Taloudellisen globalisaation toivotaan edistävän maailmanrauhaa - tai ainakin torjuvan maailmansotia. Hajanainen väkivalta voi kuitenkin leimahdella globaalistikin.

TEKSTI:Raimo Väyrynen


Sisältö jatkuu mainoksen alla

Taloudellisen globalisaation toivotaan edistävän maailmanrauhaa
- tai ainakin torjuvan maailmansotia. Hajanainen väkivalta voi
kuitenkin leimahdella globaalistikin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

8/2001

Kun World Trade Centerin tornit ja Pentagonin seinät sortuivat, länsimaissa järkkyi pitkään vaalittu turvallisuuden tunne. Miten suurvallan pääkaupunkiin ja sen taloudelliseen keskukseen voitiin iskeä tällä tavoin? Sota, joka oli vuosikymmeniä totuttu näkemään kaukaisista kolkista filmatuissa uutispaloissa, tuntui yhtäkkiä kolkuttelevan kotiovellamme.

Eikö globalisaatio takaakaan maailmanrauhaa? Yleisen käsityksen mukaanhan valtioiden välinen taloudellinen riippuvuus edistää niiden suhteita. Erityisesti rauhaa tukee se, että talousyhteistyö ulottuu kaupan lisäksi myös suoriin sijoituksiin ja rahoitussuhteisiin - kuten nykymaailmassa tapahtuu.

Maailmanrauhalla on kyllä tukensa. Monet tutkijat arvioivat, että maailmanlaajuistumisen myötä laajat suurvaltojen väliset sodat ovat jäämässä historiaan. Sen sijaan esimerkiksi Intian ja Pakistanin välisten selkkausten kaltaisia alueellisia sotia pidetään mahdollisina tulevaisuudessakin.

On kuitenkin muistettava, että globalisaation hyöty ei kata koko maailmaa. Edun tuntevat vain ne, joilla on monikäyttöisiä ja maasta toiseen liikuteltavia talouskasvun voimavaroja. Siksi rauhoittava vaikutuskaan ei ulotu kaikkialle. Väkivallan saavat osakseen ne, jotka eivät pysty hyötymään globalisaatiosta.

Tähänastiset tutkimukset viittaavat itse asiassa siihen, että globalisaation ja väkivallan välillä ei ole mitään yksiselitteistä suhdetta, joka pätisi kaikissa tilanteissa. Lopputulos riippuu siitä, mihin globalisaation ja väkivallan ulottuvuuksiin kiinnitetään huomiota ja millaisissa yhteyksissä niiden välisiä suhteita tarkastellaan.

Kysymyksen voisi asettaa vaikkapa näin: millä edellytyksillä yhtenäistyvä maailmamme voi tavoitella rauhaa ja missä tapauksissa väkivalta voi puolestaan globalisoitua - jos ei maailmansotana, niin ehkä maailmanlaajuistuneena terrorismina?




Mikä globalisaatio?

Globalisaatiolla ymmärretään tavallisesti talouden maailmanlaajuistumista, mutta sillä on myös politiikkaan, kulttuuriin ja ympäristöön liittyvät ulottuvuutensa. Tuskinpa on globaalimpaa ilmiötä kuin ilmakehän lämpeneminen seurauksineen. Globalisaatio ilmenee myös järjestäy-tyneen rikollisuuden monikansallisena toimintana esimerkiksi ihmis- ja huumekaupassa.


Liberaali rauhanteoria virisi 1700-luvulla

Se, että globalisaatio edistäisi kansainvälistä rauhaa, ei ole uusi ajatus. Sillä on pitkät filosofiset juuret, jotka ulottuvat ainakin sellaisiin 1700-luvun ajattelijoihin kuin saksalaiseen filosofiin Immanuel Kantiin, ranskalaiseen filosofiin Montesquieuhun, skotlantilaiseen taloustieteilijään ja filosofiin Adam Smithiin sekä 1800-luvulla vaikuttaneeseen englantilaiseen teollisuusmieheen ja poliitikkoon Richard Cobdeniin.

Kant määritteli "ikuisen rauhan" kolme perusedellytystä. Nykykielellä ilmaistuna ne ovat seuraavat:

- demokratia


- yleismaailmallinen kanssakäyminen


- toimiva kansainvälinen oikeus.

