eeva Mäkelä

Kaivinkone rouhaisee kirkkomaata. Mullan alta tulee esiin luuranko. On kesä 2008, ja kosteudesta kärsivän Rengon kivikirkon ympärillä Hämeenlinnassa kaivetaan uusia salaojia. Arkeologit häärivät työmaalla varmistamassa, että kaikki arvokas otetaan talteen. He rientävät tutkimaan löytöä lähemmin.

Kesän kaivaustyöt tuovat päivänvaloon kaikkiaan 56 vainajaa. Kaivausten johtaja Kati Salo saa tehtäväkseen selvittää heidän tarinansa. Salo on arkeologi ja luututkija, joka tuntee valtaosan Suomen luurangoista rautakaudelta 1800-luvulle.

Nappi ja nauloja

Rengon ensimmäisten luiden liepeiltä löytyy myös arkun nauloja, vaakunakoristeinen nappi ja pala nahkaa. Jo arkun naulat ja nappi paljastavat Salolle olennaista tietoa vainajasta.

Rengon nykyinen kirkko rakennettiin 1400- ja 1500-lukujen taitteessa, mutta vanhimmat haudat ovat oletettavasti varhaisempia, koska paikalla seisoi kirkko jo aiemmin. Arkun naulat kuitenkin sulkevat pois sen, että hauta olisi peräisin keskiajalta. Tuolloin vainajat haudattiin pelkässä käärinliinassa.

Arkut otettiin käyttöön 1600-luvulla, ja vainajien ylle vedettiin erityinen kuolinpuku. Nappi viittaa siihen, että vainajalla oli haudattaessa päällään tavalliset vaatteet. Sellainen tapa yleistyi vähitellen 1700-luvun aikana.

Hautaustavan perusteella arkeo­logit pystyvät ajoittamaan paljon vanhempiakin hautoja. Kristinuskon saapuessa hautoihin lakattiin laittamasta esineitä. Jos haudoista löytyy koruja ja miekkoja, niiden voi arvella olevan pakanalliselta ajalta. Lisäksi varhaisella ja keskisellä rautakaudella suosittiin ruumiin polttamista.

Napin vaakuna kertoo vielä enemmän. Vaakunassa näkyy vene ja ilves – Uudenmaan ja Hämeen tunnukset. Koska läänit erotettiin toisistaan vuonna 1831, hautaus tapahtui varmaankin sitä ennen, Salo päättelee. Hänen mielestään nappi voisi olla peräisin sotilas­univormusta tai virkamiehen asusta.

Hammastarkastus kellarissa

Kun luut on kuivatettu, nostettu haudoista ja kuljetettu Helsinkiin, Salo aloittaa työhuoneessaan Kulttuuritalon kellarissa tarkemman tutkimuksen.

Ensin selvitetään, minkä ikäinen vainaja kuollessaan oli. Salo tutkii vainajan hampaiston. Lapsen kuoliniän määritys kävisi helposti tarkistamalla, mitkä hampaat ovat puhjenneet ja mitkä vielä leukaluun kätkössä. Asia on tuttu jälkikasvunsa hampaistoa seuraaville vanhemmille. Hampaiden puhkeamisessa on jonkin verran yksilöllistä hajontaa, mutta puhkeamisjärjestys ja karkea ajankohta ovat ennustettavissa.

– Hampaat puhkeavat yleensä ajallaan, vaikka olisi sairauksiakin, Salo sanoo.

Myös luut kertovat varttumisesta. Vastasyntyneellä on noin 200 luuta enemmän kuin aikuisella, koska luiden varret ja niiden päät ovat erillään. Varsien ja päiden välissä on joustava rustokerros. Kallo ja lantioluukin ovat useana erillisenä palana. Kasvu venyttää vähitellen luiden varsia, teini-iässä varret ja päät luutuvat yhteen ja välirusto häviää. Luiden päiden kiinnittymisikä kuitenkin vaihtelee yksilöstä toiseen enemmän kuin hampaiden puhkeamisikä.

Meidän vainajamme on selvästi täysikasvuinen. Aikuisen kuoliniän Salo määrittää hampaiden kulumisesta. Lisäksi hän tutkii kallosaumojen umpeutumista, kaularus­ton luutumista sekä muutoksia solis-, lantio- ja kylkiluissa. Tarkan syynin jälkeen hän toteaa,

että vainajamme kuoli 50–60-vuotiaana.

Kallo kertoo sukupuolen

Seuraavaksi tarkasteluun otetaan lantio. Synnytystä varten naisen lantion pitää olla laajempi kuin miehen. Erot kehittyvät vasta puberteetti-iässä, mikä vaikeuttaa lasten sukupuolen määritystä.

