Suomessakin kerätään potilaita aivostimulaattorin asennukseen.
Nyt kokeiltavissa leikkauksissa aivoihin asennetaan stimulaattori. Kanadassa ideoitu menetelmä on tulossa myös meille.




Tiedemaailman mielenkiinnon herättäminen voi olla vaikeaa. Joskus se vaatii poikkeukselliset tutkimustulokset, toisinaan syötiksi riittää herkullinen tutkimusasetelma. Torontolaislääkäreillä oli muutama vuosi sitten kaksi ässää hihassaan, vaikka tuskin he huomionhalusta kokeitaan tekivät. Aiheena oli masennuksen hoito aivoihin kajoavalla menetelmällä, ja erinomaiset tulokset yllättivät niin tutkijat, potilaat kuin tiedeyhteisön.

Mutta mennään ajassa hiukan taaksepäin. Tapahtumaketju käynnistyi, kun neurologian ja psykiatrian professori Helen Mayberg tutki aivojen aineenvaihduntaa positroniemissiotomografialla ja havaitsi, että masentuneilla potilailla eräs aivoalue toimi poikkeuksellisen aktiivisesti. Brodmannin alue 25:ksi kutsuttu aivokuoren kohta näytti sitä vilkkaammalta, mitä vaikeampia masennusoireet olivat. Alueen ja sen hermoratojen yhteydestä negatiivisiin tunnetiloihin ja masennukseen kielivät eräät aiemmatkin tutkimukset, mutta nyt tieto täsmentyi.

Mayberg tutkimusryhmineen päätti selvittää, voisiko potilaiden masennusoireita lievittää stimuloimalla Brodmannin alue 25:tä sähköisesti niin, että sen toiminta hidastuisi.


Vanha menetelmä mutta uusi käyttö

Sähkön käyttö itsessään ei ollut uutta. Ulkoinen sähköhoito kuuluu yhä vaikean masennuksen rutiinihoitoon silloin, kun lääkkeet ja terapia eivät auta.

Myöskään aivojen syvien osien sähköstimulaatio (deep brain stimulation, DBS) ei ole uusi keksintö. Aivojen tahdistimeksikin kutsuttua laitetta on pitkään käytetty Parkinsonin taudin hoidossa ja viime aikoina myös muiden neurologisten sairauksien lievittämisessä.

Uutta Maybergin tutkimuksessa oli menetelmän soveltaminen juuri masennukseen, jota ainakin moni maallikko pitänee enemmän psykologisena kuin neurologisena ongelmana.


Elektrodit aivoihin, tahdistin rintaan

Alustavaan stimulaatiotutkimukseen osallistui kuusi potilasta. He olivat vuosikausia kärsineet syvästä masennuksesta, eivätkä monet lääkehoidot, terapiat ja ulkoiset sähköhoidot olleet tehonneet oireisiin.

Hoitokokeessa potilaat olivat hereillä, paikallispuudutettuina, kun neurokirurgi kuljetti sähköelektrodit pienien poranreikien kautta syvälle aivoihin. Stimulaatiotestin aikana potilaat kertoivat heitä vaivanneiden negatiivisten tunnetilojen katoavan, mutta sähköärsykkeiden loputtua ne palasivat.

Stimulaatio kannatti siis tehdä pysyväksi. Testin jälkeen asennettiinkin potilaiden rintalihaksen alle aivoelektrodeihin kytketty sydämentahdistimen kaltainen laite, ja kullekin potilaalle säädettiin juuri hänelle sopiva stimulaatiotaajuus.

Seuraavina kuukausina potilaiden tunnekirjo ailahteli jonkin verran, mutta vuoden seurannan jälkeen neljä kuudesta ei enää täyttänyt masennuksen kriteerejä. Kaksi ei kuitenkaan saanut syväaivostimulaatiosta pysyvää hyötyä, joten heidän elektrodinsa poistettiin.

Kokeillaan vaikeasti masentuneisiin Suomessakin

Maybergin tulokset kiehtovat suomalaistutkijoita siinä määrin, että vastaavaa halutaan alkaa tutkia myös meillä. Tekniset laitteet ja neurokirurginen osaaminen löytyvät omasta takaa, sillä Helsingissä on hoidettu Parkinson-potilaita syväaivostimulaatiolla jo 90-luvun puolivälistä lähtien.

Helsingin yliopiston psykiatrian professori Hasse Karlsson kertoo, että masennuksenhoitohanke on edennyt pitkälle.

- Meillä on valmis tutkimussuunnitelma, ja eettinen toimikunta näyttää vihreää valoa. Tarvitsemme vielä rahoituksen, minkä jälkeen voimme ryhtyä keräämään potilaita.

Tutkimuspotilaat seulotaan tiukasti. Ehtona on, että potilas sairastaa vaikeaa masennusta, jota on tuloksetta yritetty hoitaa vähintään neljällä erilaisella menetelmällä. Niistä yhden on täytynyt olla psykoterapia. Näin halutaan varmistaa, että hoitokokeilua käytetään vasta viimeisenä oljenkortena.

Entä muut oireet kuin masennus? Jo ennen Maybergin tutkimuksia raportoitiin yksittäistapauksista, joissa aivojen tiettyjen syvien osien stimulaatio lievitti pakko-oireista häiriötä. Karlssonin mukaan tällaisen testaamista ei kuitenkaan vielä kaavailla Suomessa, koska häiriö on vaikea-asteisena hyvin harvinainen.


Muitakin tekniikoita syynätään

Masennuksen hoitoon on haettu apua myös muista stimulaatiomenetelmistä, joita aikaisemmin käytettiin pelkästään neurologisten sairauksien oireiden lievittämiseen.

Aivojen syvien osien sähköstimulaation jälkeen lupaavimmat tulokset on saatu kymmenennen aivohermon eli vagushermon sähköisestä stimulaatiosta. Menetelmässä niskaan asetetaan ihon alle tahdistin, joka lähettää sähköimpulsseja vasemman puolen vagushermoon. Kukaan ei tarkasti tiedä, miksi tämä helpottaa masennusta, mutta kuvaustutkimusten mukaan aivoissa muuttuu eri osien verenkierto ja sellaisten välittäjäaineiden pitoisuus, jotka ovat tärkeitä masennuksen synnylle.

Vagushermostimulaation tehokkuudesta on saatu ristiriitaisia tutkimustuloksia. Jotain kertoo kuitenkin se, että tiukkana tunnettu Yhdysvaltain elintarvike- ja lääkelaitos FDA hyväksyi menetelmän lääkkeisiin ja terapiaan reagoimattoman masennuksen hoitoon pari vuotta sitten.

Pienissä alustavissa tutkimuksissa on kokeiltu myös aivoihin vaikuttamista kallon ulkopuolelta nopeasti vaihtuvalla magneettikentällä. Edellä mainituista menetelmistä poiketen tämä transkraniaalinen magneettistimulaatio ei vaadi kirurgiaa. Magneettistimulaatio on kuitenkin kolmikon heikoin lenkki, sillä hoitotulokset eivät ole yltäneet syväaivo- ja vagushermostimulaation tasolle.


Hyötyjen arvioimiseksi pitää tutkia lisää

Vaikka stimulaatiohoitoihin on ladattu paljon odotuksia, hoitotulokset ovat vasta alustavia. Tutkimusten potilasmäärä on ollut pieni ja seuranta-aika lyhyt. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että tarvitaan lisää laadukkaita tutkimuksia ja tulosten kriittistä arviointia.

Maybergin tutkimusryhmällä on jo menossa laajempi syväaivostimulaation jatkotutkimus, johon osallistuu kolmisenkymmentä potilasta. Karlsson kertoo, että alustavien tulosten mukaan kaksi kolmasosaa heistä on hyötynyt hoidosta.

Karlssonin oma ryhmä aikoo puolestaan tehdä ensimmäisen vertailun syväaivostimulaation ja muiden masennushoitojen tehosta. Vaikutuksia arvioidaan neuropsykologisilla testeillä ja aivojen positroniemissiotomografialla, ja potilaiden tilaa seurataan tiiviisti.


Lääkkeitä ja terapiaa tarvitaan yhä

Visiona on, että stimulaatiot käynnistävät uuden aikakauden psykiatristen sairauksien hoidossa. Niillä pystytään näet vaikuttamaan sairauksien psykopatologiaan suoremmin kuin lääkkeillä tai ulkoisella sähköhoidolla, joiden vaikutukset kohdistuvat vähemmän tarkasti.

- Stimulaatiohoidoilla päästään lähemmäs masennuksen biologisten mekanismien hoitoa kuin lääkkeillä koskaan, Karlsson toteaa.

Uutta hoitomuotoa ainakin tarvittaisiin, sillä lääkkeistä, terapiasta ja ulkoisesta sähköhoidosta saa riittävän avun vain osa.

Lääkkeiden kaltaista liukuhihnahoitoa stimulaatioista ei kuitenkaan maalailla. Laitteet ovat kalliita, eikä neurokirurgiassa pian jäisi muuhun aikaa, jos leikkauslistat täyttyisivät masennuspotilaista.

Stimulaatioiden ei myöskään uskota täysin syrjäyttävän vaikeasti masentuneiden muita hoitoja. Aivan kuten lonkkaleikkauspotilas tarvitsee kuntoutuksena fysioterapiaa, kirurgisesti hoidettu masennuspotilas kaipaa psykiatrista tukea.

Kaikille muihin hoitoihin pettyneillekään stimulaatiot eivät tuo apua. Tämän osoitti jo Maybergin ensimmäinen tutkimus. Masennuksen syyt ovat yksilöllisiä, ja se, mikä auttaa yhtä, saattaa olla tehoton toisella.

Mielenkiintoista on, että masentuneiden ja terveiden aivokuvista on havaittu eroja Brodmannin alue 25:n lisäksi lukuisissa muissa aivoalueissa ja radastoissa. Ei ole täysin tuulesta temmattu ajatus, että tulevaisuudessa vaikeasti masentuneiden aivot kuvattaisiin ja syväaivostimulaatiolla hoidettava kohta räätälöitäisiin kuvaustulosten mukaan.


Peruuttamattomia vaikutuksia ei synny

Koska lobotomian synkkä historia on vielä tuoreessa muistissa, aivoihin kajoavan kirurgian yleistyminen psykiatristen sairauksien hoidossa tulee varmasti herättämään tunteita. Kollegoiltaan Karlsson kertoo kuitenkin saaneensa lähinnä positiivista palautetta.

- Aivojen syvien osien sähköstimulaatiolla ei ole mitään tekemistä lobotomian kanssa, sillä mitään ratoja ei katkota, Karlsson korostaa.

- Kirurginen osuus on vähäinen, ainoastaan pieni viilto ja luuhun tehtävä senttimetrin levyinen porareikä, täsmentää HYKSin neurokirurgian erikoislääkäri Esa-Pekka Pälvimäki. - Lisäksi toimenpide on peruutettavissa, eli jos elektrodi poistetaan, tilanne palautuu samaksi kuin ennen leikkausta.

Leikkauksen itsensä riskit ovat samankaltaisia kuin muidenkin leikkausten: mahdolliset leikkausalueen verenvuodot ja infektiot.

Soraääniä on kuulunut hoidon kalleudesta. Toisaalta masennuksesta, jota ei onnistuta hoitamaan, seuraa usein laitoshoitojaksoja ja sairauseläkkeelle jääminen, jotka tulevat ajan mittaan moninkertaisesti kalliimmiksi. Mahdolliselle itsemurhien ehkäisylle ei voida edes laskea hintaa.

Vastenmielisyyden vuosikymmenten takaista psykokirurgiaa kohtaan pelätään vaikeuttavan stimulaatiohoitojen tutkimusta. Elämänlaatua kartoittavissa tutkimuksissa on kuitenkin kerran toisensa jälkeen todettu, että vakava masennus huonontaa potilaan elämää ja toimintakykyä enemmän kuin juuri mikään ruumiillinen sairaus.

Voidaankin kysyä, onko eettisesti oikein jättää vain menneisyyden painolastin vuoksi tutkimatta hoitotapaa, joka voi parantaa masennukseen juuttuneiden potilaiden elämänlaatua.



Yasmina Dadi on suomalainen tiedetoimittaja, joka opiskelee lääketiedettä Helsingin yliopistossa ja on suorittanut lääketieteen toimittajan tutkinnon Westminsterin yliopistossa Lontoossa.


Lobotomia oli Nobel-palkittu tieteen harharetki


Menneinä aikoina psykiatrisia oireita on yritetty hoitaa jos jonkinlaisilla menetelmillä, kuten munasarjojen, häpykielen tai kiveksien poistolla sekä nenäleikkauksilla. Aivoihin kohdennetun hoidon aikakausi alkoi toden teolla 1900-luvun alussa, kun John Fulton Yalen yliopistosta raportoi lontoolaisessa neurologikongressissa eläinkokeestaan. Otsalohkon poisto oli muuttanut simpanssit rauhallisemmiksi.

Lehtereillä luentoa kuunteli portugalilainen neurologi Egas Moniz. Fultonin tulosten innoittamana hän päätti tutkia, helpottuisivatko ihmisten vainoharhat ja ahdistus, jos tuhoaisi alkoholilla valkoisen aineen, joka yhdistää otsalohkot aivojen pääosaan. Leikkaukset Moniz aloitti psykokirugi Almeida Liman kanssa syksyllä 1935.

Maailmanlaajuinen hoitomuoto lobotomiasta tuli, kun yhdysvaltalaiset neurokirurgi James Watts ja neuropatologi Walter Freeman vuotta myöhemmin kehittivät toimenpiteestä niin sanotun standardimetodin, jossa aivojen otsalohkojen yhteydet taaksepäin katkaistiin.


Muutakaan ei osattu

Vaikka tulokset olivat kirjavia, lobotomian nopea leviäminen on helppo ymmärtää, sillä psykiatrisiin sairauksiin oli tuolloin niukasti hoitokeinoja. Ensimmäiset psykoosilääkkeet tulivat näet käyttöön vasta 1950-luvulla. Lisäksi ensimmäinen maailmansota oli tuottanut suuren joukon traumatisoituneita ihmisiä, jotka kärsivät masennuksesta ja vaikeasta ahdistuksesta.

Leikkaus lievittikin parhaiten juuri ahdistuneisuutta ja tuskaisuutta, mutta se aiheutti sivuvaikutuksina persoonallisuuden muutoksia ja vaikeaa välinpitämättömyyttä. Leikkauksilla tuotettiin myös muuta tuhoa, sillä koska aivokuvaustekniikoita ei ollut, lobotomia tehtiin käsikopelolla. Lisäksi tutkimusetiikka ja potilaiden oikeuksien kunnioittaminen olivat vielä lastenkengissään.

Moniz oli kuitenkin aikalaistensa arvostama ja sai lobotomian kehittämisestä fysiologian ja lääketieteen Nobelin palkinnon vuonna 1949.

Suomessa ensimmäinen lobotomialeikkaus suoritettiin vuonna 1946. Leikkauksia tehtiin kaiken kaikkiaan puolisentoistatuhatta, viimeinen Töölön sairaalassa vuonna 1969.

Suomalaistutkija havaitsi, että maaseudun monimuotoinen luonto saattaa suojata koiria allergialta. Se antaa tukea biodiversiteettihypoteesille.

Kaupunkilaiskoirilla on enemmän allergioita kuin maaseudulla asuvilla. Vähiten allergioita on koirilla, jotka elävät maalla maalaismaiseen tapaan monilapsisessa, muitakin eläimiä omistavassa perheessä ja saavat ulkoilla vapaasti kotipihalla.

Tällaisia asioita koirista Jenni Lehtimäki sai selville väitöstutkimuksessaan, josta Helsingin Sanomat kertoo jutussaan.

Ihmisistä tosin ei samanlaista yhteyttä löytynyt allergioiden ja asuinpaikan väliltä.

Lehtimäki testasi biodiversiteettihypoteesia. Sen mukaan immuunijärjestelmämme häiriintyy ja allergian tapaiset tulehdusperäiset sairaudet lisääntyvät, kun ympäristön monimuotoisuus hupenee ja me altistumme entistä vähemmille luonnon mikrobeille.

Väitöskirja koostui neljästä tutkimuksesta, joista kaksi käsitteli lapsia ja kaksi lemmikkikoiria.

Kummassakaan lapsitutkimuksessa ei löytynyt merkittävää yhteyttä allergioiden ja ihon mikrobien tai luonnon monimuotoisuuden välillä.

Toisin oli lemmikkien laita. Koiranomistajille suunnatun kyslytutkimusken mukaan sairaimpia olivat kaupunkilaiskoirat, joista noin 17 prosentilla oli allergiaa. Maalla osuus oli viitisen prosenttia.

”Kysely osoittaa ensimmäistä kertaa urbaanin ympäristön ja muun nisäkkään kuin ihmisen allergian välisen yhteyden”, Lehtimäki kertoo.

Vielä selvemmän näytön tarjoaa neljäs tutkimus, johon osallistui yhteensä 170 labradorinnoutajaa ja suomenlapinkoiraa.

Se paljasti, että eniten allergioista kärsivät kaupungissa esimerkiksi kerrostalossa asuvat koirat, joilla on ”urbaani elämäntyyli”. Niiden hoidosta vastaa yksi ihminen, joka harrastaa monenlaista ja lenkkeilee paljon koiran kanssa.

Harvinaisimpia allergiat ovat maalaiseen tapaan maalla elävillä koirilla. Niiden iholla on viljalti ympäristöstä peräisin olevia bakteereja.

Lehtimäki ihmettelee, miksi ympäristön ja allergian yhteys tuli ilmi koirilla muttei lapsilla.

”Allergia on monimutkainen sairaus ja ihmiselämä on monimutkaista, mikä saattaa piilottaa ympäristön vaikutuksen”, hän miettii.

Täysin piiloon ihminen ei kuitenkaan jäänyt. Kyselytutkimuksessa paljastui, että jos allergia vaivaa koiraa, omistajakin on todennäköisesti allergikko. Tämä johtuu epäilemättä jostain yhteisestä tekijästä koiran ja omistajan elämäntavoissa tai ympäristössä.

”Maaseutumaisessa ympäristössä koiran ja ihmisen elimistö altistuu mikrobeille, jotka jollakin tavalla tukevat immuunijärjestelmän toimintaa”, Lehtimäki toteaa.

Kysely

Uskotko biodiversiteettihypoteesiin?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.