Ylenpalttisen valikoiman keskellä aivojen mielihyväkeskus kaappaa vallan.

Teksti: Jani Kaaro

Ylenpalttisen valikoiman keskellä aivojen mielihyväkeskus kaappaa vallan.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2012

Lihavuusepidemiaan on etsitty syitä napostelukulttuurista virustartuntoihin ja huonoista hiilihydraateista vuorokausirytmin häiriöihin. Todellinen syy voi kuitenkin olla yksinkertaisempi: ruoka on liian hyvää. Nykyinen ylenpalttisuus stimuloi ruokahalua säätelevän järjestelmämme ylikierroksille. Tämä saa meidät ahmimaan yli tarpeen jokaisella aterialla ja tekee mahdottomaksi vastustaa makupaloja aterioiden välillä. Olemme koukussa ruoan makuun.

1970-luvulla yksitoikkoisempaa

Lihavuusepidemia paisui Yhdysvalloissa 1980-luvulla, ja Eurooppa seurasi muutaman vuoden viiveellä. Hyvän kuvan nykykulttuurin hurahtamisesta ruokaan saa vertaamalla tilannetta 1970-lukuun.

Suomen ruokapöydissä risotto oli tuolloin uusi tulokas. Spagetit olivat niin huonolaatuisia, että ne klimppiytyivät keitettäessä. Uusia keittokirjoja ei julkaistu joka vuosi, vaan kirjat olivat periytyneet äideiltä tyttärille. Jos televisiossa oli kokkiohjelmia, niissä valmistettiin tavallista kotiruokaa.

Mausteiden käyttö oli vähäistä, ruoka yksinkertaista ja yksitoikkoista. Se ei tavanomaisuutensa vuoksi stimuloinut ruokahalua ylimäärin, joten kylläisiksi tultuaan ihmiset osasivat nykyistä helpommin lopettaa syömisen.

Jos nyt sattuisi katastrofi, jonka seurauksena maailman ainoiksi ruoiksi jäisivät kaurapuuro, maito ja maksalaatikko, koko lihavuusepidemia todennäköisesti hiipuisi muutamassa vuodessa.

Rasva vaikuttaa kuin huume

Kun olemme kerran päässeet suolan, rasvan ja sokerin makuun, mieltymys on ja pysyy. Se perustuu signaaleihin, joilla hyvänmakuinen ruoka kaappaa aivomme hallintaansa.

Rasva toimii stimuloimalla aivojen opioidijärjestelmää – samaa järjestelmää, joka stimuloituu myös esimerkiksi kokaiinista. Professori Daniele Piomellin ryhmä Kalifornian yliopistosta osoitti viime vuonna, että rasvaisen ruoan maistaminen kielellä laukaisee endokannabinoidien tuotannon aivoissa. Kun sama ruoka päätyy suolistoon, endokannabinoidien tuotantotahti kiihtyy. Seuraa euforinen olotila, joka näkyy aivokuvissa pitkälti samanlaisena kuin marihuanan aiheuttama päihtymys.

Endokannabinoidit ovat kuitenkin vasta puolet tarinasta. Rasvainen ruoka ja sokeri nimittäin aktivoivat nuppineulan pään kokoisen alueen aivojen mielihyväkeskuksesta.

Nimestään huolimatta mielihyväkeskuksella ei ole paljonkaan tekemistä mielihyvän kanssa, vaan se on käyttäytymisemme ylin motivaattori. Se kehittyi miljoonia vuosia sitten varmistamaan, että muodostamme henkiinjäämisemme kannalta tärkeisiin asioihin syvän, emotionaalisen suhteen. Koska rasvainen ja makea suklaa stimuloi mielihyväkeskustamme voimakkaammin kuin silakkalaatikko, himoitsemme suklaata usein, silakkalaatikkoa harvemmin.

Mielihyvää vaikka tuskan kautta

Hiirten aivot koukuttuvat rasvaan ja sokeriin samalla tavoin kuin omamme. Siksi hiirillä on ollut hyvä selvittää mielihyväkeskuksen roolia ylensyömisessä.

Klassisissa kokeissa hiirten on annettu ensin syödä itsensä kylläiseksi, minkä jälkeen ne normaalisti palaavat pesäänsä. Kuitenkin jos hiirten mielihyväkeskusta stimuloidaan sähköllä tai opioideilla, ne jatkavat syömistä vielä pitkään sen jälkeenkin, kun ne normaalisti lopettaisivat.