Kantin mukaan nämä voidaan saavuttaa vain itsenäisten valtioiden yhteistyöllä, ei pyrkimällä luomaan mitään maailmanhallitusta.

Montesquieu pohti puolestaan kaupankäynnin ja rauhan yhteyksiä perusteellisesti kirjassaan Lakien henki. "Kauppa parantaa tuhoisia ennakkoluuloja - - kaikkialla missä käydään kauppaa myös tavat ovat paremmat", hän kirjoitti. "Kaupan luonnollinen seuraus on rauha. Kaksi keskenään kauppaa käyvää kansakuntaa tulee molemminpuolisesti riippuviksi toisistaan - - ja kaikki liitot perustuvat molemminpuolisille tarpeille."

Tällaisista päätelmistä sai alkunsa niin sanottu liberaali rauhanteoria. Sen kivijalkana on käsitys, jonka mukaan kapitalismi on luonteeltaan järkiperäistä.

Kapitalismin rationaalisuutta tuki esimerkiksi saksalais-yhdysvaltalainen talous- ja yhteiskuntatieteilijä Albert Hirschman vuonna 1977 kirjoittamassaan mainiossa teoksessa The Passion and Interest. Hän osoitti, kuinka taloudellinen ajattelu muuttui 1700-luvulla. Tuolloin poliittiset intohimot haluttiin saada kuriin rahan kylmällä logiikalla, jolla katsottiin olevan sivistävä vaikutus. Varsinkaan suursotia ei enää pidetty kapitalismin etujen mukaisina; päinvastoin liiketoiminta hyötyi, kun liian sotaiset valtiot pidettiin kurissa.

Vastaavaan päätyi unkarilais-englantilainen taloushistorioitsija Karl Polanyi vuonna 1944 pääteoksessaan The Great Transformation. Hän totesi, että "satavuotinen rauha" 1815-1914 johtui finanssipiirien halusta pitää rauhaa yllä; tässä mielessä se oli Rothschildien rauha.




Kapitalismin uusin vaihe

Talouden globalisaatiossa vapaan markkinatalouden mekanismi on tunkeu-tunut - tosin valikoivasti ja epä-tasaisesti - maailman useimpiin kolkkiin. Tässä mielessä kyse on kapitalismin uusimmasta, globaalista vaiheesta.

Globalisaation hyödyt koetaan selvimmin teollisuusmaissa; muualla maailmassa vähintään kaksi miljardia ihmistä on toistaiseksi jäänyt sen ulkopuolella.

Muutos on voimakkaampi kuin pelkkä valtioiden välisen taloudellisen riippu-vuuden voimistuminen. Globali-saatio tavallaan ohittaa valtiot, koska se perustuu rajat puhkaiseviin yritys-verkkoihin. Niissä liikkuu rahaa, tietoa, tuotteita ja ihmisiä ilman, että hallitukset olennaisesti rajoittavat tätä liikettä.

Talouden maailmanlaajuistumista ei voi kuitenkaan irrottaa kansainvälisestä valtiojärjestelmästä. Vaikka globalisaatio on osaksi päässyt politiikalta karkuun, se ei voi toimia ilman johtavien valtioiden tukea. Varsinkin Yhdysvallat mutta myös muut teollisuusmaat edistävät aktiivisesti globaalia taloutta.

Hyvin harva valtio vastustaa globali-saation periaatetta - ei edes Kiina tai Kuuba. Sen sijaan globalisaation oikea toteuttamistapa on syvästi kiistanalainen kysymys.


Miksei kapitalismi estänyt maailmansotia?

Miten on sitten mahdollista, että kapitalismin läpimurrosta huolimatta on sodittu jopa kaksi maailmansotaa? Ollakseen uskottava liberaalin rauhanteorian on kyettävä selittämään tämä.

Yksi keino on todeta kapitalismin voiton olleen vain osittainen. Merkittävistä yhteiskuntateoreetikoista itävaltalais-yhdysvaltalainen taloustieteilijä Joseph Schumpeter ja norjalais-yhdysvaltalainen yhteiskuntatieteilijä Thorstein Veblen ovat asettuneet tälle kannalle.

Heidän mukaansa maailmansodat johtuivat siitä, että Euroopan johtomaissa yhä vaikuttivat vanhanaikaiset poliittiset ryhmät, jotka olivat tavoitteiltaan feodaalisia tai yksinvaltaisia. Kun nämä ryhmät vielä liittoutuivat valtiovetoisen raskaan teollisuuden kanssa, valistuneen kapitalismin vaikutusvalta ei riittänyt rauhan ylläpitämiseen.

