Suomessakin kerätään potilaita aivostimulaattorin asennukseen.
Nyt kokeiltavissa leikkauksissa aivoihin asennetaan stimulaattori. Kanadassa ideoitu menetelmä on tulossa myös meille.




Tiedemaailman mielenkiinnon herättäminen voi olla vaikeaa. Joskus se vaatii poikkeukselliset tutkimustulokset, toisinaan syötiksi riittää herkullinen tutkimusasetelma. Torontolaislääkäreillä oli muutama vuosi sitten kaksi ässää hihassaan, vaikka tuskin he huomionhalusta kokeitaan tekivät. Aiheena oli masennuksen hoito aivoihin kajoavalla menetelmällä, ja erinomaiset tulokset yllättivät niin tutkijat, potilaat kuin tiedeyhteisön.

Mutta mennään ajassa hiukan taaksepäin. Tapahtumaketju käynnistyi, kun neurologian ja psykiatrian professori Helen Mayberg tutki aivojen aineenvaihduntaa positroniemissiotomografialla ja havaitsi, että masentuneilla potilailla eräs aivoalue toimi poikkeuksellisen aktiivisesti. Brodmannin alue 25:ksi kutsuttu aivokuoren kohta näytti sitä vilkkaammalta, mitä vaikeampia masennusoireet olivat. Alueen ja sen hermoratojen yhteydestä negatiivisiin tunnetiloihin ja masennukseen kielivät eräät aiemmatkin tutkimukset, mutta nyt tieto täsmentyi.

Mayberg tutkimusryhmineen päätti selvittää, voisiko potilaiden masennusoireita lievittää stimuloimalla Brodmannin alue 25:tä sähköisesti niin, että sen toiminta hidastuisi.


Vanha menetelmä mutta uusi käyttö

Sähkön käyttö itsessään ei ollut uutta. Ulkoinen sähköhoito kuuluu yhä vaikean masennuksen rutiinihoitoon silloin, kun lääkkeet ja terapia eivät auta.

Myöskään aivojen syvien osien sähköstimulaatio (deep brain stimulation, DBS) ei ole uusi keksintö. Aivojen tahdistimeksikin kutsuttua laitetta on pitkään käytetty Parkinsonin taudin hoidossa ja viime aikoina myös muiden neurologisten sairauksien lievittämisessä.

Uutta Maybergin tutkimuksessa oli menetelmän soveltaminen juuri masennukseen, jota ainakin moni maallikko pitänee enemmän psykologisena kuin neurologisena ongelmana.


Elektrodit aivoihin, tahdistin rintaan

Alustavaan stimulaatiotutkimukseen osallistui kuusi potilasta. He olivat vuosikausia kärsineet syvästä masennuksesta, eivätkä monet lääkehoidot, terapiat ja ulkoiset sähköhoidot olleet tehonneet oireisiin.

Hoitokokeessa potilaat olivat hereillä, paikallispuudutettuina, kun neurokirurgi kuljetti sähköelektrodit pienien poranreikien kautta syvälle aivoihin. Stimulaatiotestin aikana potilaat kertoivat heitä vaivanneiden negatiivisten tunnetilojen katoavan, mutta sähköärsykkeiden loputtua ne palasivat.

Stimulaatio kannatti siis tehdä pysyväksi. Testin jälkeen asennettiinkin potilaiden rintalihaksen alle aivoelektrodeihin kytketty sydämentahdistimen kaltainen laite, ja kullekin potilaalle säädettiin juuri hänelle sopiva stimulaatiotaajuus.

Seuraavina kuukausina potilaiden tunnekirjo ailahteli jonkin verran, mutta vuoden seurannan jälkeen neljä kuudesta ei enää täyttänyt masennuksen kriteerejä. Kaksi ei kuitenkaan saanut syväaivostimulaatiosta pysyvää hyötyä, joten heidän elektrodinsa poistettiin.

Kokeillaan vaikeasti masentuneisiin Suomessakin

Maybergin tulokset kiehtovat suomalaistutkijoita siinä määrin, että vastaavaa halutaan alkaa tutkia myös meillä. Tekniset laitteet ja neurokirurginen osaaminen löytyvät omasta takaa, sillä Helsingissä on hoidettu Parkinson-potilaita syväaivostimulaatiolla jo 90-luvun puolivälistä lähtien.

Helsingin yliopiston psykiatrian professori Hasse Karlsson kertoo, että masennuksenhoitohanke on edennyt pitkälle.

- Meillä on valmis tutkimussuunnitelma, ja eettinen toimikunta näyttää vihreää valoa. Tarvitsemme vielä rahoituksen, minkä jälkeen voimme ryhtyä keräämään potilaita.

Tutkimuspotilaat seulotaan tiukasti. Ehtona on, että potilas sairastaa vaikeaa masennusta, jota on tuloksetta yritetty hoitaa vähintään neljällä erilaisella menetelmällä. Niistä yhden on täytynyt olla psykoterapia. Näin halutaan varmistaa, että hoitokokeilua käytetään vasta viimeisenä oljenkortena.

