Noin 5 000 vuotta sitten Suomessa alettiin pystyttää valtavia kivikehiä, jätinkirkkoja. Kukaan ei tiedä miksi, mutta rakentajat suuntasivat ne aurinkoon samalla tavoin kuin Stonehengen luojat omat megaliittinsa.

Teksti: Marianna Ridderstad

Noin 5 000 vuotta sitten Suomessa alettiin pystyttää valtavia kivikehiä, jätinkirkkoja. Kukaan ei tiedä miksi, mutta rakentajat suuntasivat ne aurinkoon samalla tavoin kuin Stonehengen luojat omat megaliittinsa.

Julkaistu Tiede -lehdessä 8/2012

Jätinkirkot ovat Suomen kivikauden suurimpia monumentteja. Niitä tehtiin noin vuodesta 3000 vuoteen 1800 ennen ajanlaskun alkua Pohjanlahden rantojen korkeimmille kohoumille, jääkauden muotoilemille drumliineille, saariin ja niemenkärkiin. Rakentamisaikaan ne olivat maisemassaan hallitseva elementti, mutta nykyisin ne löytyvät metsistä, minne maankohoaminen on ne vuosituhansien kuluessa siirtänyt. Jätinkirkon etsijän kannattaakin nousta kohti korkeinta mäkeä 10–20 kilometrin päässä rannasta.

Jätinkirkot rakennettiin jään ja veden kasaamista kivistä. Suurin osa niistä on "miehennostannaisia", noin ihmisen pään kokoisia kiviä, joita yksi ihminen jaksaa siirtää. Toisinaan joukossa on suurempia lohkareita. Lisäksi valleissa on pienempiä ja suurempia pystykiviä, joista osa nykyisin makaa kaatuneena maassa. Näillä menhireiksi kutsutuilla kivillä on ehkä osoitettu tiettyä suuntaa. Osa voi olla myöhempien aikojen rajapyykkejä tai valleihin kaivettujen kätköjen merkkikiviä. Isoja pystykiviä löytyy myös jätinkirkkojen lähiympäristöstä.

Pystykivien ja lohkareiden lisäksi jätinkirkoissa huomiota herättävät valleihin tehdyt aukot, eräänlaiset portit, ja kiviröykkiöt. Aukot sijaitsevat yleisimmin keskellä vallia, yksi kullakin sivulla. Usein portin vieressä on niin sanottu pieluskivi, joskus röykkiöllinen kiviä. Röykkiöt ovat pyöreitä, ja monissa on kuoppa keskellä. Kuopat voivat olla alkuperäisiä tai myöhemmän kaivelun tulosta. Yksi mahdollisuus olisi myös kivikautinen hautaus: ruumiin hajoamisen jälkeen rakennelman keskiosa olisi painunut alas.

Rakentajat olivat hyljekansaa

Jätinkirkkojen sisäpuolelta ei ole löytynyt varmoja merkkejä pitkäaikaisesta oleskelusta, usein vain yksinkertaisia kvartsi-iskoksia, kiventyöstöstä jääneitä liuskeita. Sen sijaan jätinkirkkojen lähiympäristössä on jäännöksiä pitkäaikaisesta ja vilkkaasta toiminnasta: asumusten pohjia, tulisijoja, työkaluja ja keramiikkaa. Alempana rinteessä, siinä missä meri on lainehtinut, on usein röykkiöitä, joiden kivet ovat palaneet. Koska näistä palokivikummuista on löytynyt hylkeen luita, röykkiöt saattavat liittyä hylkeistä saadun rasvan, traanin, käsittelyyn.

Jätinkirkkojen rakentajat lienevätkin eläneet pääasiassa hylkeiden ja vesilintujen pyynnillä sekä kalastuksella. He olivat todennäköisesti metsästäjä-keräilijöitä, jotka kuuluivat Pöljän keraamisen kulttuurin piiriin ja palasivat yhä uudestaan samoille sijoille. Osa oli ehkä jo asettunut pysyvästi aloilleen.

