Diederik Stapel näyttää, miten mainen kunnia rakennetaan valheelle. Pientä parantelua paljastuu myös suurmiesten tuloksista ja Suomen ainoan nobelistin laboratoriosta.

Diederik  Stapel putosi korkealta. Vielä pari vuotta sitten alankomaalaisen Tilburgin yliopiston professori ja dekaani oli sosiaalipsykologian huippunimiä ja julkaisi tiuhaan tutkimuksiaan arvovaltaisissa tiedelehdissä. Monia palkintoja kerännyt tutkija oli kotimaassaan myös tunnettu mediakasvo.

Nyt kaikki kunnia on karissut maahan. Kaksi vuotta sitten paljastui, että Stapel oli vuosikausia keksinyt ja väärentänyt tutkimustuloksiaan. Hän oli esimerkiksi saanut selville, että ympäristön epäjärjestys lisää ennakkoluuloja ja syrjintää. Lisäksi hänen kokeensa olivat osoittaneet lihaa syövät ihmiset itsekkäämmiksi kuin kasvissyöjät. Mieltä kiehtovia tuloksia, joista lehdetkin kirjoittivat innokkaasti, mutta tuulesta temmattuja. Ne ja kymmenet muut ”löydökset” yli 15 vuoden ajalta.

Samalla kun Stapelin julkaisut muuttuivat arvottomiksi, putosi pohja myös monen pahaa aavistamattoman työtoverin työltä. Väitöskirjat muuttuivat yhdessä hetkessä pelkäksi paperiksi. Ansioluettelot lyhenivät murheellisesti.

Huijarin harvinaiset tunnustukset

Miten Stapel lipesi kaidalta tieltä? Tieteelliset väärentäjät harvoin kuvailevat menetelmiään, mutta Stapel on poikkeus. Hän selostaa valonarkoja puuhiaan yksityiskohtaisesti vastikään hollanniksi ilmestyneessä tunnustusteoksessa Ontsporing (Prometheus 2012). Suomeksi Raiteilta suistuminen ei ole ilmestynyt, mutta sitä esitellään psykologian­ tutkijoiden kansainvälisen seuran Apa:n verkkosivuilla.

Väärentämisestä tuli Stapelille eräänlainen addiktio. Kuten addiktit yleensä, hänkin yritti usein päästä koukusta onnistumatta. Hän alkoi siirtyä harmaalle alueelle jo ennen kuin sai ensimmäisen professuurinsa Groningenin yliopistosta: valikoivaa tutkimusaineiston käsittelyä ja muita pieniä oikoteitä. Tuolloin nuorena tutkijana hänestä puhuttiin alan nousevana tähtenä, ”kultapoikana”, niin vaikuttavaa ja ripeää tulosta hän sai aikaan.

Groningenissa varttuneemman kultapojan menetelmät vaihtuivat hänen oman kuvauksensa mukaan harmaista mustiksi. Hän alkoi keksiä tuloksia omasta päästään. Eräänä päivänä istuessaan yksin tyylikkäässä professorinhuoneessaan hän avasi tietokoneellaan olevan tutkimusaineiston ja muutti siitä kakkosen, joka ei vastannut odotuksia, neloseksi, joka sopi paremmin suunnitelmiin. Hän tarkisti katseellaan, että ovi oli suljettu. Sitten hän klikkasi käyntiin tilastollisen analyysin ja sai haluamansa tulokset ruutuun. ”Maailma oli taas looginen”, hän kirjoittaa.

Iltapuhteen tuloksia julkaisi Science

Tästä lähin Stapel väärensi aineistoaan mieluiten illalla kotona, kun perhe oli jo nukkumassa. Hän keitti itselleen teetä, avasi läppärin ja tarttui toimeen. Ensin hän listasi tutkimushankkeita ja löydöksiä, joita halusi tehdä. Sitten hän alkoi lisätä numero numerolta taulukoihin keksimiään lukuarvoja ja valmisti niistä analyysit. Aina tulos ei ollut haluttu ja hän palasi muuttamaan lukuja niin, että analyysi lopulta vastasi suunnitelmia. Maailma muuttui loogiseksi.

