Viime jääkausi jätti jälkeensä mysteerin, jota pohditaan yhä: mikä tyhjensi maapallon mammuteista ja muista suurista eläimistä? Äskettäin laajat analyysit huojensivat esi-isien syyllisyydentaakkaa, mutta uudet uutiset voivat vielä mutkistaa tilannetta.



Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2005


Jääkautisen suureläimistön katoamiseen on ollut tarjolla kolme syytä: vanhastaan ihminen ja ilmasto ja uusimpana taudiepidemiat. Kaikilla on kannattajansa, ja kahdelle ensin mainitulle hypoteesille on myös löytynyt tukea enemmän tai vähemmän sen mukaan, millaisia todisteita tutkijat ovat painottaneet (ks. Tiede 4/2003, s. 52-55).


Kalifornian Berkeleyn yliopiston paleobiologi Anthony Barnosky on nyt kollegoineen laatinut tapahtumien kulusta ensimmäisen maailmanlaajuisen synteesin, joka ottaa huomioon kaikki tähänastiset arkeologiset, ekologiset, ilmastolliset, kronologiset ja paleontologiset todisteet. Barnosky ja kumppanit myös ulottavat tarkastelunsa läpi koko viime jääkauden, noin 110 000 vuotta sitten alkaneen Veiksel-kauden. Megafaunan sukupuutto ei näet ollut kertarysäys, vaan kato kävi eri mantereilla eri aikoihin.



Ihminen on tukevimmin istutettu syytettyjen penkille Pohjois-Amerikassa, mutta Science-lehdessä julkaistun raportin mukaan näyttää siltä, että ihminen kantaakin yksin vastuun toisaalla: sukupuuttojen ensimmäisellä näyttämöllä Australiassa.


Australian tutkimusaineisto on Barnoskyn mukaan edelleen melko satunnainen, mutta muinaiset lämpömittarit, merenpohjan sedimenttien hapen isotoopit, osoittavat, et-teivät saarimantereen sääolot heittelehtineet 40 000-50 000 vuotta sitten, jolloin katosivat muun muassa jättiläiskengurut, jättiläisvompatit ja suurimmat koskaan eläneet pussieläimet, kahden ja puolen tonnin painoiset pussivirtahevot.


Niinpä katseet on käännettävä ihmiseen, joka varmasti oli paikalla tulentekotaitoineen ja metsästysaseineen. Muutamassa tuhannessa vuodessa ihmiset tuhosivat eläimiltä elintilat ja sitten metsästivät kutistuneet kannat sukupuuttoon, Barnosky tulkitsee.



Myös Pohjois-Amerikassa ihmisellä on sukupuutoissa osuutensa, mutta vasta viime vaiheissa. Tämän marssijärjestyksen puolesta puhuu se, et-teivät kaikki sukupuutot osu yksiin ihmisen saapumisen kanssa. Alaska ja Kanadan Yukon esimerkiksi menettivät amerikanhevosen, mammutin ja suurikokoisen tylppäkuonokarhun jo ennen kuin ihmisiä näyttää olleen mailla halmeilla.


Etelämpänäkin ilmasto johti tuhoisaa kehitystä, mutta siellä se sai ihmisestä hyvän apumiehen - ainakin mammutteja ja mastodontteja tiedetään kiistatta saalistetun. Paikoin metsästys myös lienee ylittänyt kannan uusiutumiskyvyn, mutta järjestelmällisestä teurastuksesta ei voi puhua. Pikemmin esi-isien rikos on se, että he asettuivat megafaunan valtakuntaan samaan aikaan kun luonto stressasi sitä lämmittämällä ilmaston, marssittamalla metsät pohjoiseen ja kutistamalla valtavat ruohoarot pieniksi saarekkeiksi.



Barnosky ja kumppanit saavat tukea näkemyksilleen Eglannista Oxfordin yliopistosta. Mokelyylievolutionisti Alan Cooper on ryhmineen selvittänyt mammuttia hyväonnisemman, vain sukupuuton partaalla käyneen biisonin kannanvaihteluja tutkimalla muinaista dna:ta. Sadoista fossiileista kerätyt näytteet osoittavat, ettei biisoni joutunut uhanalaiseksi ihmisen vaan geneettisen rappeutumisen takia.