Viljakasvien jäännöksistä päätellen väki oli jo tutustunut maanviljelyyn, mutta se ei ollut vielä elinkeino vaan todennäköisesti rituaalista toimintaa. Vauraassa pyyntiyhteisössä viljelyyn siirtymistä ei katsottu kannattavaksi, vaikka kivikauden lopulla sille olisikin ollut ilmaston puolesta edellytykset. Elettiin näet niin sanotun atlanttisen lämpökauden jälkimaininkeja, ja keskilämpötila oli korkeampi kuin nykyisin. Tammea ja pähkinäpensaita kasvoi Pohjois-Pohjanmaalla asti. Ilmasto oli kuitenkin kylmenemässä, ja kuusimetsät alkoivat levitä idästä alueelle. Parisataa vuotta myöhemmin, vuoden 1800 tienoilla ennen ajanlaskun alkua, jätinkirkot hylättiin ja alkoi pronssikausi, kylmien talvien ja metallin aika.

Uusimman kielitieteellisen tutkimuksen mukaan suomalais-ugrilaisten kielten puhujat saapuivat Suomeen aikaisintaan pronssikaudella. Siten jätinkirkkojen tekijät puhuivat todennäköisesti jotain paleoeurooppalaista kieltä. Tällä on merkitystä sikäli, ettei jätinkirkkokulttuurin juuria voi suoraan hakea suomalais-ugrilaisten metsästäjä-keräilijöiden tavoista ja uskomuksista. Luontevampaa on etsiä vertailukohtia Itämeren rantojen ja muun Euroopan kulttuureista.

Monta kelpo selitystä

Jätinkirkkojen tutkimushistoria on pitkä. Ensimmäiset kirjalliset maininnat "jättiläisten linnoista" ovat 1700-luvun alkupuolelta. Puoli vuosisataa myöhemmin suomalaisen kansatieteen perustaja Christfrid Ganander tulkitsi Paavolan Pesuankankaan jätinkirkon kalmistoksi ja Raahen Kastellin linnoitukseksi.

Tämän jälkeen jätinkirkoissa on nähty uhripaikkoja, pyhäkköjä, talonperustuksia ja poronlypsyaitauksia. Joidenkin mielestä ne olivat vain luonnon muotoilemia rantakivikoita.

1970-luvulta alkaen selitysmalleja on hallinnut etupäässä talous. Jätinkirkot on tulkittu hyljestäjien pyyntitukikohdiksi, tuulensuojiksi tai varastoiksi, riistanajoaitauksiksi tai puolustusvalleiksi, joiden suojista käytiin taistelua luonnonvaroista.

2000-luvulla arkeologi Jari Okkonen nosti uudelleen esiin rituaalisen käytön mahdollisuuden. Hän esitti väitöskirjassaan, että jätinkirkoilla saattaisi olla yhteys muun Euroopan suuriin kivikautisiin kehävallirakennelmiin – jollainen esimerkiksi Stonehengekin on – ja niistä esitettyihin tulkintoihin.

Useimmat esitetyt käyttötarkoitukset ovat mahdollisia, mutta niissä on myös puutteita. Lihavarastoksi esimerkiksi Raahen 60 metriä pitkä Kastelli on turhan massiivinen, samoin väliaikaiseksi tuulensuojaksi. Lisäksi siihen olisi ollut mahdotonta rakentaa yhtenäistä kattoa ajan tekniikalla.

Puolustusvarustuksiksi ja riistanajoaitauksiksi vallien sijainti on outo ja porttiaukkoja on turhan runsaasti. Ajan oloissa sissisota oli varmasti tehokkaampaa kuin taistelu linnoituksen suojista, ja saaliseläinten sumputtaminen maaston mataliin kohtiin kuulostaa paremmalta idealta kuin ajaminen mäen laelle ja kapean portin läpi. Kivikautiset ruumishaudat olisivat Suomen maaperässä voineet kadota jälkiä jättämättä, ja yhtä vaikea on todistaa rituaalikäyttöä, vaikka se uusimpien tutkimusten perusteella sopii vallien muotoon ja sijaintiin.

Auringosta mieleen Stonehenge

Vuonna 2008 perustimme Jari Okkosen kanssa projektin, jossa oli tarkoitus mitata jätinkirkkojen tähtitieteelliset suuntaukset. Tulokset osoittivat, että varsinkin suurimmissa jätinkirkoissa enin osa porteista ja pituusakseleista on suunnattu vuoden tärkeisiin aurinkotapahtumiin.

Vuoden jakavat osiin kahdeksan tärkeää aurinkopäivää.

