Maailman eliölajiston tutkimus on vasta alkutaipaleellaan. Kukaan ei vielä tiedä edes suunnilleen, paljonko lajeja on olemassa.


  E. Sääksjärvi

Maailman eliölajiston tutkimus on vasta alkutaipaleellaan.
Kukaan ei vielä tiedä edes suunnilleen, paljonko lajeja on olemassa.

Julkaistu Tiede-lehdessä

4/2002

Kuinka monta eliölajia jakaa maapallon kanssamme? Onko niitä miljoona vai kenties jopa sata miljoonaa?

Kysymys saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta siihen vastaaminen on yksi biologien vaikeimmista haasteista. Satoja vuosia sitten alkaneesta työstä huolimatta kaikkien eliölajien kuvaaminen ja niiden kokonaismäärän selvittäminen onkin vielä alkutaipaleellaan.

1700-luvulla Carl Linné uskoi maapallon lajimääräksi muutamia tuhansia. Vähitellen tutkijat kuitenkin havaitsivat, että määrä on paljon suurempi.

Uusia lajeja löytyi niin paljon, että 1980-luvulle tultaessa arviot olivat nousseet 2-3 miljoonaan. Tähän ne tuntuivat vakiintuvan, mutta sitten tiedemaailma kohahti: taivaalta satoi hyönteisiä!

30 000 000 trooppista niveljalkaista?

  sademetsäpuista trooppisessa Amerikassa. Tutkittavien puiden latvusto sumutettiin nopeasti vaikuttavalla hyönteismyrkyllä, ja putoavat ötökät kerättiin puiden alle viritettyihin suppilollisiin purkkeihin.

Erwin löysi 19 panamalaisesta Luehea seemannii -puuyksilöstä yhteensä noin 1 200 kovakuoriaislajia. Tämän perusteella hän teki seuraavat päätelmät:

1) Oletetaan, että löytyneistä kovakuoriaislajeista elää vain tässä yhdessä puulajissa 13,5 % eli 163 lajia.

2) Maapallolla arvioidaan esiintyvän noin 50 000 trooppista puulajia, joten niissä voisi olla erikoistuneita kovakuoriaisia noin 8 150 000 lajia.

3) Jos oletetaan, että kovakuoriaiset muodostavat noin 40 % niveljalkaisista, trooppisten sademetsien latvustoissa eläisi niveljalkaisia noin 20 000 000 lajia.

4) Jos oletetaan, että latvustoissa elää kaksi kertaa niin paljon niveljalkaislajeja kuin maanpinnalla, trooppisissa sademetsissä esiintyisi niveljalkaislajeja noin 30 miljoonaa!

Sittemmin jokaista Erwinin oletusta on kritisoitu, ja uusimman tiedon perusteella hänen arviotaan voidaan pitää hyvin epävarmana. Erwinin kiistaton ansio kuitenkin on, että hänen tutkimuksensa käynnisti toden teolla maapallon lajimäärien pohdinnan.




Biodiversiteetti: enemmän kuin lajirikkaus

Biodiversiteetti on maapallon elävän luonnon kokonaiskirjo, satojen miljoonien vuosien kehityshistorian tulos.

Useimmiten termillä tarkoitetaan vain tietyllä alueella esiintyvien lajien määrää. Se on kuitenkin vain yksi luonnon moni-muotoisuuden eli biodiversiteetin ta-soista.

Muita tasoja ovat eliölajien sisäinen perimäaineksen muuntelu sekä elin-ympäristöjen moninaisuus.


Joka arviossa sudenkuoppansa

Erwinin kovakuoriaistutkimus nosti siis maapallon lajimääräarvion noin kolmesta miljoonasta ainakin kymmenkertaiseksi. Muutaman vuoden päästä eräs tutkimus esitti jopa 200:aa miljoonaa.

Tämä valtava haarukka kertoo osaltaan siitä, kuinka vähän me loppujen lopuksi tiedämme maapallon luonnon monimuotoisuudesta. Itse asiassa jopa maantieteellisesti pienen alueen lajistoa on yhä lähes mahdoton selvittää kokonaisuudessaan.

Maapallon lajimäärää on vaikea arvioida, koska tietoa puuttuu niin paljon: valtaosa lajistosta on vielä tutkijoilta kirjaamatta. He ovat kuvanneet vasta noin 1,7 miljoonaa lajia. Näistä on hyönteisiä yli 50 %, kasveja noin 14 % ja selkärankaisia eläimiä noin 3 %.

- Yksi tapa kokonaislajimäärän arvioimiseksi on näytteiden keruu Erwinin tutkimuksen tapaan. Arvio koetetaan saada yleispäteväksi sen perusteella, mitä tutkija tietää keräämänsä eliöryhmän biologiasta, mutta oletuksia kertyy helposti liikaa.

- Toinen tapa on yhdistää kyselyin saadut eri eliöryhmien asiantuntijoiden arviot. Voi kuitenkin käydä niin, että kaksi samaan eliöryhmään perehtynyttä tutkijaa antaa aivan erilaisen arvion, koska he jakavat lajeja eri tavalla. Monet lajit on jopa kuvattu useaan kertaan eri nimillä, sillä eri tutkijat ovat saattaneet toisistaan tietämättä kuvata saman lajin.