Työkaverina Stapel oli arvostettu, sympaattinen ja auttavainen. Jos joku kollega kertoi tutkimusideastaan, hän muina miehinä totesi, että hänellä sattui olemaan juuri sopiva iskemätön kyselytutkimusaineisto kollegalle. Tutkija saisi datan käyttöönsä ja Stapel nimensä mukaan julkaisuun. Aineistoa ei kuitenkaan ollut olemassa, vaan Stapel sepitti sen itse kokoon.

Toisinaan professori uskotteli, että hänellä oli hyvät suhteet moniin kouluihin, joissa hän saattoi teettää erilaisia kyselytutkimuksia. Lisäksi hänellä oli kuvitteellisia tutkimusavustajia, jotka huolehtivat tutkimusten käytännön toteuttamisesta, niin ettei muiden tarvinnut vaivautua sitäkään järjestämään. Tosiasiassa kaikki kyselylomakkeet lensivät roskalaatikkoon ja Stapel naputteli koko aineiston omalla koneellaan iltapuhteena.  

Iltapuhteen tuotoksia julkisti muun muassa Science-lehti, jonka julkaisuseula kuuluu maailman tiukimpiin.

Ihmisen kloonaus kohautti maailmaa

Science liittyy vielä kohutumpaan huijaukseen. Silloinkin pudottiin korkealta. Korealainen biolääketieteen tutkija Hwang Woo-suk kohautti maailmaa vuonna 2004, kun hän raportoi Sciencessa kloonanneensa ensimmäisenä maailmassa ihmisalkion ja keränneensä siitä kantasoluja. Ko­reassa häntä juhlittiin kansallissankarina, ja amerikkalainen Time-lehti valitsi hänet vuoden vaikutusvaltaisimpien ihmisten listalle.

Alkion kloonauksessa munasolusta otetaan pois tuma ja laitetaan tilalle uusi, kloonattavan eliön solusta poimittu tuma, joka sisältää solun perintöaineksen eli dna:n. Jos kaikki sujuu hyvin, munasolu alkaa jakaantua ja muodostuu alkioksi. Näin esimerkiksi kuuluisa Dolly-lammas sai alkunsa vuonna 1996.

Ihmisalkion kloonausta oli yritetty ennenkin, mutta tulokset olivat jääneet laihoiksi. Hwang Woo-suk työtovereineen oli yllättäen onnistunut siinä, missä muut eivät. Korea­laiset olivat tuottaneet peräti 30 alkiota, ja 20:stä he olivat kasvattaneet alkiorakkulan eli blastokystin. Alkiorakkulan sisältä he olivat keränneet ison saaliin kantasoluja. Juuri kantasolut olivat se perimmäinen tavoite, ei ihmiskopioiden tehtailu. Alkiokantasoluista voisi periaatteessa kasvattaa mitä tahansa muita soluja ja kudoksia elimistön vara­osiksi. Tiedemaailma ei kohissut syyttä.

Kansanliike puolusti korealaista

Pian juhlinta muuttui skandaaliksi. Ensin Hwangin yhdysvaltalainen kollega Gerald Schatten sanoutui irti yhteisestä julkaisusta. Syyksi hän kertoi tieteen etiikan vastaiset keinot, joilla tutkimuksiin tarvitut munasolut oli hankittu. Nuorempia tutkijoita oli ilmeisesti painostettu luovuttamaan munasoluja.

Joillekin tällainen arvostelu oli turhaa nipottamista, kun tieteelliset saavutukset puhuivat puolestaan. Koreassa syntyi kansanliike sankaritutkijan puolustamiseksi, ja monet naiset ilmoittautuivat luovuttamaan vapaaehtoisesti munasolunsa tieteelle.