Kuvaava esimerkki mielihyväkeskuksen voimasta saatiin Tennesseen yliopiston tutkijan John P. Morganen kokeissa 1960-luvulla. Hän piti hiiriä suuressa häkissä, jossa niiden oli ylitettävä paljas metallilaatta päästäkseen ruoan luokse. Ongelmana oli, että hiiret saivat metallialustasta sähköiskun. Normaaleille hiirille pelote oli niin suuri, etteivät ne halunneet ylittää metallilaattaa edes nälkäisinä. Sen sijaan jos hiirten mielihyväkeskusta stimuloitiin, ne ottivat sähköiskut vastaan ja kipittivät pellettien luokse.

Jos ruoka itse toimii stimulanttina, mielihyväkeskus ei tarvitse muuta virikettä. Kun hiirille annetaan tärkkelyspellettejä ja rasvaisia pellettejä, ne syövät jälkimmäisiä aina enemmän. Syynä on se, että rasvainen ruoka itsessään stimuloi mielihyväkeskusta ja saa syömään lisää.

Makuseokset huippustimulantteja

Myös ihmiset voivat kutitella mielihyväkeskustaan pelkällä syömisellä. Nykyruoka stimuloi mielihyväkeskusta paljon tehokkaammin kuin esivanhempiemme saamat kalojen ja pähkinöiden rasvat ja hedelmien sokerit.

Olemme oppineet sekoittamaan rasvaa ja makeaa, kuten suklaassa, tai rasvaista ja suolaista, kuten pizzassa, ja nämä sekoitukset stimuloivat meitä voimakkaammin kuin niiden osat erikseen. Kun vielä lisäämme suklaaseen minttua tai pähkinää ja pizzaan jalapenoja, lisäämme käytännössä mielihyväkeskukseen uusia kierroksia.

Toinen puoli ongelmasta on niin sanottu supermarketvaikutus. Kun esimerkiksi hiirten annetaan syödä vapaasti suklaata, ne syövät sitä kyllä paljon mutta saavuttavat ennen pitkää kylläisyyspisteen. Kuitenkin jos niille heti tämän jälkeen tarjotaan banaania, ne jatkavat syömistä. Makea banaani tarjoaa toisenlaista stimulaatiota kuin rasvainen suklaa ja motivoi syömään lisää.

Paljonpuhuvassa kokeessa Chicagon yliopiston tutkija Anthony Sclafani antoi rottien syödä vapaasti kaikkea, mitä tavallisesta supermarketista löytyy. Ne ahmivat lähinnä rasvaista ja makeaa ja paisuivat koejaksolla kaksi kertaa suuremmiksi kuin verrokkiryhmän rotat, jotka saivat vapaasti syödä yksitoikkoista ravintoa.

Vahvin ärsyke voittaa

Harvardin yliopiston psykologi Deirdre Barrett on hiljattain esittänyt teorian siitä, miten evoluution kehittämät vaistomme saavat meidät ruokakoukkuun. Teoria lähtee havainnosta, jonka mukaan aivomme reagoivat aina voimakkaimpaan stimulaatioon. Järjestelmä kehittyi alun perin suojelemaan meitä: nykyisinkin jos talo syttyy palamaan, jätämme sanaristikon sikseen.

Järjestelmä on kuitenkin altis vakaville harha-askelille. Jos hautovalle meriharakalle tai lokille tarjotaan tekomunaa, joka on samannäköinen kuin sen oma muna mutta paljon suurempi, se vaihtaa omansa siihen. Suurempi muna stimuloi lintuja enemmän, eivätkä ne voi estää houkutustaan.

Samasta syystä meidän on vaikea vastustaa pizzaa ja kananugetteja. Ne nostavat mielihyväkeskuksemme kovemmille kierroksille kuin ruisleipä, minkä vuoksi ne kiinnittävät huomiomme tehokkaammin ja motivoivat meitä enemmän.

Muisto vahvistaa uutta mielihyvää

Mielihyväkeskus tekee muutakin kuin kiinnittää huomiomme kunkinhetkiseen stimulaatioon. Se saa painamaan mieleen kaiken, mikä ruokaan liittyy: syöntiajan ja -paikan sekä tunnetilan. Jos olit surullinen tai ahdistunut ja pizza paransi oloasi, mielihyväkeskus leimaa tunneyhteyden muistiisi kuin polttomerkin.