Polanyi tuo tähän selitykseen oman lisänsä. Hän huomauttaa, että 1900-luvun alkupuolen vapaakauppa ja kultakantaan sidottu kansainvälinen rahapolitiikka olivat vääränlaista kapitalismia. Ne johtivat deflatoriseen talouspolitiikkaan, joka alensi hintatasoa, vähensi taloudellista toimeliaisuutta ja lisäsi työttömyyttä. Siksi maanviljelijöiden, keskiluokan ja työläisten asema kurjistui.

  "kaksoisliikkeenä": toisaalta pyrittiin vapaaseen markkinatalouteen, mutta toisaalta yhteiskunnat pyrkivät suojautumaan itse itseään sääteleviltä markkinavoimilta. Suojautuminen näkyi kansallisuusaatteen voimistumisena sekä protektionismina eli kotimaisen kaupan suojeluna ulkomaista kilpailua vastaan esimerkiksi suojatullein. Tämä sisäänpäin kääntyminen pohjusti fasismin ja kommunismin nousua ja siten myös toista maailmansotaa.

Väärän suojautumisen vaara on yhä olemassa

Maailmansotien jälkeen maailma on joka tapauksessa toiminut siihen tapaan kuin liberaali rauhanteoria ennustaa. Tutkimukset


tukevat tätä näkemystä sangen vahvasti. Näyttää siis siltä, että globalisaatio on vaikuttanut valtioiden suhteisiin myönteisesti.

Asia ei silti ole taaskaan näin yksinkertainen, vaan äskeiseen päätelmään on tehtävä ainakin kaksi varausta.

Ensiksikin monet kirjoittajat ovat viime aikoina pohtineet, esiintyykö polanyilaista "kaksoisliikettä" nykyisinkin - mutta nyt maailmanlaajuisena. Jos globalisaatio päästää markkinavoimat jylläämään yhteiskuntien eduista välittämättä, niin eikö tämä ole omiaan johtamaan deflatoriseen talouspolitiikkaan - niin kuin on käynyt varsinkin Japanissa - mistä voi puolestaan seurata yhteiskunnallista epävakautta.

Äskeisen perusteella voi väittää, että esimerkiksi Indonesiassa köyhtyminen ja paikallisen väkivallan laajeneminen johtuvat ainakin osittain Aasian talouskriisistä, joka alkoi vuonna 1997.

"Kaksoisliikkeen" vastalääkkeeksi on tarjottu globalisaation nykyistä tehokkaampaa ja tasapuolisempaa hallintaa (global governance). Käytännössä tämä tarkoittaisi uusien kansainvälisten toimintasääntöjen luomista ja säätelyelinten perustamista. Globalisaation onnistumiseksi sen hyödyt pitääkin pystyä jakamaan huomattavasti suuremmalle osalle ihmiskuntaa, kuten erityisesti YK:n pääsihteeri Kofi Annan on puheissaan korostanut.

Luonnonrikkaudet voivat olla rauhan tiellä

Toinen varaus liberaaliin rauhanteoriaan on se, että kaikki globaali talous ei vaikuta yhtä myönteisesti. Luonnonrikkauksien hyödyntäminen ei näet näytä edistävän rauhaa yhtä hyvin kuin esimerkiksi teknisen tietämyksen ja palvelusten vaihto.

On havaittu, että taloutensa esimerkiksi öljyyn tai mineraaleihin pohjaavat maat ovat tavallista aggressiivisempia sekä ulko- että sisäpolitiikassaan ja kehittyvät hitaammin kuin muut.

Syy on ilmeisesti siinä, että luonnonvarat tuovat valtion kassaan helposti jaettavaa rahaa. Nämä valtiot ovat harvoin demokraattisia, ja siksi kansainvälisiltä raaka-ainemarkkinoilta hankitut varat menevät pienen eliitin käyttöön ja suoranaiseen korruptioon. Tämä estää yhteiskunnan järkiperäisen kehittämisen.




Kollektiivisen väkivallan kolme tasoa

- Sota, valtioiden kamppailu niiden keskinäisestä valta-asemasta.


- Sisällissota, valtion sisäinen valtataistelu.