Epäeettinen toiminta osoittautui kuitenkin laajemmaksi, kun Soulin yliopisto ryhtyi selvittämään syytöksiä. Itse tutkimukset olivat potaskaa. Niin ihmisen alkion kloonaus kuin kloonaamalla saadut 11 kantasolulinjaa paljastuivat väärennöksiksi. Laboratoriotyötä oli kyllä selvästi tehty, mutta ilmeisesti kun toivottuja tuloksia ei näkynyt, niitä oli ryhdytty keksimään. Niinpä Science totesi kelvottomiksi kaksi Hwangin julkaisua ja veti ne pois.

Korealaistutkijan vilpistely johti rangaistuksiin myös tiedemaailman ulkopuolella. Tuomioistuin totesi, että hän oli kavaltanut tutkimusrahoja ostaakseen munasoluja ja lahjoakseen tutkimustaan tukevia liike-elämän edustajia. Hänet tuomittiin kahden vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen.

Hwang Woo-sukin ura ei kuitenkaan tyssännyt täysin, vaan siirtyi sivummalle. Hän oli ennen skandaalia saanut oikein päteviäkin tuloksia aikaan, kuten kloonannut ensimmäisenä maailmassa koiran. Tämän afgaaninvinttikoiran nimeksi tuli Snuppy tunnustuksena tutkijan omalle yliopistolle SNU:lle eli Soulin kansalliselle yliopistolle. Sittemmin Snuppyn luoja joutui jättämään kotiyliopistonsa ja ryhtyi jatkamaan työtään tutkimuslaitoksessa, jonka yksi projekti on kloonata mammutti. Ehkä kuulemme Hwang Woo-sukista vielä.

Yleensä vilpistelijä ei saa toista mahdollisuutta tiede-elämässä. Monet tekaistuista tutkimuksista kiinni jääneet lääketieteen tutkijat ovat kuitenkin löytäneet toisen leipäpuun lääkärinä. Esimerkiksi norjalainen syöpätutkija, Oslon yliopiston apulaisprofessori Jon Sudbø, joka paljastui ahkeraksi väärentäjäksi vuonna 2006, päätyi pikkupaikkakunnan hammaslääkäriksi. Virkaan Seljordin kunnassa ei uuden elämän aloittajan onneksi ollut muita hakijoita.

Englannin alkuihminen säväytti

Yhden tieteen historian kuuluisimman huijauksen tekijää ei ole vieläkään saatu varmistettua. Kyse on Piltdownin ihmisestä, jolla jymäytettiin maailmaa viime vuosisadan alussa. Brittiläiset arkeologit ovat hiljattain avanneet uudelleen tapauksen arkistot ja ryhtyneet jopa uusiin kaivauksiin selvittääkseen lopullisesti, kuka oli paljon käsi- ja jalkatyötä vaatineen petkutuksen takana.

Pääepäilty on asianajaja ja harrastelijageologi Charles Dawson. Hän löysi Etelä-Englannissa Sussexin kreivikunnassa sijaitsevan Piltdownin kylän laitamilta mielenkiintoisia fossiileja. Sorakuopasta löytyneet luunkappaleet vakuuttivat British Museumin intendentin ja arvostetun paleontologin Arthur Smith Woodwardin. Kaksikko esitteli vuonna 1912 Geologisen seuran kokouksessa Lontoossa varhaisen apinaihmisen kallon ja leukaluun jäännökset.

Kohu oli valmis: Englannin maaperältä oli löytynyt ”puuttuva lenkki” apinan ja ihmisen väliltä! Se oli pitävä todiste evoluutiosta ja ihmisen polveutumisesta alemmista elämänmuodoista. Kaikki eivät löydöstä hyväksyneet, mutta moniin se meni täydestä. Dawsonia kunnioitettiin antamalla hänen löytämälleen ihmisen esimuodolle nimeksi Eoanthropus dawsoni eli dawsoninalkuihminen.