Entä muut oireet kuin masennus? Jo ennen Maybergin tutkimuksia raportoitiin yksittäistapauksista, joissa aivojen tiettyjen syvien osien stimulaatio lievitti pakko-oireista häiriötä. Karlssonin mukaan tällaisen testaamista ei kuitenkaan vielä kaavailla Suomessa, koska häiriö on vaikea-asteisena hyvin harvinainen.


Muitakin tekniikoita syynätään

Masennuksen hoitoon on haettu apua myös muista stimulaatiomenetelmistä, joita aikaisemmin käytettiin pelkästään neurologisten sairauksien oireiden lievittämiseen.

Aivojen syvien osien sähköstimulaation jälkeen lupaavimmat tulokset on saatu kymmenennen aivohermon eli vagushermon sähköisestä stimulaatiosta. Menetelmässä niskaan asetetaan ihon alle tahdistin, joka lähettää sähköimpulsseja vasemman puolen vagushermoon. Kukaan ei tarkasti tiedä, miksi tämä helpottaa masennusta, mutta kuvaustutkimusten mukaan aivoissa muuttuu eri osien verenkierto ja sellaisten välittäjäaineiden pitoisuus, jotka ovat tärkeitä masennuksen synnylle.

Vagushermostimulaation tehokkuudesta on saatu ristiriitaisia tutkimustuloksia. Jotain kertoo kuitenkin se, että tiukkana tunnettu Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkelaitos FDA hyväksyi menetelmän lääkkeisiin ja terapiaan reagoimattoman masennuksen hoitoon pari vuotta sitten.

Pienissä alustavissa tutkimuksissa on kokeiltu myös aivoihin vaikuttamista kallon ulkopuolelta nopeasti vaihtuvalla magneettikentällä. Edellä mainituista menetelmistä poiketen tämä transkraniaalinen magneettistimulaatio ei vaadi kirurgiaa. Magneettistimulaatio on kuitenkin kolmikon heikoin lenkki, sillä hoitotulokset eivät ole yltäneet syväaivo- ja vagushermostimulaation tasolle.


Hyötyjen arvioimiseksi pitää tutkia lisää

Vaikka stimulaatiohoitoihin on ladattu paljon odotuksia, hoitotulokset ovat vasta alustavia. Tutkimusten potilasmäärä on ollut pieni ja seuranta-aika lyhyt. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että tarvitaan lisää laadukkaita tutkimuksia ja tulosten kriittistä arviointia.

Maybergin tutkimusryhmällä on jo menossa laajempi syväaivostimulaation jatkotutkimus, johon osallistuu kolmisenkymmentä potilasta. Karlsson kertoo, että alustavien tulosten mukaan kaksi kolmasosaa heistä on hyötynyt hoidosta.

Karlssonin oma ryhmä aikoo puolestaan tehdä ensimmäisen vertailun syväaivostimulaation ja muiden masennushoitojen tehosta. Vaikutuksia arvioidaan neuropsykologisilla testeillä ja aivojen positroniemissiotomografialla, ja potilaiden tilaa seurataan tiiviisti.


Lääkkeitä ja terapiaa tarvitaan yhä

Visiona on, että stimulaatiot käynnistävät uuden aikakauden psykiatristen sairauksien hoidossa. Niillä pystytään näet vaikuttamaan sairauksien psykopatologiaan suoremmin kuin lääkkeillä tai ulkoisella sähköhoidolla, joiden vaikutukset kohdistuvat vähemmän tarkasti.

- Stimulaatiohoidoilla päästään lähemmäs masennuksen biologisten mekanismien hoitoa kuin lääkkeillä koskaan, Karlsson toteaa.

Uutta hoitomuotoa ainakin tarvittaisiin, sillä lääkkeistä, terapiasta ja ulkoisesta sähköhoidosta saa riittävän avun vain osa.

Lääkkeiden kaltaista liukuhihnahoitoa stimulaatioista ei kuitenkaan maalailla. Laitteet ovat kalliita, eikä neurokirurgiassa pian jäisi muuhun aikaa, jos leikkauslistat täyttyisivät masennuspotilaista.

Stimulaatioiden ei myöskään uskota täysin syrjäyttävän vaikeasti masentuneiden muita hoitoja. Aivan kuten lonkkaleikkauspotilas tarvitsee kuntoutuksena fysioterapiaa, kirurgisesti hoidettu masennuspotilas kaipaa psykiatrista tukea.

Kaikille muihin hoitoihin pettyneillekään stimulaatiot eivät tuo apua. Tämän osoitti jo Maybergin ensimmäinen tutkimus. Masennuksen syyt ovat yksilöllisiä, ja se, mikä auttaa yhtä, saattaa olla tehoton toisella.

Mielenkiintoista on, että masentuneiden ja terveiden aivokuvista on havaittu eroja Brodmannin alue 25:n lisäksi lukuisissa muissa aivoalueissa ja radastoissa. Ei ole täysin tuulesta temmattu ajatus, että tulevaisuudessa vaikeasti masentuneiden aivot kuvattaisiin ja syväaivostimulaatiolla hoidettava kohta räätälöitäisiin kuvaustulosten mukaan.