Salo kiinnittää huomionsa erityisesti häpyluun ja istuinluun väliseen aukkoon, joka miehillä on kapeampi ja naisilla pyöreämpi. Myös ristiluun kiinnityskohta on tärkeä: miehillä se on tasainen ja naisilla koholla.

Toinen sukupuolenmäärityksessä olennainen kohta on kallo. Miehillä on keskimäärin voimakkaammat kulmaharjanteet, luisumpi otsa, jykevämpi leuka sekä suorempi alaleuan

kulma kuin naisilla.

Tällä kertaa sukupuolenmääritys ei tuota yksiselitteistä tulosta. Luurangossa on sekä miehekkäitä että naisellisia piirteitä. Miehiset piirteet ovat sen verran hallitsevia, että Salo luokittelee vainajan mieheksi, tosin kysymysmerkin kera.

Vainajan korkea ikä hankaloittaa sukupuolen toteamista. – Naiset saavat ikääntyessään miesmäisiä piirteitä, Salo toteaa.

Salo ryhtyy mittaamaan kehon pitkiä luita. Hän tahtoo tietää, kuinka pitkä 50–60-vuotias miehemme oli. Hän asettelee mittauspöydälle olkaluut, reisiluut ja sääriluut. Mittaustulokset hän sijoittaa tarkoitusta varten kehiteltyyn pituuskaavaan, josta laskemalla miehen pituudeksi saadaan 169 senttiä.

Piipun polttelu jätti jäljet

Vilkaisu renkolaisen suuhun kertoo heti, että hammashoidossa olisi ollut toivomisen varaa. Vainajamme on menettänyt ennen kuolemaansa kymmenen hammasta, ja kolmen hampaan kohdalla on leukaluuhun asti edennyt tulehduspesäke. Niitä näkyy muidenkin renkolaisten leuoissa, eikä hampaiden menetyskään harvinaista ole. Muiden vaivojen lisäksi kolmessa hampaassa on reikä.

– Kivikauden jälkeen hampaiden reikiintyminen lisääntyi huimasti, kertoo Salo. Siirtyminen metsästyksestä ja keräilystä maanviljelyyn huononsi väestön terveydentilaa. Ravinto yksipuolistui. Viljan ja myöhemmin perunan hiilihydraatit ruokkivat kariesta. Väestökeskittymien myötä riesaksi tulivat tartuntataudit.

Hammaskiveä ei miehen harvoissa hampaissa juuri näy. Sitä kertyy sitä enemmän, mitä pehmeämpää ravinto on.

– Ennen ruoka oli paljon kovempaa kuin nyt ja vaati enemmän pureskelua. Siksi hampaat myös kuluivat enemmän, valistaa Salo. Kulumista vielä edistivät leipätaikinaan päätyneet jauhinkiven sirut ja muut elintapoihin liittyvät seikat. 1700-luvun liitupiippujen polttelijat erottaa tyypillisestä kulumasta.

Salo osoittaa viistoiksi kuluneita väli- ja kulmahampaita miehen vasemmassa suupielessä. Purentaan syntyneeseen rakoon on helppo kuvitella piipun varsi. Liitupiiput valmistettiin valkosavesta, joka sisälsi hienoksi jauhautunutta kiveä. Siksi liitupiippu oli kovempi ja kuluttavampi kuin esimerkiksi puusta tehty. Lisäksi hampaiden sisäpinnalla näkyy tummaa värjäytymää, mikä sekin voi kertoa tupakanpoltosta.

Tappelusta tuli murtumia

Osa miehen etuhampaista on katkennut hänen elinaikanaan. Lisäksi kyynärluussa erottuu paksuntuma, joka on merkki parantuneesta murtumasta. Kyynärluun murtumat liittyvät usein väkivaltaan. Ne ovat tyypillisiä torjunta- tai itsepuolustusvammoja. Salo arvelee, että mies on nostanut käsivarren torjuakseen voimallisen iskun. Samassa rytäkässä on ehkä katkennut hampaitakin.

Miehen elämä ei muutenkaan ole ollut helppoa. Nikamissa näkyy nivelmuutoksia ja kulumia, joista pahin on kaularangassa. Siellä luut ovat nikamankaaren nivelpinnalla päässeet hankaamaan toisiaan vasten.

Oman lisänsä tarinaan antaa miehen hautapaikka kirkon epäsuositulla pohjoispuolella. Sinne haudattiin rikollisia ja köyhiä, joilla ei ollut varaa parempaan. Miehemme saattoi olla laitapuolen kulkija, ehkäpä sotilaspalveluksen suorittanut kulkuri, vaikka olikin saavuttanut melko korkean iän.