Kemikaalit vanhensivat Piltdownin

Piltdownista löytyi myös muita jäännöksiä, kuten hampaita, työkalujen kappaleita, toisen kallon osia sekä eläinfossiileja. Vähitellen tiedeyhteisön usko englantilaiseen esi-ihmiseen kuitenkin hiipui. Afrikasta löytyi fossiileja, jotka olivat ristiriidassa Piltdownin löytöjen kanssa ja sopivat paremmin teorioihin ihmisen polveutumisesta. Jo vuonna 1923 saksalainen anatomi esitti, että Dawsonin löytämä kallo oli kuulunut ihmiselle, kun taas leukakuu oli peräisin orangilta.

Lopulta perusteelliset tieteelliset selvitykset vuonna 1953 vahvistivat, että kallo on muutama sata vuotta vanha ihmisen kallo, leuka orangin ja hampaat simpanssin. Hampaat oli viilattu kapeiksi, jotta ne muistuttaisivat ihmisen purukalustoa. Fossiili oli myös käsitelty kemikaaleilla valevanhaksi.

Syyttävä sormi on osoittanut Dawsonin lisäksi ranskalaista jesuiittapappia ja paleontologia Pierre Teilhard de Chardinia, joka oli niin ikään käynyt penkomassa Piltdownin maita ja tuonut saaliiksi yhden hampaan. Kolmas mahdollinen huijari on Oxfordin yliopiston geologian professori William Sollas. Hän kuulemma halusi nolata intendentti Arthur Smith Woodwardin, jota piti mahtailevana typeryksenä. Hänellä oli lisäksi käden ulottuvilla fossiilit ja muut tykötarpeet lavastuksia varten.

Jotkut epäilevät myös Luonnonhistorian museon kuraattoria Martin Hintonia, joka aavisteli huiputusta alusta alkaen. Hän oli ripotellut louhoksille valefossiileja vain paljastaakseen koko juonen. Jospa hän oli piruuttaan junaillut kaiken muunkin? Mene ja tiedä, kenties uudestaan virinneet tutkimukset vihdoin ratkaisevat tapauksen.

Öhman keksi lähteitä

Suomi on säästynyt pahemmilta tieteellisiltä skandaaleilta. Muistissa on entinen ministeri ja nykyinen diplomaatti Jari Vilén, joka plagioi yli puolet gradunsa tekstistä. Huiputtamisen historiaan astui näyttävästi myös kulttuurivaikuttaja, Tampere-talon entinen toimitusjohtaja Carl Öhman, joka keksi lisensiaattityöhönsä olemattomia lähteitä. Tohtorin tittelin hän hankki Yhdysvalloista, mutta sekin oli valetitteli. Näissä tapauksissa oli kuitenkin kyse opinnäytteistä eikä vaativammasta tieteenteosta.

Varsinaisissa tutkijapiireissä isoa vilppiä on paljastunut lähinnä tutkimusvarojen käytössä.

Käry nobelisti Virtasen laboratoriossa

Kerran käry kuitenkin kävi kaikkein pyhimmässä: nobelistin laboratoriossa Biokemiallisessa tutkimuslaitoksessa Jokioisissa. AIV-rehun keksijä ja vuoden 1945 kemian Nobelin palkinnon saaja Artturi Ilmari Virtanen tutki säilöntämenetelmien ohella innokkaasti biologista typensidontaa. Professorin mielestä olisi parempi toimittaa viljelysten tarvitsema typpi maahan sitä sitovilla kasveilla sen sijaan, että levitetään pelloille väkilannoitteita. Hän oli tässä suhteessa luomumenetelmien edelläkävijöitä.

Paha vain, että typensidonnan biokemiassa nobelisti ajautui harhapoluille, kuten maataloustieteilijä, professori Torsten Storgårds kertoo AIV:tä käsittelevässä muistelma­teoksessaan. Virtanen ajoi omaa, tiedeyhteisön valtavirrasta poikkeavaa teoriaansa ehdottomuudella, joka ei vastaväitteitä sietänyt. Tässä ilmapiirissä yksi nuorempi tutkija, Tauno Laine nimeltään, ryhtyi väärentämään analyysituloksia niin, että ne vastasivat esimiehen odotuksia. Kun eräs toinen avustaja oli ruvennut epäilemään vilppiä ja mainitsi siitä Virtaselle, tämä raivostui eikä ottanut syytöksiä kuuleviin korviinsa.

Epäilyt olivat virinneet jo ennen talvisotaa, mutta mitään ei vuosiin tehty. Vasta kun Virtanen palasi Tukholmasta vastaanottamasta Nobelin palkintoa, hän joutui veresten tapahtumien eteen. Laboratoriossa oli hänen poissa ollessaan tapahtunut ikäviä. Muut tutkijat olivat saaneet Laineen kiinni analyysitulosten väärentämisestä ja painostivat tätä tunnustamaan Virtaselle heti, kun professori palaisi työpaikalle.

Isku osui kovaa. Kun Virtanen pääsi perille tapahtumista, hän oli erään muistelijan mukaan ”kuin lyöty koira”. Laine sai potkut, ja Virtanen vannotti koko laboratorion henkilökuntaa vaikenemaan visusti koko jupakasta. Hiljaisuus jatkuikin, kunnes vuosikymmenien päästä Virtasen työtoveri Henning Karström ensi kerran puhui tapahtumista julkisuudessa.

Paljastaja riskeeraa uransa

Biokemiallisen tutkimuslaitoksen tapaus noudattaa muista tieteellisistä huijauksista tuttua kuviota: on kova paine saada tuloksia, ja niitä ruvetaan sepittämään, jos niitä ei muuten tule. Tyypillistä on sekin, että vilppisyytökset sivuutetaan ja koetetaan lakaista maton alle. Vaatii rohkeutta ilmaista epäilynsä.

Väärinkäytösten paljastajia kutsutaan englanniksi nimellä whistleblowers. He puhaltavat pelin poikki, kun joku on rikkonut sääntöjä. Mahdollisen pelikiellon antaa sittemmin tutkijalautakunta, mutta paljastajien kannattaa varmistaa selustansa.

Historia ei kerro, kuinka A. I. Virtanen kohteli niitä, jotka ensimmäisinä puhuivat epäilynsä julki. Joka tapauksessa rikkeen ilmituojat saavat varautua vastatoimiin, jotka voivatvaarantaa uran. Ne kolme nuorta tutkijaa, jotka käräyttivät Diederik Stapelin, menettelivät viisaasti, kun keräsivät kuukausien ajan todisteita tutkimusaineiston väärentämisestä, ennen kuin kertoivat havainnoistaan Tilburgin yliopiston rehtorille. Vähäisellä näytöllä syyttely voi koitua kalliiksi.

Tiedemaailman meno on yltynyt vain pahemmaksi. Pois vedettyjen tutkimusartikkeleiden määrä on lähtenyt rakettimaiseen nousuun 2000-luvulla, paljastaa tuore biolääketieteen alan tarkastelu Pnas-lehdessä. Valtaosa peruutuksista johtuu väärinkäytöksistä, kuten huijaamisesta, plagioinnista ja oman aiemman tutkimuksen uudelleen julkaisemisesta. Huijausten osuus on kasvanut lähes puoleen eli kymmenen kertaa suuremmaksi kuin vuonna 1975.

Väärennöksiä tulee erityisesti ilmi kaikkein arvostetuimmissa lehdissä. Huippulehteen saadut julkaisut avaavat tiet arvostukseen ja apurahoihin. Siksi on suuri houkutus saada niihin oma tutkimus, jopa keinoja kaihtamatta. Useimmiten houkutukseen lankeavat miehet, jotka tekevät kaksi kolmannesta kaikista huijauksista. Osuus on suurempi kuin heidän osuutensa tutkijoista. 