Pääaurinkopäiviä ovat kesä- ja talvipäivänseisaukset sekä kevät- ja syyspäiväntasaukset. Näiden välissä ovat välipäivät, jotka osuvat suunnilleen nykyisiin kynttilänpäivään, vappuun, elokuun alkuun ja pyhäinpäivään eli muinaissuomalaiseen kekriin.

Välipäiväsuuntauksia on jonkin verran vähemmän kuin pääpäiviin suunnattuja. Viime vuonna tehdyn tilaston mukaan suurin osa kaikista mitatuista suuntauksista perustuu talvi- ja kesäpäivänseisaukseen.

Esimerkiksi Raahen Kastellin ja Pedersören Jäknabackenin suuret, yli 60-metriset jätinkirkot on suunnattu kesä- ja talvipäivänseisauksen auringonnousuihin ja -laskuihin. Vuosituhansien kuluessa maapallon akselikallistuma on hieman muuttunut ja auringon äärimmäiset nousupaikat ovat siksi jonkin verran siirtyneet, mutta edelleen kesäpäivänseisauksena aurinko nousee lähellä Kastellin pohjoista porttia ja keskitalvella laskee eteläisen portin taakse. Jäknabackenilla aurinko nousee talvipäivänseisauksena eteläisen aukon yli ja laskee kesäpäivänseisauksena vallin pohjoispuolelle, ohittaen matkallaan jätinkirkon pohjoispäässä seisovan ihmisen oloisen kiven, jolle se hetkeksi muodostaa sädehtivän "pään".

Suuntaus kesäpäivänseisauksen auringonnoususta talvipäivänseisauksen auringonlaskuun esiintyy myös Euroopan kuuluisimmassa megaliittitemppelissä Stonehengessa. Lisäksi aurinko kulkee siellä kesäpäivänseisauksena tietyn menhirin yli samaan tapaan kuin se tekee Jäknabackenilla.

Megaliittisten kivikehien lisäksi suuntauksia juuri talvipäivänseisaukseen on myös monissa megaliittikulttuuria edeltäneissä Keski-Euroopan kehävalleissa, niin sanotuissa ympyräkaivannoissa, sekä jätinkirkkojen kanssa samaan aikaan rakennetuissa suurissa käytävähaudoissa esimerkiksi Irlannin Knowthissa ja Dowthissa. Yhtäläisyyksiä siis löytyy, mutta on kysyttävä, mitä ne merkitsevät.

Kuu yhdistää Itämeren piiriin

Jätinkirkoissa ei ole uskottu olevan suuntauksia kuuhun. Päivänseisauksia vastaavissa kuunseisauksissa kuu ei näet Pohjanmaan leveysasteilla lainkaan nouse tai laske, vaan pysyttelee horisontin ylä- tai alapuolella.

Viime vuonna yhteistyössä portugalilaisten arkeoastronomien kanssa saatoin kuitenkin todistaa, että osassa jätinkirkoista on suuntauksia niin sanottuun megaliittiseen päiväntasaukseen. Kyseessä on ensimmäinen täysikuu, joka keväällä nousee ja laskee aurinkoa etelämpänä ja syksyllä aurinkoa pohjoisempana. Tämä suuntaus liittää jätinkirkot Keski- ja Etelä-Euroopan suureen megaliittikulttuuriin.

Megaliittihautoja suunnattiin kevään ja syksyn täysikuuhun aina Portugalista Tanskaan asti, ja Tanskan suppilopikarikulttuurissa myös myöhäiskevään ja alkusyksyn kuunnousuihin, vieläpä niin, että suuntaus osuu kuunpimennykseen. Tämä lienee tarkoituksellista, sillä pimentyneenä kuu näkyy useimmiten tummanpunaisena – värissä, joka hautalöytöjen perusteella oli tärkeä kivikauden uskonnossa.

Jätinkirkoista ei ainakaan vielä ole löytynyt suuntauksia kuunpimennyksiin, mutta monet yhtäläisyydet saavat uumoilemaan kulttuurivaihtoa. Olisiko Keski-Euroopasta siirtynyt vaikutteita Tanskaan ja edelleen Suomeen?

Jätinkirkonrakentajien kiinnostus astronomiaa kohtaan voisi olla peräisin myös vasarakirveskulttuurista, jonka harjoittajia eli heidän etelänaapureinaan. Tämä todennäköisesti indoeurooppalainen väestö suuntasi haudat aurinkoon ja teki esineitä, joiden symboliikassa on nähty merkkejä aurinkokultista.

