Toinen nobel 1911 yritettiin viedä Marie Curielta hänen yksityiselämänsä takia. Koville otti jo ensimmäinenkin palkinto. Sen aiheuttama mediasirkus riisti Curien pariskunnalta työ- ja kotirauhan.

Teksti: Tuula Koukku

Curien pariskunnalle kirje tuli yllätyksenä. Marraskuussa 1903 Ruotsin tiedeakatemia kutsui heidät Tukholmaan joulukuun 10. päiväksi vastaanottamaan Nobelin fysiikan palkintoa. Palkinnon aihe oli radioaktiivisuuden keksiminen. Marie ja Pierre Curie saisivat sen yhdessä ranskalaisfyysikko Henri Becquerelin kanssa. Palkittujen tuli kuuden kuukauden kuluessa pitää julkinen esitelmä työstään, ja tiedeakatemian sihteeri suositti velvoitteen hoitamista samaisella joulukuun käynnillä.

Palkinto oli uusi – nobelit jaettiin vasta kolmatta kertaa – eivätkä Curiet ilmeisesti täysin oivaltaneet tunnustuksen arvoa. Pierre Curie kirjoitti Tukholmaan, etteivät he tulisi hakemaan palkintoa, koska heidän opetustoimelleen koituisi matkasta suurta häiriötä. "Sitä paitsi rouva Curie on ollut kesällä sairas eikä ole vieläkään täysin toipunut." Marie Curien sairaus oli keskenmeno, mutta häntä painoi myös ilmiselvä työuupumus.

Rahasta ilmoituskirjeessä ei mainittu, mutta pian selvisi, että summa olisi 70 000 frangia. Se oli huomattavan paljon. Ranskan tiedeakatemia jakoi vuosittain saman verran yhteensä. Raha tuli tarpeeseen, sillä Curien puolisoilla ei ollut tunnnustettua asemaa Ranskassa ja heidän opetustulonsa olivat niukat.

Palkintorahoja käytettiin työkuluihin, mutta niillä avustettiin myös pariskunnan sukulaisia, Pariisin puolalaisia opiskelijoita – Marie oli syntyään puolatar – ja laboratorion apulaisia. Hieman riitti myös vaatimattoman kodin kunnostukseen. Sinne laitatettiin uudenaikainen kylpyhuone ja yhteen pikkuhuoneeseen uudet tapetit haalistuneiden sijaan.

Palkintomatka Tukholmaan tehtiin vasta kesällä 1905. Edellisvuoden joulukuussa Marie oli synnyttänyt toisen tyttärensä, Even. Esikoistytär Irène oli tuolloin seitsemän. Matka oli hauska ja huoleton, Tukholma hiljainen ja saaristo hieman yksitoikkoinen – mutta yölläkin hohti valo.

Kissakaan ei saanut rauhaa

Nykytutkijan pitää menestyäkseen osata kertoa työstään, ja small talk on myös hyvä hallita. Curiet eivät hallinneet. Pierrestä muuan toimittaja valitti, että hän ainoastaan vastasi esitettyihin kysymyksiin ja niihinkin kahdella sanalla. Marien vaiteliaisuus tulkittiin kopeudeksi.

"Meidän rauhallinen ja ahkera elämämme on kokonaan poissa tolaltaan", Marie kirjoitti serkulleen palkinnon jälkeen. "He ovat menneet niin pitkälle, että selostavat pikku tyttäreni ja hänen hoitajattarensa keskustelua ja kuvaavat meidän mustankirjavaa kissaamme", kuvasi Pierre lehtimiesten käytöstä. Uteliaita pyöri kodin edustalla, ja heitä tunkeutui laboratorioonkin. Haastattelupyyntöjen lisäksi tuli esitelmäpyyntöjä, ihailijapostia ja kerjuukirjeitä.

