Maailman eliölajiston tutkimus on vasta alkutaipaleellaan. Kukaan ei vielä tiedä edes suunnilleen, paljonko lajeja on olemassa.


  E. Sääksjärvi

Maailman eliölajiston tutkimus on vasta alkutaipaleellaan.
Kukaan ei vielä tiedä edes suunnilleen, paljonko lajeja on olemassa.

Julkaistu Tiede-lehdessä

4/2002

Kuinka monta eliölajia jakaa maapallon kanssamme? Onko niitä miljoona vai kenties jopa sata miljoonaa?

Kysymys saattaa vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta siihen vastaaminen on yksi biologien vaikeimmista haasteista. Satoja vuosia sitten alkaneesta työstä huolimatta kaikkien eliölajien kuvaaminen ja niiden kokonaismäärän selvittäminen onkin vielä alkutaipaleellaan.

1700-luvulla Carl Linné uskoi maapallon lajimääräksi muutamia tuhansia. Vähitellen tutkijat kuitenkin havaitsivat, että määrä on paljon suurempi.

Uusia lajeja löytyi niin paljon, että 1980-luvulle tultaessa arviot olivat nousseet 2-3 miljoonaan. Tähän ne tuntuivat vakiintuvan, mutta sitten tiedemaailma kohahti: taivaalta satoi hyönteisiä!

30 000 000 trooppista niveljalkaista?

  sademetsäpuista trooppisessa Amerikassa. Tutkittavien puiden latvusto sumutettiin nopeasti vaikuttavalla hyönteismyrkyllä, ja putoavat ötökät kerättiin puiden alle viritettyihin suppilollisiin purkkeihin.

Erwin löysi 19 panamalaisesta Luehea seemannii -puuyksilöstä yhteensä noin 1 200 kovakuoriaislajia. Tämän perusteella hän teki seuraavat päätelmät:

1) Oletetaan, että löytyneistä kovakuoriaislajeista elää vain tässä yhdessä puulajissa 13,5 % eli 163 lajia.

2) Maapallolla arvioidaan esiintyvän noin 50 000 trooppista puulajia, joten niissä voisi olla erikoistuneita kovakuoriaisia noin 8 150 000 lajia.

3) Jos oletetaan, että kovakuoriaiset muodostavat noin 40 % niveljalkaisista, trooppisten sademetsien latvustoissa eläisi niveljalkaisia noin 20 000 000 lajia.

4) Jos oletetaan, että latvustoissa elää kaksi kertaa niin paljon niveljalkaislajeja kuin maanpinnalla, trooppisissa sademetsissä esiintyisi niveljalkaislajeja noin 30 miljoonaa!

Sittemmin jokaista Erwinin oletusta on kritisoitu, ja uusimman tiedon perusteella hänen arviotaan voidaan pitää hyvin epävarmana. Erwinin kiistaton ansio kuitenkin on, että hänen tutkimuksensa käynnisti toden teolla maapallon lajimäärien pohdinnan.




Biodiversiteetti: enemmän kuin lajirikkaus

Biodiversiteetti on maapallon elävän luonnon kokonaiskirjo, satojen miljoonien vuosien kehityshistorian tulos.

Useimmiten termillä tarkoitetaan vain tietyllä alueella esiintyvien lajien määrää. Se on kuitenkin vain yksi luonnon moni-muotoisuuden eli biodiversiteetin ta-soista.

Muita tasoja ovat eliölajien sisäinen perimäaineksen muuntelu sekä elin-ympäristöjen moninaisuus.


Joka arviossa sudenkuoppansa

Erwinin kovakuoriaistutkimus nosti siis maapallon lajimääräarvion noin kolmesta miljoonasta ainakin kymmenkertaiseksi. Muutaman vuoden päästä eräs tutkimus esitti jopa 200:aa miljoonaa.

Tämä valtava haarukka kertoo osaltaan siitä, kuinka vähän me loppujen lopuksi tiedämme maapallon luonnon monimuotoisuudesta. Itse asiassa jopa maantieteellisesti pienen alueen lajistoa on yhä lähes mahdoton selvittää kokonaisuudessaan.

Maapallon lajimäärää on vaikea arvioida, koska tietoa puuttuu niin paljon: valtaosa lajistosta on vielä tutkijoilta kirjaamatta. He ovat kuvanneet vasta noin 1,7 miljoonaa lajia. Näistä on hyönteisiä yli 50 %, kasveja noin 14 % ja selkärankaisia eläimiä noin 3 %.

- Yksi tapa kokonaislajimäärän arvioimiseksi on näytteiden keruu Erwinin tutkimuksen tapaan. Arvio koetetaan saada yleispäteväksi sen perusteella, mitä tutkija tietää keräämänsä eliöryhmän biologiasta, mutta oletuksia kertyy helposti liikaa.

- Toinen tapa on yhdistää kyselyin saadut eri eliöryhmien asiantuntijoiden arviot. Voi kuitenkin käydä niin, että kaksi samaan eliöryhmään perehtynyttä tutkijaa antaa aivan erilaisen arvion, koska he jakavat lajeja eri tavalla. Monet lajit on jopa kuvattu useaan kertaan eri nimillä, sillä eri tutkijat ovat saattaneet toisistaan tietämättä kuvata saman lajin.

- Kolmas keino on vertailu hyvin tunnettuun eliöryhmään. Voidaan esimerkiksi arvioida melko hyvin tunnettujen päiväperhosten osuus Suomen hyönteislajistosta. Jos oletetaan, että määräsuhde on koko maailmassa samanlainen, saadaan arvio maapallon hyönteisten lajimäärästä. Tällainen oletus voi kuitenkin olla katteeton.

Tapoja on muitakin, mutta niillä jokaisella on huonot puolensa.

Lähitulevaisuudessa lajistotiedon hallinta sentään helpottuu huomattavasti suurten kansainvälisten yhteistyöhankkeiden ansiosta. Niistä yksi on Global Biodiversity Information Facility (GBIF), maailmanlaajuinen tietokanta, joka tulee sisältämään mm. kaiken saatavilla olevan tiedon jo kuvatuista eliölajeista.

300 puulajia hehtaarilla

Biologinen monimuotoisuus on jakautunut maapallon pinnalle epätasaisesti: useimpien eliöryhmien lajimäärä on paljon suurempi päiväntasaajan lähellä kuin viileillä ilmastovyöhykkeillä.

Esimerkiksi päiväperhoslajeja voi Suomessa hyvällä paikalla tavata vuoden aikana muutamia kymmeniä mutta Perun Amazoniassa yli tuhat.

Toinen hyvä esimerkki ovat puulajit. Suomessa retkeilijä voi tunnistaa yhden hehtaarin alueelta muutamia puulajeja, ja saman lajin yksilöitä on yleensä paljon. Perun Amazoniassa tilanne on päinvastainen.

Amerikkalainen kasvitieteilijä Alwyn Gentry kartoitti 1980-luvun puolivälissä yli kymmenen sentin paksuiset puut kahdelta hehtaarin tutkimusalalta läheltä Iquitosin kaupunkia. Kummaltakin hehtaarilta löytyi noin 300 puulajia; useimmista oli hehtaarin alueella vain yksi yksilö. Toiset tutkijat seulovat koealoja edelleen, ja lajimäärät kasvavat yhä.

Kaikki eliöryhmät eivät kuitenkaan näytä runsastuvan tropiikkia kohti. Esimerkiksi muissa hyönteisissä loisivien Ichneumonidae-loispistiäisten lajimäärät on todettu suunnilleen samanlaisiksi niin viileillä ilmastovyöhykkeillä kuin päiväntasaajan tienoilla. Vielä ei kuitenkaan olla varmoja, onko tämä havainto todenmukainen vai esimerkiksi pienistä tutkimusaineistoista johtuva harha. Monilla trooppisilla alueilla ei nimittäin ole vielä tehty lainkaan keruita.




