Pakonomainen tarve onnistua tappaa työnilon. Enempään pystyy, kun tekee oman parhaansa.

Ihminen-palsta:

Teksti: Mikko Puttonen

Pakonomainen tarve onnistua tappaa työnilon. Enempään pystyy, kun tekee oman parhaansa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2012

Elokuun olympialaisia seuratessa huokui taas pettymys, kun suomalaiset tipahtelivat maaliin noin seitsemäntenäkymmenentenäkuudentena. Kisat olivat vaativalle kansallismieliselle penkkiurheilijalle yhtä häviämisen turhauttavaa näytöstä. Vain muutama mitalin pilkahdus toi poikkeusta sääntöön.

Huippu-urheilu havainnollistaa menestyksen ja häviämisen draamaa, jota näytellään kilpailuyhteiskunnan muillakin lohkoilla. Kasvatussosiologian professori Hannu Simola puhuu erinomaisuuden eetoksesta. Menestystä palvovassa kulttuurissa vain paras on riittävän hyvää.

Menestys on kuitenkin huono tavoite, uskoo Helsingin yliopistossa opettava professori. Hän viittaa filosofi Tuomas Nevanlinnan esittämään huomioon, että elämässä kaikki arvokas, niin kuin onni ja rakkaus, saavutetaan yleensä jonkin muun toiminnan sivutuotteena. Jos niitä varta vasten tavoittelee, ne pakenevat ulottuvilta.

– Traagista on, että jos pyrit huipulle, todennäköisesti kangistut ja ahdistut, eikä tavoite toteudu. Olet kuin kankea suomalainen jalkapalloilija, jolla on pakonomainen tarve menestyä, Simola varoittelee.

Tulosmittaus lukitsee

Yhteiskuntaa myrkyttää Simolan mukaan ylenpalttinen tavoitteellisuus. Koko ajan pitäisi pyrkiä joihinkin ennalta määrättyihin tavoitteisiin, ja samalla niiden saavuttamista mitataan silmä kovana. Kuitenkin kaksi suomalaista menestystarinaa – Nokian nousu jättiläiseksi ja peruskoulu – perustuivat aivan päinvastaiseen reseptiin.

– Nokiassa luotettiin 1990-luvulla ihmiseen. Jokaisen ideat otettiin vakavasti, ja ne saatettiin panna käytäntöön. Syntyi vapauden ajanjakso, Simola selittää.

Vapauden ja luottamuksen aika loppui tavoitepalkkaukseen. Työntekijöiden piti ruveta asettamaan tietyin väliajoin tavoitteet, joiden saavuttamista seurattiin, ja palkka laskettiin sen mukaan.

– Tavoitepalkkaus lukitsi nokialaiset pelon kulttuuriin. Sen jälkeen kenellekään ei tullut mieleen, että kosketusnäyttöjä tarvittaisiin, tai jos tuli, idea ei yltänyt ylöspäin.

Luottamuksella Pisa-kärkeen

Suomalainen peruskoulu oli pitkään oppimistuloksissa hyvää keskitasoa. Sitten 1990-luvun puolivälissä kouluissa tapahtui jotakin, joka Simolan mukaan heitti peruskoulun Pisa-vertailujen kärkeen. Jälleen kyse oli vapaudesta. Tehdyissä uudistuksissa koulut jäivät puolivahingossa omilleen, vaille vanhaa keskusjohtoista valvontaa, vaikka kukaan ei sitä oikeastaan tarkoittanutkaan.

– Kun opettajille annettiin vapautta, he eivät Suomen kaltaisessa luottamusyhteiskunnassa ryhtyneet varastamaan laitteita ja lintsaamaan vaan tekivät täsmälleen saman minkä aiemminkin mutta ilolla ja luovuudella, Simola sanoo.

Historia tarjoaa käsivarret

Mikä sitten on yksilöiden menestyksen takana? Ainakaan syntymälahjat eivät ole ainoa selittävä tekijä, arvioi dosentti Mikko Salasuo Nuorisotutkimusseurasta. Hän on haastatellut yhdessä työtoverinsa Mikko Piispan kanssa sataa suomalaista nuoren polven huippu-urheilijaa ja 30:tä nimeä saavuttanutta kulttuurin tekijää. Tutkijat halusivat ottaa selvää, mitkä seikat elämänkulussa selittävät menestystä.

Alustavan analyysin mukaan yksi selitys on sattuma.

– Kun ihminen on oikeaan aikaan ja oikein pääomin oikeassa paikassa, historia tavallaan voi nostaa hänet käsivarsilleen. Jossain toisessa ajankohdassa näistä samoista ihmisistä ei olisi välttämättä tullut menestyjiä, Salasuo arvelee.

Kotitausta suojaa riskiltä

Vanhan sanonnan mukaan onni suosii valmistautunutta. Kun aika tarjoaa tilaisuuden, pitää olla kyky ja tahto tarttua siihen. Hyödyllistä valmistautumista historian nosteeseen on syntyä sopivaan perheeseen.

– Varsinkin urheilumenestyjät ovat taustaltaan usein ylempää keskiluokkaa. Myös kulttuuriosaajien vanhemmat ovat yleensä joko erittäin korkeasti koulutettuja, itse olleet kulttuuriosaajia tai muuten menestyneet elämässään, Salasuo kertoo.

Vanhem­pien pääomat antavat pontta lasten pyrinnöille. Kotitausta tarjoaa mahdollisuuden heittäytyä tekemään asioita, vaikka niihin sisältyisi riski, ettei yritys johdakaan mihinkään, tutkija selittää.

Etenkin urheilijoilta huipulle tähtääminen edellyttää myös miltei maanista keskittymistä yhteen asiaan. Heille ei varmaankaan riitä se, mitä Hannu Simola suosittelee yleisneuvoksi: riittävän hyvää työntekoa. Meidän pitää tehdä parhaamme, mutta sen erinomaisempaa ei kannata vaatia itseltään ja muilta. Muuten homma menee väkisin yrittämiseksi ja rentous katoaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018