- Mikroväkivalta, hajautuneet konfliktit, joiden osapuolet eivät ole selvästi määriteltyjä


Epädemokraattisuus lietsoo sisällissotia

Tasavertaisten valtioiden välillä globalisaatio näyttää siis yleensä edistävän rauhaa, vaikka vaikutus ei olekaan aivan yksioikoinen. Vielä paljon mutkikkaampi on kuitenkin globalisaation suhde sisällissotiin.

Sisällissodat lisääntyivät 1990-luvun alussa nopeasti, mikä johtui muun muassa Afrikan tapahtumista sekä Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajoamisesta. Sen sijaan 1990-luvun puolivälin jälkeen niiden määrä on lievästi laskenut.

Yhden näkökulman mukaan taloudeltaan kehittyneet ja demokraattiset maat pystyvät lähes poikkeuksetta välttämään niin suuren sisäisen epävakaisuuden, että seurauksena olisi sisällissota.

Samaan pystyvät myös vähemmän kehittyneet maat, jos ne ovat taloudeltaan avoimia. Näyttää siltä, että talouden avoimuus ja yhteiskunnan demokraattisuus ovat rauhalle tärkeämpiä kuin esimerkiksi maan pitkä itsenäisyys.

Tätä ajatusta tukee se, että sellaiset siirtomaavallan välttäneet maat kuin Afganistan, Etiopia ja Liberia ovat viime aikoina kärsineet hyvin vaikeasta väkivallan kierteestä. Niiden yhteiskunta on säilynyt rakenteeltaan puolifeodaalisena - ne eivät ole kärsineet kolonialismista mutta eivät myöskään päässeet osallisiksi sen tuomista eduista, kuten edes rajallisesti uudenaikaisesta hallinnosta ja koulutetusta paikallisesta keskiluokasta.

Heittäytyminen täysin rinnoin mukaan talouden globalisaatioon ei sinänsä riitä takaamaan sisäistä rauhaa. Monissa Afrikan maissa sekä Keski-Amerikassa ja Irakissa on koettu laajaa poliittista sortoa ja väkivaltaa, vaikka maat ovat taloudeltaan hyvin kansainvälistyneitä. Talousyhteydet ovat kuitenkin siellä hyödyttäneet lähinnä pienehköä taloudellista, poliittista ja sotilaallista eliittiä.

Talouden avautuminen voi siis edistää sisäistä vakautta vain, jos yhteiskunta samalla edistää kansalaisten osallistumista ja taloudellisen tuloksen reilua jakamista. Jos hyöty jää harvoille ja köyhien osaksi tulee vain yhä syvempi köyhyys, vaarana on jopa yhteiskunnan syöksyminen humanitaariseen kriisiin, jossa miljoonat ihmiset saattavat menettää henkensä.

Oman aikamme uutuus: hallitsematon mikroväkivalta

Meidän aikanamme on syntynyt myös uusi kollektiivisen väkivallan tyyppi, joka näyttää vieläpä olevan lisääntymässä: mikroväkivalta. Esimerkiksi urbaanit, monesti klaanien välienselvittelyihin liittyvät levottomuudet yleistyvät Etelä-Afrikan Johannesburgissa, Pakistanin Karachissa, Intian Bombayssa, Brasilian São Paulossa ja monissa muissa kolmannen maailman suurkaupungeissa. Jokaisessa näistä mikroväkivalta vaatii vuosittain tuhansia uhreja.

Mikroväkivalta ei ole järjestäytynyttä sodankäyntiä vaan hajaantunutta väkivaltaa, joka ei ole kenenkään suoraan hallittavissa. Sitä kuitenkin käytetään edistämään ryhmien tai yksityisten etuja. Saksalainen kirjailija ja kriitikko Hans Magnus Enzensberger nimittää sitä "molekyyliseksi väkivallaksi".

Mikroväkivalta leimahtelee erityisesti monissa "epäonnistuneissa" maissa, joissa valtio on käytännössä lakannut toimimasta siinä mielessä kuin saksalainen sosiologi Max Weber valtion toiminnan sata vuotta sitten määritteli: se ei pysty enää käyttämään laillista väkivaltaa koko alueellaan ja siten takaamaan julkista järjestystä.