Tämä kaikki on mielihyväkeskuksen normaalia toimintaa. Kauan sitten se varmisti, että ihminen palasi hyville marja- ja sienipaikoille, nyt se muistutaa sinua parhaista pizzerioista. Ainoa ero on, että stimulaatio on nyt paljon voimakkaampaa ja koukuttavampaa kuin koskaan aiemmin.

Kun mielihyväkeskusta pommitetaan rasvaisella ja makealla ruoalla, se alkaa ylireagoida kaikkiin ruokavihjeisiin. Turun yliopiston tuoreessa tutkimuksessa havaittiin, että ylipainoisten mielihyväkeskus reagoi normaalipainoisia herkemmin ja voimakkaammin kuviin, jotka esittävät roskaruokaa.

Ruoka täyttää elämämme

Kun syöminen siirtyy mielihyväkeskuksen hallintaan, ruoka alkaa vähä vähältä täyttää elämäämme. Ympäristömme on täynnä vihjeitä ja muistoja pizzasta. Ravintoloiden logot, mainokset, kuvat, hajut – mikä tahansa vihje riittää herättämään pizzanhalun. Odotus, että pizza saa olomme tuntumaan paremmalta, vahvistaa palkitsevaa syöntikokemusta, mutta samalla kynnys maistaa pizzan pizzamaisuutta nousee. Seuraava pizza saisi olla vielä rasvaisempi, suolaisempi tai tulisempi.

Kierteen syventyessä emme enää edes huomaa, miten pizzan haluaminen asteittain muuttuu pizzan tarvitsemiseksi. Pizzasta tulee osa tunteiden säätelyjärjestelmää. Kun kierre jatkuu, pizzasta, leivoksista ja ”jostakin hyvästä” tulee tiedostamaton tapa. Meistä tulee ehdollistuneita ylensyöjiä.

Koukuttaa normaalipainoisiakin

On turha luulla, että ehdollistuneen ylensyönnin ongelma koskisi vain ylipainoisia. Tutkimuksissa myös monet normaalipainoiset kertovat, että he käyttävät yhä suuremman osan ajastaan ajattelemalla ruokaa. He vain ovat keksineet strategioita, joilla välttävät syömästä himoitsemansa leivoksen, tai eivät salli leivosta itselleen ilman juoksulenkkiä illalla. Yhtä kaikki heilläkin mielihyväkeskus vetelee naruista.

Viime vuosina on nähty merkkejä siitä, että ehdollistunut ylensyönti alkaa yhä varhaisemmassa vaiheessa. Normaalisti lapset tasapainottavat kalorinsaantinsa luonnostaan. Jos he syövät aterian, jossa on runsaasti energiaa, he syövät seuraavalla kerralla vähemmän. Kun tätä asiaa on seurattu Coloradon yliopistossa, on havaittu, että yhä suuremmalla osalla jo 2–4-vuotiaista on vaikeuksia kaloritasapainon säilyttämisessä. Syynä on herkkujen aiheuttama mielihyväkeskuksen ylistimulaatio.

Koko yhteisön pakkomielle

Kun ehdollistuneesta ylensyönnistä tulee tapa, siitä on yhtä vaikea päästä eroon kuin muistakin piintyneistä tavoista. Yksi ratkaisu on tietoisesti korvata epäterveellisiä ruokia terveellisemmillä vaihtoehdoilla. Porkkana, puuro, pinaatti, kananmunat ja kokoliha eivät ylistimuloi mielihyväkeskusta. Kun olemme syöneet perunan, emme pakkomielteenomaisesti hae aina vain uutta perunaa. Emme santsaa loputtomasti salaattia ja jäävettä.

Yksittäisen ihmisen on kuitenkin vaikea tehdä tällaisia ratkaisuja, kun koko yhteiskunta ympärillä suhtautuu ruokaan pakkomielteisesti. Karppaajien leiri suosittelee estottomasti pekonia, eivätkä huippukokit suostu paistamaan mitään ilman oikeaa voita. Emme voi oleskella rauhassa kadunkulmassa, bussipysäkillä tai television ääressä ilman, että joku jostakin tarjoaa ratkaisua ”pikku nälkään”. Tarvitsemme järkevämmän ja vähemmän intohimoisen asenteen ruokaan, ja se edellyttää, että näemme, mitä meille on kansakuntana tapahtunut: ruoka on ahmaissut meidät.

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018