Arvoitus teettää paljon työtä

Jätinkirkkojen aurinko- ja kuusuuntaukset näyttävät vahvistavan kehävallien rituaalista tulkintaa. Kiinnostus aurinko- ja kuukalenterin seurantaan ja rakennusten suuntaaminen sen mukaan voisi liittyä samoihin eteläisiin kulttuurivaikutteisiin kuin maanviljely, joka sekin lienee aluksi ollut lähinnä rituaalista. Yksiselitteinen asia ei kuitenkaan ole, sillä kivikauden ihmisten elämässä pyhän ja maallisen välinen raja häilyi: jokapäiväisen toiminnan alueet voitiin pyhittää ja suunnata samoin kuin palvontapaikatkin.

On myös mahdollista, että jätinkirkot on tehty vaiheittain. Kenties paikat aluksi liittyivät jotenkin hylkeenpyyntiin. Myöhemmin vanhojen aikojen kollektiiviset muistot innoittivat rakentamaan rituaalisia vallikehiä. Kokoontumiset vetivät asutusta ympäristöön, ja lopulta kehävallit muuttuivat kalmistoiksi, joihin rakennettiin kiviröykkiöhautoja.

Edellä kuvattu on vain yksi esimerkki mahdollisista kehityskuluista. Jätinkirkkojen koko historian selvittämiseksi niillä on suoritettava entistä laajempia tutkimuksia. Avainasemassa ovat kaivaukset ja ajoitukset.

Ovatko esimerkiksi jätinkirkkoja ympäröivät röykkiöt tai asumukset täsmälleen yhtä vanhoja kuin itse kehävallit? Kaikki tulokset yhdistämällä on ehkä lopulta mahdollista selvittää, mitä tarkoitusta taivaanilmiöihin suunnatut kehävallit portteineen palvelivat.

Marianna Ridderstad on arkeoastronomi.

Suomen Stonehenge sijaitsee Pohjanmaalla. Jätinkirkkoja on vain Yli-Iistä Närpiöön ulottuvalla vyöhykkeellä.

Tunnetuimmat jätinkirkot1. Metelinkirkko, Yli-Ii2. Mäntyselkä, Haukipudas3. Rajakangas, Haukipudas4. Linnasaari, Kiiminki5. Keskimmäisenkangas, Oulu6. Luola-aho, Oulu7. Jättiläissaari, Muhos8. Mustosenkangas, Liminka9. Linnakangas, Tyrnävä10. Linnamaa, Liminka11. Kotakangas, Tyrnävä12. Metelinkangas, Tyrnävä13. Kastelli, Raahe14. Pikku Liekokangas, Raahe15. Kiviojankangas, Raahe16. Kehämaa, Raahe17. Linnakangas, Siikajoki18. Pesuankangas, Siikajoki19. Pikku Jakenaro, Raahe20. Kettukangas, Raahe21. Pirttivaara, Raahe22. Pirttihaudankangas, Raahe23. Hangaskangas, Kannus24. Hiidenlinna, Kalajoki25. Kirkkoharju, Kokkola26. Hautakangas, Kokkola27. Ollisbacken, Kruunupyy28. Pikku Hautakangas, Kokkola29. Honkobackharju, Kruunupyy30. Högryggen, Kruunupyy31. Hembacken, Pedersöre32. Tallbackharju, Pedersöre33. Svedjebacken, Pedersöre 34. Jäknabacken, Pedersöre35. Bäckeshällorna, Vöyri36. Tavoma, Vöyri37. Höjsalträsk, Vöyri

Kastelli kuin kalenteri

Raahen Kastellissa – kuten suurissa jätinkirkoissa yleensä – pääportit on suunnattu auringon tärkeisiin seisauspäiviin. Kastellista astronominen suuntaus löytyy myös kahteen välipäivään ja megaliittiseen päiväntasaukseen. Ensimmäinen täysikuu, joka keväällä nousee aurinkoa etelämpänä, näkyy itäisen seinän keskiportista.

Seurasivatko kivikauden ihmiset Kastellissa vuodenkiertoa, ei tiedä kukaan, mutta mahdoton ajatus ei ole. Esimerkiksi Stonehengea pidetään aurinkokalenterina juuri seisaussuuntausten perusteella.