Säästyi sairauksilta

Murtuman ja kulumien lisäksi miehessämme ei näy merkkejä sellaisista sairauksista, jotka jättäisivät jälkiä luustoon. Niitä ovat nivelsairaudet, esimerkiksi reuma, psoriaasi ja kihti, vakavat tartuntataudit, kuten tuberkuloosi, lepra ja kuppa sekä jotkin syövät.

Luumuutoksia alkaa kehittyä vasta parin viikon sairastamisen jälkeen. Siksi virustaudit eivät luustosta näy.

Luusto reagoi sairauteen kahdella tavalla, joko tuhoamalla luuta tai muodostamalla uutta, Salo kertoo. Yksittäinen muutos ei kerro, mistä taudista on kyse, vaan vasta luustomuutosten jakauma kehossa paljastaa syyllisen. Röntgenkuvista on ratkaisevaa apua.

– Kun tutkin luurankoja röntgenlääkärin kanssa, joka viidennestä vainajasta löytyi taudin merkkejä, joita ei näkynyt luun pinnalle, Salo kertoo.

Kroonisten sairauksien lisäksi luututkija kohtaa usein puutostauteja. Salo kääntää hansikaskäsin pitelemänsä kallon ylösalaisin ja näyttää pieniä reikiä silmäkuopan yläreunassa. Ne ovat seurausta raudanpuuteanemiasta. Myös C-vitamiinin puutoksesta johtuva keripukki nävertää pikku reikiä kalloon. Riisitauti taas taivuttaa luita, jotka D-vitamiinivajeen vuoksi eivät saa tarpeeksi kalsiumia vaan alkavat mineraalin puutteessa joustaa liikaa.

Toisinaan tutkija törmää pikku erikoisuuksiin. Yllättävän monella renkolaisella häntä- ja ristiluu ovat kasvaneet yhteen. Jollakulla voi myös olla epätavallisen muotoiset hampaat tai ylimääräinen hammas leuassaan. Näiden perinnöllisten piirteiden perusteella tutkijat tekevät päätelmiä vainajien sukulaisuussuhteista. Monet poikkeamista ovat pitäviksi todisteiksi liian yleisiä, mutta pistämättömiäkin on, kuten kolminystyräinen välihammas. Sellainen on väestössä vain noin yhdellä viidestätuhannesta.

Haaveena virusten dna

Joskus on mahdollista selvittää vainajan henkilöllisyys vertaamalla luurangosta saatuja tietoja historiallisiin lähteisiin tai hänen dna:taan sukulaisten dna:han. Dna-analyysiin tarvitaan rippunen riittävän hyvin säilynyttä orgaanista ainesta. Sen avulla on saatu vaikuttavia tietoja Egyptin faraoiden sukulaisuussuhteista, mutta ihan tavallistenkin ihmisten perimä kiinnostaa tutkijoita. Suomessa ei ole vielä eristetty ihmisen muinais-dna:ta, mutta sitä kokeillaan parhaillaan, Salo paljastaa.

Luista löytyy vierastakin dna:ta. Luukudokseen jäänyt taudinaiheuttajien dna voi antaa täsmätietoa kuolinsyystä paljastamalla sellaisia sairauksia, joita luustosta ei silmällä havaitse.

Luista on saatu eristetyksi bakteerien, esimerkiksi tuberkuloosibakteerin dna:ta, Salo kertoo. Kansainvälinen tutkimusryhmä selvittää parhaillaan suomalaisista luista tuberkuloosin evoluutiota. He ovat onnistuneet eristämään muinaista tuberkuloosin dna:ta kahdesta Salon tutkimasta 1600–1700-luvun vainajasta, jotka ovat peräisin Porvoon tuomiokirkosta.

Tuberkuloosi on yksi maailman aikuisväestön yleisimmistä kuolinsyistä.

– Bakteeri on niin muuntautumiskykyinen, että tepsivän antibiootin kehittäminen on vaikeaa, mutta jos tunnemme bakteerin menneisyyden, osaamme ehkä ennustaa, minkä muodon se seuraavaksi ottaa, Salo selittää.

Luut kertovat myös muinaisesta lääkinnästä. Viime syyskuussa kemisti Mark Nelsonin johtama tutkimusryhmä raportoi American Journal of Physical Anthropology -lehdessä löytäneensä vuosina 350–550 eläneiden nubialaisten luista runsaasti antibioottia. Tutkijoiden mukaan nubialaiset lääkitsivät itseään säännöllisesti antibioottipitoisella oluella. He panivat sitä viljasta, joka sisälsi tetrasykliiniä tuottavaa Streptomyces-bakteeria. Lääkitsemisen lisäksi bakteerit tekivät oluesta houkuttelevan kullanhohtoista.