Näissä maissa valtiollinen eliitti on saattanut ryhtyä ajamaan omia taloudellisia etujaan valtion avulla. Todellinen vallankäyttö on voinut siirtyä julkiselta hallinnolta eliitin yhteistyökumppaneille ja hämärän talouden harjoittajille. Yhdysvaltalainen politiikan tutkija William Reno nimittää tällaista tilannetta "varjovaltioksi".

Mikroväkivalta on siis valtiokoneiston ulkopuolella käytettävää väkivaltaa, joka pureutuu yhteiskunnan jokapäiväiseen toimintaan. Sitä esiintyy hyvin monimuotoisena. Venäläisen mafian palkkamurhat, saksalaisten uusnatsien siirtolaisiin kohdistama väkivalta ja skinheadien mellakointi Suomessa ja muualla ovat kaikki esimerkkejä mikroväkivallasta.

Onko terrorismikin mikroväkivaltaa? Kyllä, jos terrorismi määritellään poliittisessa tarkoituksessa tehdyksi sarjaksi yksittäisiä tuhoiskuja, jotka tehdään eri paikoissa tai eri aikoina. Toisaalta laajan määritelmän mukaan terrorismia esiintyy kaikissa väkivallan muodoissa: esimerkiksi valtioiden välisissä sodissa desanttitoimintana ja sisällissodissa siviilien surmaamisena.

"Etnisessä" väkivallassa on usein kyse talouseduista

Herkästi mikroväkivalta esitetään alkukantaisena etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisenä taisteluna. Tätä näkemystä ei voi täysin kumota, sillä esimerkiksi Intian ja Nigerian sisäistä väkivaltaa ei voi muuten kunnolla ymmärtää. Kun tutustuu tarkemmin kehitysmaiden poliittiseen ja rikolliseen väkivaltaan, huomaa kuitenkin, etteivät pelkät etniset ja uskonnolliset selitykset anna siitä oikeaa kuvaa.

Mikroväkivaltaa lietsovat pikemminkin poliittisesti kunnianhimoiset ja omaa taloudellista etuaan katsovat "yrittäjät". He haluavat lisätä yhteiskunnan jännitystä ja epävarmuutta, jotta heidän olisi helpompi värvätä kannattajia. He korostavat turvattomuutta voidakseen koota oman ryhmänsä entistä tiiviimmäksi yhteisöksi "ulkopuolista uhkaa" vastaan. Näin omaa etua tavoitteleva väkivalta voi johtaa yhteiskunnan jakautumiseen erimielisiin ryhmiin, mistä syntyy harhakuva, että väkivallan juuretkin olivat pelkästään etnisiä tai uskonnollisia.

Väkivallan lietsojien todellisina houkuttimina voivat olla esimerkiksi luonnonrikkaudet. Afrikassa Angolan, Kongon demokraattisen tasavallan, Liberian ja Sierra Leonen sisällissodat ovat olleet yhtä paljon taistelua öljyn, koboltin ja timanttien hallinnasta kuin sotaa poliittisesta vallasta.

Jotkut arvelevat, että mikroväkivalta voisi seurata suoraan globalisaatiosta: globalisaatio pirstoisi yhteiskuntia niin, että niiden yhtenäisyys ja vakaus murtuvat. Tämä on kuitenkin liioittelua.

Yleisemmän käsityksen mukaan globalisaatio istuu erilaisiin yhteiskuntapoliittisiin ratkaisuihin ja vasta näiden yhteisvaikutus ratkaisee lopputuloksen. Globalisaatio voi kyllä rajoittaa poliittisia valintamahdollisuuksia - esimerkiksi rahapolitiikan itsenäisyyttä tai veropolitiikkaa - mutta silti se jättää hallituksille tuntuvasti liikkumatilaa.

Globalisaatio lisää eriarvoisuutta ja kulttuurista vastarintaa

Talouden globalisaatiolla on yksi kielteinen seuraus, joka voi poikia väkivaltaa: globalisaatio nimittäin näyttää monesti lisäävän ihmisten ja alueiden eriarvoisuutta.

Eriarvoistuminen puolestaan aiheuttaa yhteiskunnan jakautumista ja heikko-osaisten syrjäytymistä. Jakoa syventää se, että eliitti omaksuu kansainvälisen valtakulttuurin ja asettaa paikalliset vakiintuneet arvot ja identiteetit kyseenalaisiksi.