Pikkuhiljaa pahin kohu laantui. Ja oli kuuluisuudesta myös hyötyä: ulkomainen palkinto herätti omankin maan arvostamaan tutkijapariskuntaa enemmän. "Epäilemättä valo tulee tänne pohjoisesta", Le Figaro totesi.

Pierre Curie oli parikymmentä vuotta työskennellyt Ecole de physique et de chimie industrielles -korkeakoulussa, jossa opetettiin teollisuusfysiikkaa ja kemiaa. Laitos oli tasokas vaan ei eliittiä. Nyt Pierre Curie sai viran Sorbonnen yliopistosta, ja fysiikan professorille välttämättömään laboratorioon järjestyi sitkeästi anomalla rahoitus. Uutta laboratoriotaan Pierre ei kuitenkaan ehtinyt nähdä.

Outo säteily sytytti

Curiet olivat tehneet palkitut työnsä Pierren laitoksen pohjakerroksessa tilassa, joka oli ankea, kostea ja kolea. Marie sai entisen romuhuoneen käyttöönsä väitöskokeitaan varten 1897. Hän oli tuolloin tutkijanalku, joka oli suorittanut Sorbonnessa maisterintutkinnot luonnontieteissä ja matematiikassa ja tehnyt terästen magneettisuudesta yhden tutkimuksen. Hän oli myös pienen tyttövauvan äiti.

Kahdeksan vuotta vanhempi Pierre oli jo ansioitunut magnetismin ja kidefysiikan tutkija. Hän oli veljensä Jacquesin kanssa keksinyt pietsosähköisyyden eli ilmiön, jossa paine tai muu mekaaninen kuormitus synnyttää kiteiseen aineeseen sähkövarauksen. Nykyisenä älymateriaalien aikana pietsosähköisyys on noussut todelliseen kukoistukseensa: sen avulla saadaan energiaa marssikengistä, tanssilattiasta tai vaikka sadepisaroista. Curien pariskunnan yhteishankkeissa kullanarvoisiksi työvälineiksi osoittautuivat Pierren kehittämät herkkyyslaitteet, pietsosähköinen kvartsivaaka ja elektrometri.

Väitösaihetta etsiessään Marie tutki uusimpia tieteellisiä julkaisuja ja syttyi oudosta ilmiöstä, jonka Henri Becquerel oli havainnut edellisenä vuonna.

Röntgensäteet olivat aivan tuore keksintö, ja ne saivat monet fyysikot etsimään samantapaisia uutuuksia. Becquerel tutki uraanimetallin suoloja ja havaitsi, että kun uraanisuolaa pantiin paksulla mustalla paperilla suojatun valokuvauslevyn päälle, levy valottui. Uraanista siis tuli jonkinlaista säteilyä. Myöhemmin Marie Curie nimesi ilmiön radioaktiivisuudeksi, jonka pohjana on latinan sädettä tarkoittava radius-sana.

Mistä oli kysymys? Voisivatko muutkin aineet tuottaa vastaavaa säteilyä? Kyllä, torium-alkuaine säteili myös.

Marie tutki järjestelmällisesti eri mineraaleja ja totesi, että joistakin lähti paljon enemmän säteilyä kuin niiden uraani- tai toriumpitoisuuden perusteella saattoi olettaa. Tunnollisen tutkijan lailla hän epäili outoja tuloksiaan mittausvirheiksi, mutta koetta toistaenkaan tulos ei muuttunut. Marie kävi läpi kaikki mahdolliset tunnetut alkuaineet, ja suljettuaan ne pois hän teki rohkean päätelmän: säteily tuli jostakin ennen tuntemattomasta aineesta.

Nimeksi tulkoon polonium

"Kaksi uraanimineraalia: pikivälke (uraanioksidi) ja kalkoliitti (kupari- ja uranyylifosfaatti) ovat paljon aktiivisempia kuin itse uraani. Tämä tosiasia on sangen huomattava ja tukee otaksumaa, että nämä mineraalit voivat sisältää ainetta, joka on paljon aktiivisempaa kuin uraani." Näin Marie Curie kirjoitti tiedonannossa, joka huhtikuussa 1898 esitettiin Ranskan tiedeakatemialle.