Peruuttamattomia vaikutuksia ei synny

Koska lobotomian synkkä historia on vielä tuoreessa muistissa, aivoihin kajoavan kirurgian yleistyminen psykiatristen sairauksien hoidossa tulee varmasti herättämään tunteita. Kollegoiltaan Karlsson kertoo kuitenkin saaneensa lähinnä positiivista palautetta.

- Aivojen syvien osien sähköstimulaatiolla ei ole mitään tekemistä lobotomian kanssa, sillä mitään ratoja ei katkota, Karlsson korostaa.

- Kirurginen osuus on vähäinen, ainoastaan pieni viilto ja luuhun tehtävä senttimetrin levyinen porareikä, täsmentää HYKSin neurokirurgian erikoislääkäri Esa-Pekka Pälvimäki. - Lisäksi toimenpide on peruutettavissa, eli jos elektrodi poistetaan, tilanne palautuu samaksi kuin ennen leikkausta.

Leikkauksen itsensä riskit ovat samankaltaisia kuin muidenkin leikkausten: mahdolliset leikkausalueen verenvuodot ja infektiot.

Soraääniä on kuulunut hoidon kalleudesta. Toisaalta masennuksesta, jota ei onnistuta hoitamaan, seuraa usein laitoshoitojaksoja ja sairauseläkkeelle jääminen, jotka tulevat ajan mittaan moninkertaisesti kalliimmiksi. Mahdolliselle itsemurhien ehkäisylle ei voida edes laskea hintaa.

Vastenmielisyyden vuosikymmenten takaista psykokirurgiaa kohtaan pelätään vaikeuttavan stimulaatiohoitojen tutkimusta. Elämänlaatua kartoittavissa tutkimuksissa on kuitenkin kerran toisensa jälkeen todettu, että vakava masennus huonontaa potilaan elämää ja toimintakykyä enemmän kuin juuri mikään ruumiillinen sairaus.

Voidaankin kysyä, onko eettisesti oikein jättää vain menneisyyden painolastin vuoksi tutkimatta hoitotapaa, joka voi parantaa masennukseen juuttuneiden potilaiden elämänlaatua.



Yasmina Dadi on suomalainen tiedetoimittaja, joka opiskelee lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja on suorittanut lääketieteen toimittajan tutkinnon Westminsterin yliopistossa Lontoossa.


Lobotomia oli Nobel-palkittu tieteen harharetki


Menneinä aikoina psykiatrisia oireita on yritetty hoitaa jos jonkinlaisilla menetelmillä, kuten munasarjojen, häpykielen tai kiveksien poistolla sekä nenäleikkauksilla. Aivoihin kohdennetun hoidon aikakausi alkoi toden teolla 1900-luvun alussa, kun John Fulton Yalen yliopistosta raportoi lontoolaisessa neurologikongressissa eläinkokeestaan. Otsalohkon poisto oli muuttanut simpanssit rauhallisemmiksi.

Lehtereillä luentoa kuunteli portugalilainen neurologi Egas Moniz. Fultonin tulosten innoittamana hän päätti tutkia, helpottuisivatko ihmisten vainoharhat ja ahdistus, jos tuhoaisi alkoholilla valkoisen aineen, joka yhdistää otsalohkot aivojen pääosaan. Leikkaukset Moniz aloitti psykokirugi Almeida Liman kanssa syksyllä 1935.

Maailmanlaajuinen hoitomuoto lobotomiasta tuli, kun yhdysvaltalaiset neurokirurgi James Watts ja neuropatologi Walter Freeman vuotta myöhemmin kehittivät toimenpiteestä niin sanotun standardimetodin, jossa aivojen otsalohkojen yhteydet taaksepäin katkaistiin.


Muutakaan ei osattu

Vaikka tulokset olivat kirjavia, lobotomian nopea leviäminen on helppo ymmärtää, sillä psykiatrisiin sairauksiin oli tuolloin niukasti hoitokeinoja. Ensimmäiset psykoosilääkkeet tulivat näet käyttöön vasta 1950-luvulla. Lisäksi ensimmäinen maailmansota oli tuottanut suuren joukon traumatisoituneita ihmisiä, jotka kärsivät masennuksesta ja vaikeasta ahdistuksesta.

Leikkaus lievittikin parhaiten juuri ahdistuneisuutta ja tuskaisuutta, mutta se aiheutti sivuvaikutuksina persoonallisuuden muutoksia ja vaikeaa välinpitämättömyyttä. Leikkauksilla tuotettiin myös muuta tuhoa, sillä koska aivokuvaustekniikoita ei ollut, lobotomia tehtiin käsikopelolla. Lisäksi tutkimusetiikka ja potilaiden oikeuksien kunnioittaminen olivat vielä lastenkengissään.

Moniz oli kuitenkin aikalaistensa arvostama ja sai lobotomian kehittämisestä fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1949.

Suomessa ensimmäinen lobotomialeikkaus suoritettiin vuonna 1946. Leikkauksia tehtiin kaiken kaikkiaan puolisentoistatuhatta, viimeinen Töölön sairaalassa vuonna 1969.

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5205
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti
Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.