Suomenkaan lajistoa ei täysin tunneta

Trooppisiin maihin verrattuna Suomen lajistoa voi pitää köyhänä, mutta on täällä sentään noin 42 000 lajia. Suurin osa, noin 22 500, on niveljalkaisia. Esimerkiksi pistiäisiä on Suomesta tavattu noin 6 000 lajia. Muut eliöryhmät ovat paljon pienem-piä. Putkilokasveja esiintyy vakituisesti noin 1 300 lajia ja selkäran-kaisia eläimiä noin 400 lajia.

Kuten Euroopan mailla yleensä, Suomella on vahvat luonnontutkimusperinteet, joten lajeistamme on melko hyvä yleis-kuva. Esimerkiksi perhoslajistomme on yksi parhaiten tunnetuista.

Tietämyksessä on kuitenkin puutteita. Monista mikroskooppisista eliöistä tiede-tään vielä hyvin vähän, ja monet hy-önteisryhmät tunnetaan huonosti. Suomelle uusia lajeja löytyy runsaasti joka vuosi, eikä tieteelle aivan uusien-kaan lajien löytyminen ole kovin harvi-naista.


Costa Ricassa huippututkimusta

Suurin osa maapallon lajistosta esiintyy siis kaukana tutkijoiden enemmistöstä, joka työskentelee Euroopan ja Pohjois-Amerikan tutkimuslaitoksissa.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien trooppisten alueiden lajistoselvitykset olisivat huonoissa kantimissa. Tropiikkiin perehdytään eri maiden yhteistyönä; samalla alan tietämystä siirtyy kehitysmaihin.

  Esimerkiksi potentiaalisista lääke- tai ravintokasveista ja niiden perimäaineksesta on tullut luonnonvara, jonka käyttöoikeuksia valtiot aiheellisesti haluavat suojella.

Väli-Amerikassa sijaitseva Costa Rica on viime vuosina noussut trooppisen lajistotutkimuksen lippulaivaksi. Tämä johtuu tasokkaasta lajistoselvityksestä, jota on tehty yhteistyössä ulkomaisten tutkijoiden kanssa. Costa Rican kansallisen biodiversiteettitutkimuslaitoksen (INbio) kokoelmat ja lajistotietämys ovat huippuluokkaa.

Suuri kunnia Costa Ricassa tehdystä työstä kuuluu niin sanotuille parataksonomeille. He ovat paikallisesta väestöstä, esimerkiksi maanviljelijöistä, koulutettuja tutkimusapulaisia, jotka muun muassa keräävät maastosta näytteitä ja hoitavat niiden alkukäsittelyn.

Parataksonomit ovat ammattitaitoisia ja hyvin innostuneita työstään. Heistä onkin monesti kehittynyt tietyn eliöryhmän huippuasiantuntijoita.

Amerikkalaistutkimuksen mukaan tekonöyrä kerskuminen on omakehun inhotuin muoto.

Omakehu haisee, sanotaan. Pahimmalta haisee kuitenkin sellainen omakehu, joka on verhottu vaatimattomuuden kaapuun.

Esimerkiksi näin: ”Voitin juuri viihdepalkinnon mutta eipä siinä, täällä seistään Taco Bellin autokaistalla niinkuin kaikki muutkin.” Näin twiittasi amerikkalainen radiojuontaja Cody Alan vuonna 2013.

Se on tyyppiesimerkki niin sanotusta ”humblebragging”-tyylistä, jota näkee paljon etenkin sosiaalisessa mediassa. Sille ei ole luontevaa suomennosta, mutta kirjaimellisesti se tarkoittaa vaatimatonta kerskumista. Ihminen tahtoo ylistää omia saavutuksiaan, mutta yrittää samalla vähätellä itseään, jotta ei kuulostaisi kerskailijalta.