Tämä voi siis kylvää väkivallan siemenen, mutta käytännössä ei yleensä käy niin. Vaikka köyhimpien asema heikkenisi entisestään, vähäosaisimmat nousevat vain harvoin vastustamaan maailmankaupan suuria vaikuttajia.

Pikemminkin vastarinta on epäsuoraa ja näkyy esimerkiksi eliiteille vieraiden kulttuuristen rituaalien vaalimisena. Yhdysvaltalainen antropologi Jean Comaroff puhuu nousevasta "okkulttitaloudesta". Se kaupallistaa erilaisia taikauskoja ja markkinoi niitä niille, jotka haluavat eroon rationaalisesta maailmanmenosta.

Tällainen kulttuurinen vastarinta ilmentää muiden harjoittaman ylivallan periaatteellista vastustamista. Kirjassani "Globalisaatiokritiikki ja kansalaisliikkeet" (Gaudeamus 2001) pyrin osoittamaan, että nuorison viime vuosina lisääntynyt tyytymättömyys globalisaatiota kohtaan on luonteeltaan ensisijaisesti juuri tällaista eettis-poliittista protestointia eikä niinkään tähtää materiaalisiin tavoitteisiin.

Poikkeustapauksissa vastarinnasta tulee väkivaltaista

Äskeiseen joudun kuitenkin heti lisäämään, että joissakin tapauksissa globalisaation tuoma eriarvoistuminen on tosiaan yllyttänyt väkivaltaan.

Globalisaation vastaiseen liikkeeseen kuuluu myös väkivaltaisia ryhmittymiä. Niiden tavoitteena on pakottaa valtio käyttämään keinoja, jotka osoittavat sen taantumuksellisen luonteen. Tällainen globalisaation vastustus näkyy esimerkiksi Meksikossa Chiapasin intiaaniheimoja puolustavan zapatistaliikkeen ideologiassa ja toiminnassa.

Tällaisena välineellisenä vastarintana voi pitää myös kansalaisten suoria protesteja, joissa on vastustettu Kansainvälisen valuuttarahaston (IMF) määräämien talouspakettien ehtoja. Varsinkin aiemmin paketteihin kuului liiketoimintojen yksityistämisen lisäksi palkkojen jäädyttäminen ja valuutan arvon alentaminen. Yhdessä nämä laskevat elintasoa.

Esimerkiksi vuonna 2000 Bolivian Cochabambassa syntyi laajoja mielenosoituksia, koska IMF:n vaatima vesilaitosten yksityistäminen kolminkertaisti veden hinnan. Vastaavaa oli nähty Caracasissa vuonna 1989, kun Venezuelan hallitus toteutti IMF:n talouspaketin. Siellä poliisien ja sotilaiden pannessa mielenosoittajia kuriin ainakin 300 ihmistä sai surmansa - eräiden arvioiden mukaan jopa tuhat.

Äärimmäinen terrorismi pyrkii globalisoimaan itsensä

Maailmanlaajuinen hävitys ja pelko ei enää välttämättä tarkoita maailmansotaa. Tänä syksynä globaali väkivalta on saanut uudet kasvot: ne kuuluvat terroristille.

Terrorismi on yhä enemmän globaalia, verkostoitunutta toimintaa, joka pyrkii tuhoamaan maailmanlaajuisen kapitalismin ja erityisesti Yhdysvaltojen johtoaseman siinä.

Kuten viime aikoina on nähty, äärimuodoissaan terrorismi on valmis mihin tahansa tekoihin lopullisen tavoitteensa saavuttamiseksi. Kyseessä ei ole enää reagointi joihinkin tapahtumiin vaan syvään juurtunut viha, jota ei voi lepyttää neuvotteluilla tai muilla tavanomaisilla poliittisilla keinoilla.

Tämä ei tarkoita sitä, ettei terrorismilla voisi olla välitavoitteita. Esimerkiksi Al-Qaida on pyrkinyt ensin nostattamaan sisällissotia tiettyjä arabihallituksia vastaan.

Äärimmäisessä muodossaan terrorismi ei ole pelkkä vastaliike. Se on oman poliittisen maailmansa luonut toimintatapa, jolla on absoluuttisia piirteitä. Se voi tyytyä vain lopulliseen voittoon: viime kädessä itsensä globalisoimiseen.

Raimo Väyrynen on yhdysvaltalaisen Notre Damen yliopiston valtio-opin professori.

Sisältö jatkuu mainoksen alla