- Kolmas keino on vertailu hyvin tunnettuun eliöryhmään. Voidaan esimerkiksi arvioida melko hyvin tunnettujen päiväperhosten osuus Suomen hyönteislajistosta. Jos oletetaan, että määräsuhde on koko maailmassa samanlainen, saadaan arvio maapallon hyönteisten lajimäärästä. Tällainen oletus voi kuitenkin olla katteeton.

Tapoja on muitakin, mutta niillä jokaisella on huonot puolensa.

Lähitulevaisuudessa lajistotiedon hallinta sentään helpottuu huomattavasti suurten kansainvälisten yhteistyöhankkeiden ansiosta. Niistä yksi on Global Biodiversity Information Facility (GBIF), maailmanlaajuinen tietokanta, joka tulee sisältämään mm. kaiken saatavilla olevan tiedon jo kuvatuista eliölajeista.

300 puulajia hehtaarilla

Biologinen monimuotoisuus on jakautunut maapallon pinnalle epätasaisesti: useimpien eliöryhmien lajimäärä on paljon suurempi päiväntasaajan lähellä kuin viileillä ilmastovyöhykkeillä.

Esimerkiksi päiväperhoslajeja voi Suomessa hyvällä paikalla tavata vuoden aikana muutamia kymmeniä mutta Perun Amazoniassa yli tuhat.

Toinen hyvä esimerkki ovat puulajit. Suomessa retkeilijä voi tunnistaa yhden hehtaarin alueelta muutamia puulajeja, ja saman lajin yksilöitä on yleensä paljon. Perun Amazoniassa tilanne on päinvastainen.

Amerikkalainen kasvitieteilijä Alwyn Gentry kartoitti 1980-luvun puolivälissä yli kymmenen sentin paksuiset puut kahdelta hehtaarin tutkimusalalta läheltä Iquitosin kaupunkia. Kummaltakin hehtaarilta löytyi noin 300 puulajia; useimmista oli hehtaarin alueella vain yksi yksilö. Toiset tutkijat seulovat koealoja edelleen, ja lajimäärät kasvavat yhä.

Kaikki eliöryhmät eivät kuitenkaan näytä runsastuvan tropiikkia kohti. Esimerkiksi muissa hyönteisissä loisivien Ichneumonidae-loispistiäisten lajimäärät on todettu suunnilleen samanlaisiksi niin viileillä ilmastovyöhykkeillä kuin päiväntasaajan tienoilla. Vielä ei kuitenkaan olla varmoja, onko tämä havainto todenmukainen vai esimerkiksi pienistä tutkimusaineistoista johtuva harha. Monilla trooppisilla alueilla ei nimittäin ole vielä tehty lainkaan keruita.




Suomenkaan lajistoa ei täysin tunneta

Trooppisiin maihin verrattuna Suomen lajistoa voi pitää köyhänä, mutta on täällä sentään noin 42 000 lajia. Suurin osa, noin 22 500, on niveljalkaisia. Esimerkiksi pistiäisiä on Suomesta tavattu noin 6 000 lajia. Muut eliöryhmät ovat paljon pienem-piä. Putkilokasveja esiintyy vakituisesti noin 1 300 lajia ja selkäran-kaisia eläimiä noin 400 lajia.

Kuten Euroopan mailla yleensä, Suomella on vahvat luonnontutkimusperinteet, joten lajeistamme on melko hyvä yleis-kuva. Esimerkiksi perhoslajistomme on yksi parhaiten tunnetuista.

Tietämyksessä on kuitenkin puutteita. Monista mikroskooppisista eliöistä tiede-tään vielä hyvin vähän, ja monet hy-önteisryhmät tunnetaan huonosti. Suomelle uusia lajeja löytyy runsaasti joka vuosi, eikä tieteelle aivan uusien-kaan lajien löytyminen ole kovin harvi-naista.


Costa Ricassa huippututkimusta

Suurin osa maapallon lajistosta esiintyy siis kaukana tutkijoiden enemmistöstä, joka työskentelee Euroopan ja Pohjois-Amerikan tutkimuslaitoksissa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien trooppisten alueiden lajistoselvitykset olisivat huonoissa kantimissa. Tropiikkiin perehdytään eri maiden yhteistyönä; samalla alan tietämystä siirtyy kehitysmaihin.

  Esimerkiksi potentiaalisista lääke- tai ravintokasveista ja niiden perimäaineksesta on tullut luonnonvara, jonka käyttöoikeuksia valtiot aiheellisesti haluavat suojella.

Väli-Amerikassa sijaitseva Costa Rica on viime vuosina noussut trooppisen lajistotutkimuksen lippulaivaksi. Tämä johtuu tasokkaasta lajistoselvityksestä, jota on tehty yhteistyössä ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Costa Rican kansallisen biodiversiteettitutkimuslaitoksen (INbio) kokoelmat ja lajistotietämys ovat huippuluokkaa.

Suuri kunnia Costa Ricassa tehdystä työstä kuuluu niin sanotuille parataksonomeille. He ovat paikallisesta väestöstä, esimerkiksi maanviljelijöistä, koulutettuja tutkimusapulaisia, jotka muun muassa keräävät maastosta näytteitä ja hoitavat niiden alkukäsittelyn.

Parataksonomit ovat ammattitaitoisia ja hyvin innostuneita työstään. Heistä onkin monesti kehittynyt tietyn eliöryhmän huippuasiantuntijoita.

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.