Uusi amerikkalaistutkimus viittaa siihen, että juuri tällainen omakehu on kaikista rasittavinta. Ihmiset näkevät sen läpi.

Journal of Personality and Social Psychology -lehdessä julkaistussa tutkimuksessa Pohjois-Carolinan yliopiston tutkijat värväsivät satoja opiskelijoita tilanteisiin, joissa he saivat esimerkiksi rahaa antamalla osoittaa tukeaan ihmisille, jotka pyysivät apua.

Yhdessä kokeessa nuori nainen lähestyi opiskelijoita ja pyysi allekirjoituksia vetoomukseen, joka liittyi uuden ruokarekan perustamiseen. Vetoomusta esitellessään nainen kysyi opiskelijoilta tuttavallisesti, mitä he aikovat tehdä kesällä, ja vastasi sitten itse kahdella tapaa.

Joko näin: ”Kuulostaapa hienolta! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan!”

Tai näin: ”Onpa hienoa! Minä sain unelmieni harjoittelupaikan ja myös rahat Pariisin-matkaan, mutta äh, on niin vaikea päättää kumman valitsisi!”

Ensimmäinen tapa kehua ei näyttänyt ärsyttävän ihmisiä kovin paljon. 86 prosenttia opiskelijoista allekirjoitti naisen vetoomuksen, kun hän vain totesi saaneensa harjoittelupaikan ja matkan.

Jälkimmäinen tapa ja selittely vaikeasta päätöksestä ei miellyttänyt opiskelijoita. Sen jälkeen vain 65 prosenttia suostui tukemaan naista.

Toisessa kokeessa 150 opiskelijaa laitettiin vastaaviin tilanteisiin. He saivat antaa pyytäjille 0–5 dollaria mielensä mukaan.

Tässäkin kokeessa opiskelijat antoivat keskimäärin 35 senttiä vähemmän henkilöille, jotka harrastivat vaatimattomuuteen verhottua omakehua.

Organisaatiokäyttäytymisen apulaisprofessori Ovul Sezer perkaa tuloksia New Scientist -lehdessä.

Hän uskoo, että tällaisen nöyrän kehumisen tarkoitus on yrittää kalastella samalla sekä kunnioitusta että sympatiaa. Se on yritys mainostaa saavutuksiaan näyttämättä kuitenkaan ylimieliseltä.

Se ei toimi, koska se ei näytä vilpittömältä, Sezer sanoo.

”Vaikka ihmiset eivät pidä kerskailusta, se on kuitenkin rehellistä. Vaatimaton kerskailu sen sijaan on viekkauteen perustuva strategia, ja ihmiset näkevät suoraan sen läpi.”

Parempi on siis vain rehellisesti todeta saaneensa jotain hyvää tai onnistuneensa jossain yrittämättä väännellä viestiään vinoksi vaatimattomuudeksi.

Ihmiset ovat tutkimuksen mukaan myös hyviä tunnistamaan tällaisen nöyrän kerskailun. Tutkijat tekivät myös kyselytutkimuksen 646 henkilöllä, ja 70 prosenttia vastaajista pystyi kertomaan esimerkin hiljattain kuulemastaan ”humblebragista”.

Tutkijat pilkkovat tällaisen huonon omakehun vielä kahteen kategoriaan. Ensimmäisen tapa perustuu valittamiseen:

”Onpa rasittavaa näyttää näin nuorelta: äsken 19-vuotias yritti iskeä minua!”

Ja toinen vaatimattomuuteen:

”Miksi minut aina laitetaan tekemään kaikkein tärkeimpiä tehtäviä?”

Jopa valittaminen vetosi ihmisiin paremmin kuin nöyristely.

Kysely

Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Kirikaze
Seuraa 
Viestejä24
Liittynyt16.1.2018

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja puolia ja huonoja...
Lue kommentti
Keijona
Seuraa 
Viestejä7159
Liittynyt13.3.2015

Viikon gallup: Kumpi on pahempaa: suora vai peitelty omakehu?