Hämmästyttävä havainto sai Pierren ryhtymään vaimonsa työpariksi. Pikivälkkeessä on runsaasti erilaisia mineraaleja, ja kemiallisin käsittelyin kaksikko erotteli siitä ainesosan toisensa jälkeen. Lopulta päädyttiin vismuttinäytteeseen, joka oli peräti 400 kertaa uraania aktiivisempi. Tuntematon aine piili siinä, mutta Curiet eivät saaneet uutukaista erilleen.

"Jos tämän uuden metallin olemassaolo saa vahvistuksen, niin ehdotamme, että sille annetaan nimeksi polonium, sen maan nimen mukaisesti, joka on toiselle meistä synnyinmaa", Curiet ilmoittivat tiedeakatemialle heinäkuussa.

Uusia metalleja oli kuitenkin kaksi. Toinen, vielä poloniumiakin säteilevämpi, sai nimen radium. Se keskittyi pikivälkkeestä eristettyyn bariumyhdisteeseen, ja siitä saatiin joulukuussa 1898 spektritutkimuksessa esiin omat spektriviivansa.

Radium vaati neljä vuotta

Spektriviivat eivät vielä riittäneet todisteeksi. Uutta alkuainetta piti saada sellainen määrä, että atomipaino voitiin mitata. Pikivälke on arvokasta malmia, eivätkä Curien pariskunnan varat riittäneet sen hankkimiseen. Kauniisti anoen he saivat böömiläisestä kaivoksesta tonnin jätemalmia, jopa aivan ilmaiseksi. Pierreä kuitenkin alkoi enemmän kiinnostaa radioaktiivisuus ilmiönä, ja Marie otti radiumin erotuksen omaksi urakakseen.

Työtilana oli aiempaa laboratoriota vastapäätä sijainnut lasikattoinen pihaparakki, jossa talvella paleli ja kesällä hiosti kuin kasvihuoneessa. Alku oli kuin tehtaassa: Marie hämmensi kihisevää jätemalmia rautapadassa silmät savusta vetistäen. Pikkuhiljaa työ keveni, mutta parakin pölyinen ilma ei suosinut herkempiä vaiheita, tisleiden kiteyttämistä. Lopulta Marie kuitenkin pääsi päämääräänsä.

Radiumin erotus vei lähes neljä vuotta, ja kaivosjätettä tarvittiin kaikkiaan kymmenen tonnia. Siitä puhdasta radiumia erkani yksi gramman kymmenesosa – sen pitoisuus jätemalmissa oli ollut ainostaan prosentin miljoonasosa! Nyt Marie pystyi määrittämään radiumin atomipainoksi 225. Myöhemmin hän tarkensi sen 226:ksi.

Marie sai radiumista nobelin 1911, tällä kertaa kemian palkinnon. Silloin hän oli jo leski.

Elämä iski lujaa

Pierre Curie kuoli liikenneonnettomuudessa. Hän jäi raskaiden hevosvankkureiden alle huhtikuussa 1906. Kuormarattaiden pyörä halkaisi hänen kallonsa.

"Mikä kauhea isku on runnellut poloisen pääsi, jota minä niin usein olen hyväillyt, pitäen sitä käsieni välissä. Noita silmäluomia olen suudellut, kun sinä ne suljit, jotta minä niitä hyväilisin...", kirjoitti Marie muistivihkoonsa.

Mikään ei enää ollut ennallaan Marie Curien elämässä. Toukokuussa hän kirjoitti: "Tahdon sinulle kertoa, että minut on nimitetty hoitamaan sinun virkaasi ja että on hölmöjä, jotka onnittelevat minua." Ja: "Oma pikku Pierreni, tahtoisin sanoa sinulle, että ebenpuut kukkivat ja että glysiinit, orapihlajat ja kurjenmiekat alkavat puhjeta. Sinä pitäisit kaikista näistä."

Vaikka Curien tutkijapariskunnan elämä oli ollut ennen kaikkea työtä, työtä ja työtä, heillä oli joitakin samanhenkisiä ystäviä, muita tutkijaperheitä. Marie tutustui myös Albert Einsteiniin, jonka sukulaisten ja omien tyttäriensä kanssa hän patikoi Sveitsin vuorilla. Itsestään Marie ei puhunut. Vaikka Einstein arvosti kollegan lahjakkuutta, persoonasta hän antoi tylyn tuomion: "Madame Curie on erittäin älykäs, mutta hänellä on sillin sielu, mikä tarkoittaa, että hän ei ole kovinkaan lahjakas ilon ja tuskan taidoissa."

No, nerokaskin erehtyy – eikä Einstein mikään empatian nobelisti ollutkaan.

Työ helpotti tyhjyyttä

Curien puolisoilla oli paljon muutakin yhteistä kuin vain tieteellinen intohimo. Molemmat tulivat sivistyneestä, aatteellisesta ja avaramielisestä perheestä. Pierren isä oli Pariisin kommuuniin osallistunut köyhien lääkäri, joka koulutti itse poikansa. Marien isä oli rehtori, äiti opettaja. Venäjän valtaamassa Puolassa Marie imi kotoaan vahvan kansallistunnon. Ellei hän olisi tutustunut Pierreen, hän olisi palannut työskentelemään isänmaan hyväksi. Pierre taas arvosti puolisoaan niin paljon, että opetteli puolaa.

Pierre ja Marie nauttivat kesälomista merenrannalla, luonnossa samoilusta ja polkupyöräilystä. Vaatteilla ei koreiltu, ja kotikin oli kalustukseltaan niukka – mutta kukkia siellä oli aina.

Tiiviin yhteiselämän päätyttyä Marie turvautui työhön. "Työskentelen laboratoriossa kaiket päivät, sillä muuta en voi tehdä. Siellä minun on parempi olla kuin muualla. En tiedä mitään, mikä voisi minua henkilökohtaisesti ilahduttaa, paitsi ehkä tieteellinen työ."

Työn lisäksi hän omistautui tyttärilleen. Hän halusi tytöille vankan tietopääoman, mutta pani nämä myös reippaasti kuntoilemaan. Lisäksi yksinhuoltajataloudessa asui Pierren leskeksi jäänyt isä, joka varsinkin Irènelle oli läheinen. Tyttö sai häneltä monenlaista älyllistä virikettä.

Mutta elämä menee eteenpäin. Curien pariskunnan lähipiiriin kuului fyysikko Paul Langevin, Pierren pitkäaikainen hyvä ystävä ja kollega Ecolesta. Marie ja Paul tapasivat toisiaan työssä, ja kävi niin kuin samanhenkisten työystävien kanssa helposti käydä voi. Ystävyys syveni rakkaudeksi.

Suhteesta tuli skandaali

Ainakin jo kesällä 1910 Marie ja Paul olivat rakastavaisia. "Kirjoitan sinulle kiireessä kertoakseni, että jos et tule aamulla, tulen meille taas iltapäivällä kahden jälkeen", Marie viestitti. Paul vastasi: "– – odotan tapaamistasi niin kärsimättömästi, paljon enemmän kuin pelkään tulevia vaikeuksia – – Syleilen sinua hellästi."

Tuo kirjeiden "meille" tarkoitti pientä Sorbonnen lähistöllä sijaitsevaa huoneistoa, jonka rakastavaiset olivat yhdessä vuokranneet.

Vaikeuksia tuli. Paul Langevin oli naimisissa ja neljän lapsen isä. Avioliitto oli tiettävästi toraisa, ja eroakin oli harkittu useasti. Vaimo Jeanne oli kiivasluonteinen ja mustasukkainen, mihin nyt oli syytäkin. Jeanne sai haltuunsa rakastavaisten kirjeenvaihtoa, josta osa vuoti myöhemmin lehdistöön.

Siinä, että ranskalaismiehellä on rakastajatar, ei tuolloinkaan ollut mitään kummaa – kunhan toinen nainen pysyi hänelle kuuluvassa sivuroolissa. Marie oli kuitenkin arvostettu ja palkittu uranainen, ja kunnianhimon ja intohimon yhdistelmä oli monelle liikaa.

Kun Curiet saivat nobelinsa ja tuottivat maalle mainetta, Marie omittiin ranskalaiseksi. Nyt hänestä yhtäkkiä tuli "ulkomaalainen nainen", joka uhkasi tuhota ranskalaisen perheen ja kodin. Marien kodin ympärillä parveili taas ihmisjoukko, mutta nyt se huusi solvauksia. Skandaalin huipensi marraskuussa 1911 Paul Langevinin kaksintaistelu erään kärjekkään lehtimiehen kanssa. Keskelle käryä tuli Marien toinen nobel.

Arvostus kuuluu ansioista

Ruotsista saapui tieto palkinnosta ja kutsu juhlallisuuksiin. Jonkin päivän päästä Svante Arrhenius, Ruotsin akatemian jäsen, joka oli kuulunut Marien tieteellisiin tukijoihin, kirjoittikin muuta: olisi sittenkin parempi, että madame Curie ei tulisi, koska ei vointu tietää, mitä palkintoa jaettaessa tapahtuisi. Arrhenius jopa suositti, että Marie Curie luopuisi palkinnosta.

Marien vastaus oli ylväs: "Palkinto on myönnetty radiumin ja poloniumin keksimisestä – – En voi periaatteessa hyväksyä ajatusta, että tieteellisen työn arvostus riippuu yksityiselämään kohdistuvista loukkauksista ja herjauksista. Olen vakuuttunut siitä, että monet ihmiset ovat tästä samaa mieltä."

Huonosta terveydentilastaan huolimatta Marie Curie matkusti Tukholmaan sisarensa ja Irène-tyttärensä kanssa ja otti vastaan palkintonsa. Kuningas Kustaan illallisilla hän puhui tieteenalastaan ja vertasi radioaktiivisuutta vauvaan, jota oli ollut synnyttämässä ja kasvattamassa. "Lapsi on kasvanut. Siitä on tullut kaunis."

Tuula Koukku on eläkkeellä oleva päätoimittaja.

Aiheesta lisää:

Susan Quinn, Marie Curie. Elämä (Terra Cognita 2001)

Eve Curie, Äitini Marie Curie (WSOY 1939)

Artikkelin sitaatit ovat näistä teoksista.

Vain neljä tuplanobelistia

– Vuosina 1901–2010 Nobelin palkinto on myönnetty 813:lle. Heistä on miehiä 773, naisia 40. Naispalkituista suurin osa on kirjailijoita.

– Kahdella nobelilla palkittuja ovat Marie Curien lisäksi fyysikko John Bardeen, biokemisti Frederick Sanger ja kemisti Linus Pauling, joka sai myös rauhanpalkinnon.

– Marie ja Pierre Curien tytär Irène Joliot-Curie sai 1935 kemian nobelin yhdessä puolisonsa Frédéricin kanssa keinotekoisen radioaktiivisuuden keksimisestä.

Tiesivätkö Curiet vaaran?

Marie Curie kuoli pahaan anemiaan 1934, 67-vuotiaana. Hänen luuytimensä oli tuhoutunut säteilyn takia. Jälkiviisaat ovat todenneet, että Marie Curien vastustuskyky oli poikkeuksellisen hyvä, kun hän eli niinkin pitkään. Hänen muistiinpanopaperinsakin olivat niin radioaktiivisia, että elämäkerturi Susan Quinn joutui vielä 1990-luvulla allekirjoittamaan Ranskan kansalliskirjastolle vakuutuksen, että ottaa itse vastuun papereita lukiessa saamistaan säteilyhaitoista.

