Riviarkeologi päätti, ettei jääkautinen taide ollut Euroopan yksinoikeus.


Sisältö jatkuu mainoksen alla


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Syyskuun 8. päivänä vuonna 1894 kaikissa Philadelphian suurimmissa sanomalehdissä oli sama pääuutinen: Tohtori Hilborne Cresson on tehnyt itsemurhan. Kaupungissa tunnettu arkeologi oli kävellyt New Yorkissa puistoon ja ampunut itseään päähän. Suorasanaiset toimittajat kertoivat Cressonin mielenterveyden järkkyneen. Löydettäessä tohtorilla oli ollut kädessään lappu, jonka mukaan hän oli pelännyt joutuneensa vakoilun kohteeksi ja saaneensa salaisen palvelun agentit peräänsä.

Syyt Cressonin itsemurhaan ovat hävinneet historian hämärään, ja hänen nimensäkin oli unohduksissa lähes vuosisadan. Vuonna 1976 hän kuitenkin palasi - ja mitä komeimmalla tavalla. Tiedelehti Science julkaisi kannessaan piirroksen simpukankuoreen kaiverretusta mammutista. Kuva esitti jääkautista riipusta, jonka Cresson oli löytänyt Holly Oaksista Delawaresta jo 1864 mutta joka oli syystä tai toisesta jäänyt vaille huomiota.


Esittelyä seurasi hiljaisuus

Hilborne Cresson oli lähtöisin vaatimattomista oloista, mutta hän meni rikkaisiin naimisiin, nousi Philadelphian seurapiireihin ja opiskeli taidetta ja paleontologiaa Pariisissa. Vuonna 1887 hän ilmaantui Bostoniin päästyään töihin professori F.W. Putnamille, Harvardin yliopiston Peabody-museon johtajalle.

Cressonin vuodet museossa olivat myrskyisää aikaa amerikkalaisessa arkeologiassa ja antropologiassa. Ranskasta oli löytynyt upeita paleoliittisen kivikauden luolamaalauksia ja kaiverruksia, ja monet amerikkalaiset toivoivat, että ihmisyyden juuret ulottuisivat yhtä pitkälle myös Uudella mantereella.

F.W. Putnam oli yksi niistä, jotka uskoivat ihmisten saapuneen Amerikkaan jo jääkaudella ja eläneen samaan aikaan mammuttien ja mastodonttien kanssa. Siksi Putnamin olisi kuvitellut hypänneen housuistaan, kun Cresson vuonna 1889 näytti hänelle Holly Oaksin riipuksen. Olihan se kiistaton todiste paleoliittisesta elämästä Amerikassa.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Riipus esiteltiin Bostonin luonnonhistoriallisen seuran kokouksessa helmikuussa 1890 - sen jälkeen hiljaisuus ja potkut. Putnam erotti apulaisensa joulukuussa 1891, koska tämä oli varastanut esineitä kaivauksilta. Emme tiedä, miten tapahtuma vaikutti Cressoniin, mutta kolme vuotta myöhemmin hän riisti hengen itseltään.


Oma kunnia ensin

Syitä Putnamin käytökseen voi olla monia. Ehkä hänen epäilyksensä olivat heränneet. Kenties hän haistoi palaneen käryä verrattuaan Holly Oaksin kaiverrusta piirrokseen, joka esitti Ranskasta La Madeleinen luolasta niin ikään 1864 löytynyttä, syöksyhampaan palaan taiteiltua mammuttia.

Toiseksi Putnam ei juuri arvostanut Cressonia. Tämä piti huolimattomasti kenttäkirjaa, eikä hänen löytämiensä esineiden alkuperää monestikaan kyetty vahvistamaan.

Kolmanneksi Putnam ei ehkä halunnut antaa Amerikan mantereen ensimmäisestä jääkautisesta esineestä kunniaa Cressonille, koska hänellä itsellään oli käsissään jotain vielä mielenkiintoisempaa.

Vuonna 1866 kaivosmiehet olivat löytäneet Kaliforniasta ihmisen kallon syvältä laavakerroksen alta. Putnamin edeltäjä J. D. Whitney oli vakuuttunut siitä, että tämä Calaverasin kallo oli peräisin ainakin parin miljoonan vuoden takaa plioseenikaudelta. Putnam oli samaa mieltä, ja hän käytti paljon aikaa ja vaivaa asian todistamiseen. Paikallisen huhun mukaan fossiili oli professori Whitneylle tehty kepponen, mutta Putnam ei koskaan suostunut myöntämään kalloa huijaukseksi vaan jätti tapauksen avoimeksi.


Aitoudesta pitkä riita

1970-luvun alussa geologi John Kraft ja arkeologi Ronald Thomas kävivät läpi Smithsonian-instituutin kokoelmalaatikoita ja löysivät Holly Oaksin riipuksen. Tietämättä mitään korun historiasta kaksikko määritti sen iäksi 10 000-40 000 vuotta. Tämä teki siitä Amerikan historian vanhimman taide-esineen, ja tiedemaailmassa syntyi sensaatio.

Riipuksen aitoudesta tuli kuitenkin kovasanainen kiista. Jotkut arkeologit huomauttivat heti Science-lehden nähtyään, että kansikuvan mammutti oli lähes täydellinen kopio La Madeleinen mammutista. Väittely jatkui ja jatkui, koska korun ikää ei tuolloin kyetty määrittämään. Radiohiiliajoitus olisi vaatinut koko esineen tuhoamista. Kun tekniikka 1980-luvulla parani, ajoitus osoitti kiistatta, että simpukkariipus oli enintään tuhat vuotta vanha - ja sen ikäisiä esineitä Cressonin oli ollut helppo löytää miltä tahansa kaivaukselta.


Halusi nimeä ja arvostusta

Mikä sai Cressonin kaivertamaan mammutin? Motiivi lienee inhimillinen. Riviarkeologi haki nimeä ja arvostusta. Hän halusi ehkä vakituisen viran, joita ei tuohon aikaan riittänyt edes lahjakkaimmille arkeologeille. Kaikki meni pieleen.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla