Kuva: Cern, LHC
Kuva: Cern, LHC

Jos maailman etsityintä hiukkasta Higgsin bosonia ei lähikuukausina löydy, sitä ei ole olemassakaan. Jos se löytyy, se voi olla yksi viidestä. Oletukset aineesta saattavat heittää kuperkeikkaa.

Sinäkin olet varmasti kuullut tästä kuuluisasta karkulaisesta, josta ei ole nähty vilaustakaan, vaikka teoria antaa sille oikeuden olla olemassa. Nyt sen kohtalon hetket ovat käsillä. Viime syksynä pääetsivinä häärivät hiukkastutkimuskeskus Cernin fyysikot saattoivat saada sen jo näköpiiriinsä. Tiedelehtien lööpit huusivat: Higgsin hiukkanen melkein löytyi!

Niin ne huusivat myös vuonna 2000. Ei silloin löytynyt. Hitsin hiukkanen!

Mistä metsästys alkoi?

Palataan hieman ajassa taaksepäin. 1960-luvulla brittifyysikko Peter Higgs esitteli teorian, jonka mukaan avaruus ei ole tyhjä vaan siellä vaikuttaa kenttä, joka antaa alkeishiukkasille massan. Ennen tätä massaa ei fysiikassa juuri ollut mietitty. Sitä oli pidetty hiukkasten itsestään selvänä ominaisuutena.

Higgsin kenttää voi verrata vaikkapa mereen tai mihin tahansa aineeseen, johon joutuessaan hiukkasten liike tahmaa. Raskaammilla enemmän, kevyemmillä vähemmän.

Kuten kaikki kentät, myös Higgsin kenttä tarvitsee välittäjähiukkasen. Jos kenttä on olemassa, on oltava myös Higgsin hiukkanen.

Totuuden nimessä on mainittava, ettei Higgs ollut ainoa eikä edes ensimmäinen, joka hiukkasen esitteli. Hän oli yksi monista, mutta hänen mukaansa hiukkasta nyt kutsutaan.

Mihin hiukkanen tarvitaan?

Higgsin hiukkanen on puuttuva pala nykyfysiikan perusteoriaa, standardimallia, joka kuvaa aineen koostumusta ja kolmen luonnon perusvoiman vuorovaikutussuhteita. Kaikki muut mallin ennustamat hiukkaset on löydetty, vain Higgs puuttuu. Jos sekin paljastaisi itsensä, teoriasta tulisi täydellinen.

Valitettavasti tämä on kaunisteltu totuus. Higgsin hiukkanen ei selitä lainkaan kaikkea massasta. Se ei kerro, miksi alkeishiukkasten massat ovat hyvin erilaiset: pienimmän ja suurimman massalla on eroa yli kymmenen kertaluokkaa. Kuten vaikka elefantilla ja pikkuruisimmalla muurahaisella.

Toiseksi se ei selitä kaikkea massaakaan. Atomin alkeishiukkasten, kvarkkien, massa selittää vain 1,5 prosenttia atomin massasta – loppu on vinhasti liikkuvien hiukkasten liike-energiaa. Nykykäsityksen mukaan hiukkaset muodostavatkin vain neljä–viisi prosenttia universumin massasta.

Standardimallin täydentymistä Higgsin hiukkasella himmentää myös se, ettei mallikaan ole täydellinen. Standarditeoria ei esimerkiksi pysty selittämään neljättä perusvoimaa, gravitaatiota, eikä pimeää ainetta, jota maailmankaikkeutemme aineesta ja massasta on todella iso siivu, noin neljännes.

Miksi Higgs sitten on niin himoittu hiukkanen? Siksi, että pienikin selitys on osa jotain suurempaa ja pienikin havainto tarjoaa tienviitan uusiin tutkimuksiin. Pienikin uusi tieto auttaa vastaamaan kysymykseen, ovatko selityksemme maailman fysikaalisesta rakenteesta oikeita vai pielessä pahastikin.

Mistä hiukkasta etsitään?

Fyysikot etsivät hiukkasta kuin neulaa heinäsuovasta. Ongelmana vain on, että neulan koko on mysteeri. Standardimalli ei edes vihjaa, kuinka suuri on Higgsin bosonin massa ja mistä sitä niin ollen pitäisi etsiä. Niinpä suureen jahtiin osallistuneet fyysikot ovat joutuneet haravoivaan heinää jo koko tovin. Enää on jäljellä suhteellisen pieni kasa.

Viime syksynä Cernin tutkijat saattoivat ylpeästi esittää, että Higgsin hiukkasen on oltava alueella, joka sijaitsee 115:n ja 127 gigaelektronivoltin välissä. Fyysikkopiireissä hiukkasten massaa mitataan gigaelektronivoltteina. Esimerkiksi protoni painaa noin yhden gigaelektronivoltin. Grammoissa siinä olisi pilkun jälkeen 24 nollaa.

Saartorengas on kiristynyt nopeasti. Kun vielä jokin aika sitten etsintäalue oli laaja, 114–600 gigaelektronivolttia, on rako enää 115–127. Tänä vuonna käydäänkin läpi kaikki, mikä vielä on tutkimatta. Siksi Cern on varma, että Higgsin hiukkanen löytyy vuoden loppuun mennessä – jos on löytyäkseen.

Miksi hiukkaseen uskotaan?

Viime joulukuussa Cernin kumpikin hiukkasta jahtaava jättihanke, CMS ja Atlas, kertoi löytäneensä datastaan pikkuisen poikkeaman, joka saattaisi olla Higgs. Toinen oli 124 gigaelektronivoltin kohdalla, toinen 126:n. Dataa varmistamiseen vain ei vielä – noin 500 triljoonan protonitörmäyksen jälkeen – ollut tarpeeksi. Tämän vuoden kuluessa sitä kuitenkin kertyy nelinkertaisesti lisää.

Jännitystä peliin ovat tuoneet myös Tevatron-havainnot. Tämä Yhdysvaltain Fermilabin hiukkaskiihdytin on jo siirretty eläkkeelle, mutta dataa riittää kahlattavaksi.

Tevatron löysi heikon signaalin 125 gigaelektronivoltin kohdalta, mutta vahvistusta havainnolle ei ole saatu. Se on kuitenkin siinä mielessä merkittävä, että Tevatron etsi Higgsiä eri tavalla kuin Cern.

Higgsin hiukkasta ei voi havaita suoraan. Se voi syntyä voimakkaiden protonisuihkujen yhteentörmäyksessä, mutta saman tien se myös hajoaa muiksi hiukkasiksi. Hajoamisen tapoja on monia, ja Tevatron tarkkaili eri hajoamiskanavaa kuin CMS tai Atlas. On kutkuttavaa, että eri hajoamistuotteita seuraavalla kokeella on saatu alustavasti vihiä hiukkasesta, joka olisi samankokoinen kuin Higgsin hiukkanen.

Vähemmälle huomiolle uutisoinnissa jäi, että sekä CMS että Atlas havaitsi jotakin myös 119 gigaelektronivoltin kohdalla. Onko sielläkin hiukkanen? Higgs vai jokin toinen?

On kerrottu myös tuloksista, jotka saattavat puhua löytöä vastaan. Kun Atlas on saanut aiempaan dataansa lisää tuloksia, havainnon tilastollinen merkitys on heikentynyt. CMS ei ole raportoinut muutoksista.

Mitä löytö tarkoittaisi?

Jos varma havainto Higgsin hiukkasesta meitä tänä vuonna hellii, tilanne ei ole sittenkään kovin yksinkertainen. Mistä tiedämme, että kyseessä on juuri alun perin etsinnän kohteena ollut neula heinäsuovassa? Vai onko se neula laisinkaan? Emme heti mistään.

Ennen kuin löydetyn hiukkasen kaikki ominaisuudet on saatu selville – mihin voi mennä vuosia – voimme vain katsoa, mikä fyysikkojoukko tuulettaa rajuimmin.

Standardimallille löytö olisi toki suuri voitto, mutta toisaalta fyysikoita ei mikään pelota enemmän kuin se, että löytyy ainoastaan se, mitä etsitään. Standardimalli ei ole täydellinen hiukkasmalli eikä siksi sellaisenaan riitä kuvaamaan maailmankaikkeutta viimeistä piirtoa myöten. Jonkin pitäisi paikata kauneusvirheet, kuten gravitaation puuttuminen.

Paniikkiin ei kuitenkaan ole syytä. Standardimallin mukaan käyttäytyvä hiukkanen sopii myös moneen muuhun teoriaan, kuten supersymmetriaan.

Supersymmetriateoria on standardimallin laajennos, joidenkin kilpailuhenkisten mielestä sen kilpailija. Teorian mukaan jokaisella hiukkasella on vastinhiukkanen, niin sanottu superpartneri, ja Higgsin kenttiä on yhden sijaan kaksi ja Higgsin hiukkasia peräti viisi.

Yksi niistä voisi käyttäytyä kuin standardimallin olettama Higgs, siis osoittautua tähtäimessä olevaksi haamuilijaksi, jonka massa olisi noin 125 gigaelektronivolttia. Supersymmetrian olemassaolosta ei vielä ole saatu ainoatakaan kokeellista näyttöä, vaikka Cernissä on etsitty tunnettujen hiukkasten superpartnereita jo pitkään.

Vielä pidemmälle viety laajennos – tai kilpailija – ovat säieteoriat ja niiden kattoteoria, M-teoria. Sen mukaan universumissa ei olekaan ulottuvuuksia neljä, kuten olemme tottuneet ajattelemaan, vaan kymmenen tai yksitoista. Me emme vain kykene havaitsemaan kaikkia, sillä valtaosa ulottuvuuksista on kiertynyt pieneen kippuraan.

Säieteoriat poikkeavat muista kaikkeusteorioista toisellakin tapaa. Ne eivät näe hiukkasia pistemäisinä vaan määrittelevät ne värähtelyksi. M-teorian eräs muunnos kuitenkin esittää, että 117:n ja 127 gigaelektronivoltin haarukassa olisi Higgsin hiukkasen kaltainen hiukkanen.

Säieteorian ongelmana on, että aineelle pystytään laskemaan tuhansia vaihtoehtoisia olemuksia, joita nykyisillä kiihdyttimillä ei mitenkään pysty todistamaan sen enempää oikeiksi kuin vääriksi.

Mihin nollatulos johtaisi?

Kaikkein jännittävintä olisi, ettei koko Higgsin hiukkasta löytyisi. On täysin mahdollista, ettei heinäsuovassa ole neulaa. Vääräleuat ovat laukoneet, ettei saartorenkaan pienentyminen tarkoita löytymisen todennäköisyyden kasvua vaan todennäköisyyttä, ettei hiukkasta olekaan.

Jos Higgsin kenttää ja hiukkasta ei ole, massalle täytyy löytää jokin uusi selitys.

Yksi ehdokas on teknivärimalli. Sen mukaan neljän perusvoiman lisäksi on olemassa myös viides perusvoima, niin sanottu väri. Teknivärimallissa kvarkit korvautuvat teknikvarkeilla, joita on paljon enemmän kuin kvarkkeja. Higgsin bosonia vastaava puuttuva hiukkanen olisi puolestaan hiukkaskimpusta koostuva massahiukkanen, ei Higgsin tapainen alkeishiukkanen.

Teknivärimallistakaan ei ole kokeellisia tuloksia. Keväällä 2011 Fermilabin Tevatron sai tosin vihiä jostakin aivan uudenlaisesta hiukkasesta, jonka uumoiltiin edustavan tekniväriä. Siitä ei kuitenkaan saatu tarpeeksi vahvaa signaalia, eikä löytöä voitu vahvistaa.

Teorioista ei ole pulaa, mutta ehkä kaikkea ei ole vielä hoksattu edes kuvitella. Ehkä Cernin jätti-ilmaisimet paiskaavat eteemme jotain täysin odottamatonta. Ehkä fysiikan uusi aikakausi alkaakin superyllätyksellä, joka saa käsityksemme aineen rakenteesta heittämään kuperkeikkaa.

Maria Korteila on fysiikan diplomi-insinööri ja Tiede-lehden toimittaja. 

Artikkeli on julkaistu Tiede-lehdessä 6/2012

Mikä Higgs

Higgsin hiukkanen eli Higgsin bosoni on hiukkasfysiikan standardimallin puuttuva palanen. Teoreettinen malli, joka kuvaa aineen koostumusta ja luonnon kolmen perusvoiman – heikon, vahvan ja sähkö­magneetisen voiman – vuorovaikutus­suhteita, määrittelee Higgsin hiukkasen alkeishiukkaseksi, jonka välityksellä muut mallin alkeishiukkaset saavat massan. Nämä muut on löydetty kaikki. Vain Higgs on kateissa.