Alan omavalvonta petti pahasti

Sciencea ja muita huippulehtiä huijannut Diederik Stapel listaa tunnustuksissaan muitakin syitä teoilleen kuin julkaisupaineen ja menestymisen himon. Luettelosta löytyy monta laatua inhimillistä heikkoutta: laiskuus, nihilismi, ylimielisyys, statusahdistus, yksinäisyys, pettymys… Hän myös tunsi, ettei kukaan katsonut hänen peräänsä. Hän oli kuin lapsi, joka oli jätetty yksin karkkirasian ääreen. Hänen karkkinsa oli tieteellinen menestys.

Sosiaalipsykologian alalla myös valvonta petti pahan kerran, päätteli tapausta selvittänyt tutkijalautakunta. Viime vuonna kaksi muutakin professoritason sosiaalipsykologia joutui eroamaan vilppiepäilyjen vuoksi.

Huiputus ei kuitenkaan katso tieteenalaa. Lähes joka suunnalla käy käry, eikä kaikki edes tule julki. Kyselytutkimuksissa tieteelliseen huijaukseen tunnustaa syyllistyneensä kaksi sadasta tutkijasta. Kolmannes myöntää turvautuneensa kyseenalaisiin keinoihin.

Todennäköisesti fuskaajia on enemmän. Ihmiset eivät hanakasti kerro petoksistaan edes nimettömissä kyselyissä. Sitä paitsi 14 prosenttia tutkijoista kertoo huomanneensa kollegan tekevän vilppiä ja jopa 72 prosenttia on nähnyt naapurin harrastavan arveluttavia tutkimusmenetelmiä.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2013

Suurmiehetkin fuskasivat

 

 

Newton tavoitteli tarkkuutta

Toisinaan tieteen suuruudetkin ovat katsoneet tarpeelliseksi viilata tulok­siaan. Taivaankappaleiden mekaniikan ja painovoiman lakien löytäjää Isaac Newtonia innoitti tarkkuuden tavoittelu. Hän muunteli laskelmiaan äänen nopeudesta, maan akselin kaltevuuskulman muutoksista ja Kuun kiertoradasta niin, että sai lukemat pitämään yhtä teoriansa kanssa. Newton asetti ”täydellisen yhtäpitävyyden” totuuden mitaksi, ja piti huolen, että täydellinen yhtäpitävyys myös löytyi, vaikka hiukan säätämällä.

Mendelin tulokset täydellisiä

Munkki Gregor Mendel teki uraauurtavat löytönsä perinnöllisyydestä luostarin puutarhassa Brnossa 1800-luvulla. Hän kasvatti palstallaan herneitä, risteytti niitä ja merkitsi tarkoin muistiin, miten herneiden erilaiset ominaisuudet periytyivät jälkeläisille. Kokeissa selvisi, että piilevien perintötekijöiden täytyy välittää kasvien ominaisuuksia sukupolvelta toiselle.

Näihin päiviin asti on keskusteltu siitä, ovatko tulokset liian hyviä ollakseen totta. Ensimmäisenä epäilyn esitti brittiläinen tilastotieteilijä Roland Fisher. Hänen mukaansa havaintosarjat vastasivat epätodennäköisen hyvin Mendelin hypoteesia. Fisher arveli, että perinnöllisyystieteen isä on voinut tiedostamattaan jättää huomiotta sellaisia kasviyksilöitä, jotka eivät sovi hypoteesiin.

Darwin retusoi tunteita

Valokuvaus oli Charles Darwinin aikaan vasta tulossa tieteellisen todistelun välineeksi. Evoluutio-opin luoja käytti ensimmäisten joukossa valokuvia aineistona tutkimuksessaan Tunteiden ilmeneminen ihmisissä ja eläimissä. Hän suhtautui kuitenkin niihin melko huolettomasti. Monet kuvista oli retusoitu tai lavastettu, ja peukalointi on paljastunut luultua laajemmaksi.