Curiet sairastelivat paljon. Pierreä vaivasi kivulias "reumatismi", Marieta koettelivat vakavat munuaisvaivat ja myöhemmällä iällä kaihi, joka miltei sokeutti hänet. Molemmat kärsivät uupumuksesta, jota tuskin voi kokonaan panna ankaran työnteon piikkiin. Heidän käsiinsä tuli ihottumaa, ja sormenpäät kipeytyivät ja kovettuivat.

Pierre Curie julkaisi kolme artikkelia radioaktiivisuuden biologisista vaikutuksista. Lämminvesilähteet oli havaittu terveyttä edistäviksi, ja hän piti syynä radiumia. Kolmannessa tutkimuksessa hiiret ja marsut pantiin hengittämään radioaktiivisia kaasuja. Ne kuolivat muutamassa tunnissa.

Kun radioaktiivisuuden vaarat 1920-luvulla valkenivat, Marie Curie huolehti laboratorioväkensä suojaamisesta. Omat vaivat ilmeisesti kuuluivat tutkijaparin mielestä riskeihin, joita tieteellisessä työssä tuli ottaa.

Kaikki merkittävät naistutkijat ovat tehneet parhaat työnsä yhteistyössä miespuolisen kollegan kanssa, totesi Daily Mail -lehdelle Sir William Ramsay, arvostettu kemisti ja vuoden 1904 nobelisti.

Tähän Hertha Ayrton, Marie Curien brittikollega ja ystävä vastasi, että niin myös Sir William – hänkin on tehnyt työnsä yhdessä miespuolisten kollegoiden kanssa. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2011

Curie on aineen radioaktiivisuutta kuvaava yksikkö, jonka Marie Curie kehitti laboratoriossaan kansainvälisen komitean pyynnöstä. Arvokas, standardoidun radiumnäytteen sisältävä lasiputki suljettiin Sevres´n paino- ja mittatoimiston kassakaappiin 1913, ja siitä tuli viiden mantereen perusmitta. Nykyään säteilyn akiivisuutta mitataan becquerelleinä, joka on SI-järjestelmän yksikkö. 1 Bq vastaa yhtä radioaktiivista hajoamista sekunnissa, ja 1 Ci = 3,7 x 10 pot 10 Bq.

Polonium Erittäin harvinainen ja vaarallinen metallli. Sitä voidaan valmistaa ydinreaktorissa säteilyttämällä vismuttia. Entinen venäläisvakooja Aleksandr Litvinenko murhattiin poloniumilla Lontoossa 2006. Curiet löysivät poloniumin 1898.

Radium Hyvin radioaktiivinen maa-alkalimetalli. Radiumilla hoidettiin viime vuosisadan alkupuolella miljoonia syöpäpotilaita. Nyt radiumin korvaavat muut isotoopit ja menetelmät. Curiet löysivät radiumin 1898, ja Marie määritti sen atomipainon.

Curium Keinotekoinen radioaktiivinen alkuaine valmistettiin Yhdysvalloissa Glenn Seaborgin johdolla 1944. Sitä on käytetty energianlähteenä sydämentahdistimissa ja avaruuslaitteissa. Aineen nimi on fyysikkojen kunnianosoitus Marie ja Pierre Curielle. Heidän mukaansa on nimetty myös katuja ja kouluja, heidät on ikuistettu patsaisiin ja kuvattu postimerkkeihin sekä Puolan ja Ranskan seteleihin.

Pekka Pyykkö, Helsingin yliopiston kemian emeritusprofessori, esitelmöi Marie Curie -symposiumissa, joka pidetään 8.–9. joulukuuta Helsingin yliopistomuseossa Arppeanumissa. Symposiumi on kemian vuoden ohjelmistoa.

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25796
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.