Higgsillä 16 kaveria

Aine koostuu atomeista, jotka puolestaan koostuvat hiukkasista. Alkeishiukkaset ovat perushiukkasia, jotka eivät koostu muista hiukkasista. Standardimallin mukaan niitä on kahta tyyppiä.

Ainehiukkaset eli fermionit muodostavat aineen. Niitä on yhteensä 12.

– Kvarkit, kuusi erilaista, ovat protonien ja neutronien alirakenteita.

– Leptonit, kuusi erilaista, joukossa esimerkiksi atomin sähkövarauksinen elek­troni ja sen neutriino.

Välittäjähiukkaset eli bosonit välittävät luonnon perusvuorovaikutuksia. Niitä tunnetaan neljä, viidettä eli Higgsin bosonia etsitään.

– Fotoni, vaikuttaa elektronien ja atomiydinten välillä, selittää sähkömagneettisen säteilyn ja valon. Muista hiukkasista poiketen fotoni on massaton.

– Gluoni, välittää vahvaa vuorovaikutusta atomiytimissä, sitoo kvarkit protoneiksi ja neutroneiksi.

– W-bosoni, välittää heikkoa vuorovaikutusta atomiytimissä, luo radioaktiivisuuden.

– Z-bosoni, välittää W-bosonien tavoin heikkoa vuorovaikutusta.

Perusvuorovaikutuksiin kuuluu myös gravitaatio, mutta sitä välittävää gravitonia ei ole havaittu eikä standardimalli sitä sisällä.

 

Peräkaneetti

Arkimerkitys kirkastuu hitaasti

Suurin osa meistä elää elämänsä täysin tyytyväisenä tietämättä mitään siitä, miten fyysikot yrittävät ympäröivää maailmaa selittää. Higgsin hiukkasen löytymisestäkään ei seuraa mullistuksia jokapäiväiseen arkeemme. Ainakaan pian.

Välillisesti hiukkasfysiikan tutkimus hyödyttää toki koko ihmiskuntaa. Pelkästään hiukkaskiihdyttimien kehitys on edistänyt lukuisia muita aloja lääketieteestä tietojenkäsittelyyn.

Se, miten fysikaalisen maailmankuvan muuttuminen muuttaa maailmaamme, selviää vasta vuosikymmenten tai vuosisatojen jälkeen. Näin on ollut aina. Kun elektroni löytyi 1800-luvun lopulla, tutkijat nostivat maljan "täysin turhalle hiukkaselle". Millainen sähkövallankumous siitä seurasikaan!

Ennen asiat olivat siinä mielessä paremmin, että tieteen löydöt oli helpompi käsittää. Maapallon saattoi kuvitella kiertämään Aurinkoa, vaikkei sitä omin silmin nähnytkään. Atomimallit, ainakin ensimmäiset niistä, pystyi hahmottamaan vilkkaalla mielikuvituksella.

Mutta miten maallikko voisi käsittää todellisuuden, jossa on 11 ulottuvuutta? Vaikka kuinka pinnistelisi, kolmiulotteinen koordinaatistomme hannaa vastaan.

Joku fyysikko totesi osuvasti fysiikan teorioista, että sanat ovat aivan turhia – tärkeintä on matematiikka. Sen kauniit yhtälöt johdattavat tietämme kohti maailmankaikkeuden suurimpia saloja.

Jokaista uutta teoriaa epäillään, ja monia suomitaan kokeellisten tulosten puutteesta. Yleensä uutta on täysin mahdoton todistaa saman ajan tietämyksellä. Niin kävi suhteellisuusteoriallekin. Todisteet tulivat jälkikäteen.

Kuten aina, historiasta voi ottaa oppia. Kyllähän se naurattaa jo alakoululaista, että maapallon on joskus luultu olevan litteä. Ja hihityttää opiskelijaa, että Einsteiniin saakka avaruuden luultiin olevan täynnä eetteriä. Voi sentään!

Ehkä jo muutaman sukupolven jälkeen tuntuu naurettavalta, että me pidimme useita ulottuvuuksia höpsönä ajatuksena. Kehitys kehittyy, onneksi myös ihmiset.

Maria Korteila

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25799
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1194
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.