Satatuhatta vuotta sitten, kun biisonit olivat elinvoimaisimmillaan, niitä tavattiin Kiinasta Meksikoon ja geenit virtasivat populaatioiden välillä. Noin 37 000 vuotta sitten Beringin kannaksen laumat alkoivat huveta nopeasti, ja perimä menetti monimuotoisuuttaan. Tämä alavire selittyy ympäristötekijöillä: jäätiköitymisten välinen lämmin kausi oli muuttanut ruohoarot metsämaiksi.


Pahempaa oli tulossa olojen taas kylmetessä. Noin 22 000 vuotta sitten jäätikkö levittäytyi yli nykyisen Kanadan ja eristi Beringin alueen biisonit etelän laumoista. Kun jääkausi lopulta päättyi, pohjoinen kanta oli yksipuolistunut pahoin eikä enää toipunut. Toisin kuin on luultu, nykyiset biisonit polveutuvat populaatioista, jotka viettivät jääkauden eteläisillä leveysasteilla.


Cooperin mukaan on mahdollista, että ympäristötekijät vaikuttivat muihin jääkautisiin eläimiin samaan tapaan kuin biisoniin, joten megafaunan geneettistä historiaa kannattaisi selvittää laajemmin.



Euraasiassa ihminen saa lähes täydellisen synninpäästön. Ensimmäinen kato, joka vei metsänorsut, villasarvikuonot ja muut leppeiden olojen lajit, selittyy ilmaston kylmenemisellä.


Toinen tuho, joka koitui kylmänkestävien lajien, kuten mammuttien, kohtaloksi, johtui ilmaston lämpenemisestä. Tähän viittaa vahvasti se, etteivät mammutit hävinneet tykkänään, vaan eläimiä säilyi Siperian- syrjäkulmilla Wrangelinsaaressa, jossa olot pysyivät suotuisampina. Sieltä viimeiset mammutit katosivat vasta 3 500 vuotta sitten.


Aivan puhtain paperein ihminen ei kuitenkaan selviä Euroopassakaan. Yllättäen myös mantereella yksi eläin onnistui sinnittelemään yli ilmastonmuutoksen, tässä ta-pauk-sessa jääkauden viimeisen hyisen vai-heen, joka koettiin 11 000-10 000 vuotta sitten.


Vielä viime kesänä jättiläishirvet olivat listassa, joka luetteli jääkauden loppuvaiheissa kadonneet eläimet. Marraskuussa tilanne muuttui, kun Lontoon University Collegen Anthony Stuart kertoi Nature-lehdessä, että jättiläishirviä liikkui Uralin tasangoilla vielä noin 5 000 vuotta ennen ajanlaskumme alkua.


Stuart arvioi, että uljaat kruunupäät olisivat saattaneet kuulua maapallon luontoon pidempäänkin, ellei maisemiin olisi ilmaantunut kaksi kilpailijaa. Toinen niistä, hirvi, hamusi ruoka-apajia, toinen, ihminen, anasti elintilaa viljelymaiksi.



Kovimmin sukupuutot koettelivat Etelä-Amerikan eläimistöä, mutta syyt ovat edelleen epäselvät. Anthony Barnoskyn mukaan tutkittua aineistoa on aivan liian vähän pitävien- päätelmien tekoon.


Myös Afrikan tapahtumista tarvitaan lisäselvityksiä. Nykytiedot eivät vastaa kysymykseen, mikä koitui isojen eläinten kohtaloksi ympäristössä, jossa ihminen ja eläimet olivat kulkeneet pitkän yhteisen tien ja tottuneet toisiinsa.


Muiltakin osin pitää muistaa Barnoskyn huomautus "tältä näyttää tällä tietoa". Tutkimuksissa on näet isojakin aukkoja. Esimerkiksi muinaisista ihmismääristä ei ole kunnollisia arvioita. Erityisen hankala tilanne on Amerikoissa, missä asutushistoria elää jatkuvasti. Savannahjoella äskettäin tehnyt löydöt vihjaavat, että Atlantin takana liikkui väkeä jo 50 000 vuotta sitten (ks. sivu 7). Aika näyttää, varmistuuko arvio ja joudutaanko megafaunan kohtaloa jälleen puntaroimaan.