<strong> kirjoitti: Miksi omakehu olisi lainkaan ärsyttävää? Ehkä, jos kehuu itseään jatkuvasti tai jotenkin liioitellen, mutta kyllä minua kehun itseäni toisinaan ja annan arvoa itselleni tai jollekkin tekemälleni asialle, mielestäni se on osa hyvää itsetuntoa. Jatkuva itsekehu taas kielii huonosta itsetunnosta, tarpeesta korostaa itseään ja paremmuuttaan. Itsekehu muuttuu myös aivan muuksi jos se on ylemmyydentuntoista tai ylimielistä tai jos ei vastapainoksi tunnista myös niitä huonoja...
Lue kommentti

Rikkaalla riittävästi, köyhä haluaa lisää.

Lähisukukielissä kapina on pelkkää kopinaa.

Viime vuonna vietettiin Suomen itsenäisyyden satavuotisjuhlaa, mutta alkavan vuoden satavuotismuistot ovat synkempiä. Tammikuussa vuonna 1918 puhkesi sisällissota, jota kesti toukokuun puoliväliin asti.

Vuoden 1918 tapahtumista käytetyt nimitykset ovat malliesimerkki siitä, kuinka näkökulmat, yhteiskunnalliset taustat ja ideologiat ohjaavat sananvalintaa.

Vuoden 1918 sota voi olla kansalaissota, kapina, luokkasota, punakapina, torpparikapina, vapaussota tai veljessota. Eri tahot ovat nähneet ja nimenneet sodan omalla tavallaan.

Vanhimmassa perintösanastossa ei ole selvästi sotaan viittaavia sanoja. Sellaiset aseiden nimet kuin jousi, nuoli ja piikkiä tai keihästä tarkoittava ota ovat ilmeisesti metsästyssanastoa. Sama pätee verbiin ampua. Sota voisi rakenteensa puolesta olla ikivanha sana, mutta kun sillä ei ole vastineita etäsukukielissä, sitä ei voi todistaa uralilaiseksi.

Kapina on selvästi nuorempi sana. Askelten synnyttämän kopisevan äänen merkityksessä sillä on vastineita lähisukukielissä, mutta mellakan ja kansannousun merkitykset tunnetaan vain suomesta. Sana selittyy ääntä jäljittelevän kapista-verbin johdokseksi.

Kantasuomalaisten sanastollinen arsenaali on alkanut karttua Itämeren alueella. Germaanisilta naapureilta on lainattu keihäs, miekka, huotra, tuppi ja ilmeisesti myös kilpi. Kalpa-sanalle on etsitty lähtökohtia sekä balttilaisista että germaanisista naapurikielistä. Tappara tulee venäjästä.

Suuri osa suomen sotasanastosta on saatu ruotsista tai ruotsin kautta aikana, jolloin Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa. Tästä esimerkkejä ovat armeija, kanuuna, kivääri, luoti, mörssäri, peitsi, pyssy, ruuti ja sapeli.

Sotilasarvojen nimityksiä tuli etenkin 1600-luvulla, kun käytiin 30-vuotista sotaa ja sotimista koskevaa lainsäädäntöä käännettiin suomeksi.

Tämän ajan lainoja ovat eversti, kapteeni, kenraali, kersantti, korpraali, luutnantti, majuri, vänrikki ja vääpeli. Zachris Topelius kuvasi sodan tapahtumia romaanissaan Välskärin kertomuksia, jossa välskäri tarkoitti entisajan lääkintämiestä.

Vanhimmat suomalaiset sotilasarvot edustavat hierarkian ääripäitä. Ne ovat sotamies ja marski, jotka esiintyvät jo Mikael Agricolan teoksissa. Sotamies ja sotaväki mainitaan useissa yhteyksissä, marski löytyy Uuden testamentin esipuheesta, jossa kerrotaan Torkkeli Knuutinpojan sotaretkestä Karjalaan.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Tutun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2018