Kivikauden tanskalaisten hampaista tutkijat ovat erottaneet pyyhkäisyelektronimikroskoopilla poranjälkiä. Lääkintätaidosta kertoo myös luunmurtumien parantuminen ja luutuminen oikeaan asentoon sekä se, että vakavasti vammautuneet ja sairaat ovat ylipäätään selvinneet hengissä.

Luiden avaama näkymä menneisyyteen suorastaan huimaa. On yllättävää, kuinka paljon maallisista jäännöksistämme saadaan irti. Sairaushistorian tutkimukseen erikoistunut Kati Salo kuitenkin toivoo vielä enemmän.

– Toivon ja odotan, että luista saataisiin eristettyä virusten dna:ta ja saataisiin tietoa sairauksista, joita luustosta ei näe.

Palvelija heitettiin lattian alle

Vuonna 2003 arkeologiryhmä tutki 1600-luvun uudisraivaajia Yhdysvaltain Marylandissa Chesapeake Bayssa ja löysi erään talon lattian alta roskakasasta 16-vuotiaan pojan luurangon.

Kukaan tutkijoista ei ollut aiemmin törmännyt vastaavaan. Tavallisesti 1600-luvun vainajat laskettiin huolellisesti kaivettuun hautaan yleiselle hautausmaalle. Pojan kuolemaan oli selvästi liittynyt jotakin hämärää.

Luuranko makasi kippurassa kyljellään. Vaikutti siltä, että ruumis oli väkisin tungettu häthätää kaivettuun pieneen syvennykseen. Siinä rytäkässä toinen polvilumpiokin oli mennyt sijoiltaan ja varpaat käpristyneet jalkapohjan alle. Kaivajan työkalu, maitoastian kappale, lojui edelleen luurangon rintakehän päällä. Ruumiin päälle oli siroteltu kerros savea, varmaankin hajua torjumaan. Sittemmin kuoppaan oli kertynyt tavanomaista talousroinaa.

Luurangon vierestä löytyi kolikko ja ikkunanpuitteen lyijyliuska, jossa oli vuosiluku. Niistä saattoi päätellä, että hautaus oli tapahtunut aikaisintaan vuonna 1663. Historiallisten lähteiden mukaan talossa oli tuolloin asunut perhe, jolla oli kaksi Euroopasta pestattua palvelijaa. Sopimukseen kuului, että isäntä maksoi matkan ja palvelija vapautui määräajan kuluttua. Moni sopimuspalvelija kuoli ennen määräaikaa. Kuolemia yritettiin ilmeisesti salatakin, sillä 1661 Virginian osavaltiossa päädyttiin kieltämään yksityiset hautaukset. Kaikki vainajat tuli saattaa lepoon kirkkomaalle. Marylandissa vastaavaa lakiesitystä harkittiin vuonna 1663.

Kuka poika oli? Hänen luistaan tehty isotooppianalyysi kertoi eurooppalaisesta vehnävoittoisesta ruokavaliosta. Uudella mantereella pääravintokasvi oli maissi, jonka painavampi hiili-isotooppijälki olisi ehtinyt näkyviin, jos poika olisi asunut siellä jo vuosia. Hän siis oli suhteellisen tuore tulokas – toinen sopimuspalvelijoista.

Pojan terveys oli heikko. Epänormaalin huokoiset ja kuluneet selkänikamat kertovat kroonisesta tulehduksesta, eivätkä hampaista leukaluuhun edenneet seitsemän tulehduspesäkettä ainakaan parantaneet tilannetta.

Sairauksistaan huolimatta hän raatoi kuin orja. Hyvin kehittyneet lihasten kiinnityskohdat olka- ja käsivarsien luissa kielivät kovasta työstä ja olka- ja solisluun syöpyminen ylikuormituksesta. Raskaat taakat olivat painaneet selkärangan kasaan. Nikaman sisään painunut välilevy oli jättänyt jälkensä usean nikaman sisäpinnalle.

Tutkijat päätyivät pitämään pojan kuolemaa väkivaltaisena. Hänen oikeassa kädessään ja ranteessaan oli vielä parantumattomia, itsepuolustuksesta kertovia murtumia. Lisäksi jollakulla talon asukkaalla oli selvästi ollut halua salata pojan kuolema. Hautaaja oli varmaan vihkinyt salaisuuteen muitakin perheenjäseniä. Vai olisivatko he tietämättään asuneet ruumiin päällä?

Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2011

Lisää Amerikan varhaisten uudisasukkaiden kohtaloita Smithsonian-instituutin verkkonäyttelyssä Written in Bone:

anthropology.si.edu/writteninbone/index.html

Eeva Mäkelä on filosofian tohtori, geologi,

vapaa tiedetoimittaja ja kääntäjä sekä Tiede-lehden vakituinen avustaja. 

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012