Darwin käytti myös neurologi Duchenne de Boulognen valokuvia, joissa koehenkilöille oli aiheutettu sähköstimulaatiolla erilaisia kasvonilmeitä. Darwin poistatti kuvista piuhat ja esitti ne puhtaina näytteinä siitä, miten tunteet ilmenevät ihmisen kasvoilla. Darwinin puolustukseksi voi sanoa, että hän pikemminkin havainnollisti väitteitään peukaloiduilla valokuvilla kuin esitti niitä todistusaineistona.

Pasteurin muistikirjassa toinen tarina

Maailman ensimmäisen julkisen rokotekokeen järjesti mikrobiologian edelläkävijä Louis Pasteur vuonna 1881. Kokeessa 50 lampaasta puolet sai Pasteurin valmistaman rokotteen pernaruttoa vastaan, puolet jäi ilman. Kun lampaisiin tartutettiin pernarutto, rokottamattomat kuolivat mutta rokotetut jäivät yhtä lukuun ottamatta henkiin.

Pasteurin muistikirjoista paljastuu, että kunnia ei tullut ihan puhtain paperein. Pasteur oli julkisesti väittänyt heikentäneensä rokotteessa käytetyt taudinai­heuttajat omalla menetelmällään, vaikka hän todellisuudessa käytti työtoverin keksimää keinoa. Myöhemmin Pasteur hoiti vesikauhuisen koiran puremaa poikaa rokotteella, jonka antoi ymmärtää olevan turvallinen ja hyvin testattu. Muistikirjojen perusteella näin ei ollut.

 

 

Aikaansaapaa ei epäillä

Uskomatonta tuotteliaisuutta

Plagiointi ja tutkimustulosten väärentäminen käy nopeammin kuin oikean tutkimustiedon tuottaminen. Ei siis ihme, että monet tieteelliset väärentäjät ovat olleet ilmiömäisen aikaansaavia. 

Irakista Yhdysvaltoihin uraa tekemään lähtenyt lääketieteen tutkija Elias Alsabti oli vasta 23-vuotias, kun tilillä oli jo 60 tieteellistä julkaisua. Tosin kaikki olivat muilta kopioituja. Alsabti vain muutti otsikon ja lisäsi nimensä tekijöiden joukkoon.

Toinen lääketieteen ihmemies Robert Slutsky toimi radiologina ja samaan aikaan tehtaili tutkimusjulkaisuja yhden kymmenessä päivässä. Ylenpalttinen tuotteliaisuus ei herättänyt epäilyä, kun Slutsky lisäsi tutkimuksiinsa useita muita kirjoittajia. Yhteistyöllä voi ehtiä paljon.

Isäksi kelpasi kahdeksanvuotiaana

Miten voi väärentää tutkimustuloksia 14 vuotta ilman, että muut tutkijat huomaavat? Komeetan lailla edennyt ja Harvardissa lahjoillaan lumonnut lääketieteen tutkija John Darsee ei joka kerta panostanut edes valheen uskottavuuteen.

 Eräässä julkaisussaan Darsee oli löytänyt perheen, jossa esiintyi harvinaista sydänsairautta. Perheen 17-vuotiaalla isällä oli neljä lasta, 8-, 7-, 5- ja 4-vuotiaat. Isä oli siis kahdeksanvuotias, kun saattoi äidin ensi kertaa raskaaksi.

Tutkijalautakunta löysi julkaisusta tukun muitakin päivänselviä ristiriitaisuuksia, jotka eivät olleet osuneet sen paremmin työtovereiden kuin vertaisarvioijien silmiin. Tutkijat eivät ole aina kovin valppaita lukijoita.

 

 

Sitä näkee mitä haluaa

Kun lujasti uskoo, omat aistitkin vakuuttuvat. Näin kävi tunnetulle ranskalaiselle fyysikolle René Blondlot’lle, joka uskoi löytäneensä uudenlaisen säteilyn lajin, N-säteet.

Säteily oli näkymätöntä, mutta sen sai Blondlot’n mukaan esiin heijastamalla N-säteitä prisman kautta kalsiumsulfidilankaan. Tällöin lanka alkoi hienoisesti hohtaa. Ranskalaiset innostuivat löydöstä, ja monet muutkin vakavasti otettavat tutkijat olivat näkevinään saman kuin säteiden keksijä.

Sitten tuli Yhdysvalloista käymään epäilevä fyysikko Robert Wood. Kun hänelle esitettiin koejärjestely, hän nappasi prisman vaivihkaa laitteesta pois. Nyt laitteen ei olisi pitänyt toimia, mutta Blondlot näki yhä hohteen. Wood näki pelkkää pimeää kuten ennenkin ja paljasti harhan Naturessa.

Jumalan hullutteli kivissä

Vuonna 1726 Würzburgin yliopiston professori Johann Beringer julkaisi kirjan hämmästyttävistä fossiileista. Lähitienoilta löytyneissä kivenmurikoissa erottui muun muassa kivettyneitä liskoja, hyönteisiä levitettyine siipineen ja parittelevat sammakot. Joissakin kivissä oli jopa kuvattu komeettoja, kuun sirppi ja yhdessä Jumalan nimi hepreankielisinä kirjaimina.

Intohimoinen fossiiliharrastaja Beringer ei tullut epäilleeksi löydösten aitoutta. Edes taltan jäljet kivissä eivät kilisyttäneet kelloja. Hän arveli, että kivet olivat Jumalan hulluttelua. Vasta kun professori sai käsiinsä kiven, jossa oli hänen oma nimensä, hänelle valkeni, millaisen huiputuksen kohteeksi oli joutunut.

Kirja oli jo julkaistu, ja nolattu Beringer yritti ostaa kaikki kappaleet itselleen. Huijauksen masinoineet kaksi kollegaansa yliopistolta hän haastoi oikeuteen. Nykyään ”valehtelevia kiviä” voi käydä katsomassa muun muassa Oxfordin yliopiston museossa.

Beringer ei ole ainoa, jota on jymäytetty tekaistuilla muinaisjäännöksillä. Valearkeologian historia tuntee puuttuvia lenkkejä ihmisen ja apinan väliltä, Herkuleen sarkofagin, laudan kappaleita, joille on kirjoitettu kuvakirjoituksella muinainen intiaanieepos, kolmemetrisen kivettyneen jättiläisihmisen ja paljon muuta kummallista.

Yrittäjiä riittää yhä

Toiset väärentävät muinaisesineitä rahan takia, toiset tieteellisen maineen vuoksi. Japania kuohutti vuonna 2000 paljastunut Shinchi Fujimoran tapaus.

Harrastaja-arkeologina aloittanut Fujimora nousi maan johtavaksi arkeologiksi huimilla löydöillään, joita hän oli tehnyt vuodesta 1981 läh­tien. Tuolloin hän löysi kiviastioita, jotka ajoitettiin 10 000 vuoden ikäisiksi, Japanin vanhimmiksi. Vuonna 2000 Fujimora raportoi löytäneensä muinaisten ihmisten kiviesineitä ja painaumia, joiden hän päätteli olevan asumusten kannatinpylväiden jättämiä. Iäksi löydöille hän arvioi liki 600 000 vuotta.

Parin viikon päästä tuli käänne. Japanilainen lehti julkaisi kolme valokuvaa Fujimorasta kaivamassa kuoppia ja piilottamassa kiviesineitä, jotka hän myöhemmin ilmoitti löytäneensä. Jonkin ajan kuluttua Fujimora tunnusti tiedotustilaisuudessa tämän ja monta aiempaa huijausta. Käsitys Japanin varhaisesta ja keskikivikaudesta meni kokonaan uusiksi, sillä se perustui paljolti Fujimoran löydöksiin.

 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.