Nykytietämyksellä aivojemme villein trikki. Mystiset käynnit kuoleman portilla eivät ole esimakua tuonpuoleisesta. Nykytiedon valossa rajakokemus on aivojemme villein trikki.




Hälinä vaimentui, ja huoneeseen tulvahti säkenöivää valoa. Oloni oli kevyt ja tunsin leijuvani. Lääkärin takana häilyi kirkkaita hahmoja. Pian kaikki sulautui valoon, sulkeutui sen ympärille. Se veti minua puoleensa, ja leijuin pitkin tunnelia merkillisen rauhan vallassa. Matkalla näin monia läheisiäni. Tunsin käsittämätöntä iloa, sillä minut valtasi syvä ymmärrys.

Sitten kuulin etäisiä ääniä. Yritin tavoitella valoa, mutta äänet pakottivat minut takaisin. Sairaalahuoneen ääriviivat tunkeutuivat tajuntaani. Myöhemmin kuulin, että sydämeni pysähtyi 45 sekunniksi. Se, mitä elvytyksen aikana koin, teki minuun lähtemättömän vaikutuksen.

Esimerkiksi tällainen voisi olla kuvaus rajakokemuksesta. Keskeytyneestä matkasta kohti tuonpuoleista ovat kertoneet monet henkeä uhkaavasta tilanteesta pelastuneet. Eräässä tutkimuksessa lähes 20 prosenttia vaikeasta sydänkohtauksesta selvinneistä sanoi kokeneensa rajailmiöitä.


Kuin mitä tahansa harhoja

Kuoleman portin kolkutteluksi tulkittavaa kokemusta on vaikea synnyttää koeoloissa. Siksi tutkijoiden on hahmotettava ilmiö sen joskus kohdanneiden sanallisista kuvauksista. Kertomuksia saattavat kuitenkin värittää niin henkilökohtaiset uskomukset kuin populaarin psykologian synnyttämät ennakko-oletukset. Kaiken lisäksi rajakokemukset syntyvät monista eri syistä ja sisältävät selvästikin hyvin monenlaisia elementtejä, joita kaikkia ei mitenkään voi selittää yhdellä neurobiologisella mekanismilla.

Nämä haasteet on helppo muuttaa väitteeksi: aivotutkimus ei pysty selittämään rajakokemuksia. Jopa jotkut tutkijat ovat kyseenalaistaneet aivot ainoana tietoisuuden lähteenä.

Valtaosa tutkijoista kuitenkin katsoo, että aivotoiminnan häiriöt riittävät mainiosti selittämään ilmiön. Rajakokemus ei ole sen ihmeellisempi kuin unet tai muut hallusinaatiot. Mystisen siitä tekee epätavallinen tilanne, jossa se koetaan tai johon se yhdistetään - kuoleman läheisyys.


Yleisin syy aivojen hapenpuute

Otetaan esimerkiksi sydänpotilas. Sydänpysähdys johtaa nopeasti verenpaineen laskuun ja aivojen hapenpuutteeseen, joka on ehkä kaikkein yleisin rajakokemuksen laukaisija. Yhdeksällä kymmenestä kuolemanvaaraan joutuneesta tajunta hiipuu juuri aivojen hapen vähyyteen. Aivoalueiden toiminta häiriintyy asteittain siinä järjestyksessä kuin hapensaanti tyrehtyy. Kaikki solut eivät hiljene samanaikaisesti, vaan toisten toiminta voi aluksi pikemminkin kiihtyä, kun jarrut höltyvät. Siksi aivotoiminnot eivät vain lakkaa, vaan vääristyvät hieman samoin kuin epileptisessä kohtauksessa.

Aina kokemus kuoleman läheisyydestä ei kuitenkaan vaadi pahaa hapenpuutetta eikä välttämättä edes henkeä uhkaavaa tilannetta. Vastaaviin tuntemuksiin riittää joskus nukutusaineiden aiheuttama sekavuus tai pelkkä pyörtyminen. Eräässä tutkimuksessa koehenkilöt onnistuivat vaipumaan hämärän rajamaille ja jotkut jopa rajailmiöihin vain hengitystään säätelemällä. Myös jotkin keskushermoston sairaudet, äärimmäinen väsymys, päihteiden käyttö ja vaikkapa hävittäjälentokoneen suuri kiihtyvyys aiheuttavat toisinaan melkoisia harhoja.


Näyt vaativat tietoisuutta

Rajakokemusten ylimaallisuutta todistellaan usein sillä, että niitä esiintyy myös syvässä tajuttomuudentilassa ja aivokuolleilla. Ei esiinny. Rajailmiöiden kokija voi käydä lähellä kuolemaa, mutta kuollut tai edes aivokuollut hän ei ole. Kuten yhdysvaltalainen psykiatri Richard Blacher on osuvasti todennut: jos potilas kuulee lääkärin julistavan hänet kuolleeksi, diagnoosin pätevyyttä on aihetta epäillä.

Aivokuolemassa aivot kärsivät niin mittavia vaurioita, että aivotoiminta peruuttamattomasti loppuu. Tilapäiseen tajuttomuuteen aivot taas voi vaivuttaa hapenpuute, nukutus, myrkytys, vajaalämpöisyys tai vaurio. Tällöin elämää ylläpitävät aivojen perustoiminnot ovat palautettavissa, mutta rajakokemusta ei pääse syntymään niin kauan kuin tietoisuus on poissa pelistä.

Rajakokemusten näyt ja niiden muistaminen ovat kognitiivisia tapahtumia, jotka vaativat jonkinlaista tietoisuutta. Tietoisuus taas edellyttää, että sitä yllä pitävissä osissa, aivorungossa ja aivokuorella, on toimintaa. Koska aivotoiminta sammuu vähän kerrallaan, aivojen syvemmissä rakenteissa voi tapahtua paljon, vaikka kallon pinnalta mitattava aivosähkökäyrä näyttäisi viivaa. Esimerkiksi verenpaineen laskusta kärsivät viimeisten joukossa hapenpuutteelle vastustuskykyisimmät aivorungon rakenteet. Tietoisuus voi siis säilyä, joskin vääristyneenä, yllättävän pitkään.

Myös leikkauspotilailla voi näennäisen tiedottomuuden aikana esiintyä vaiheita, jotka mahdollistavat aistimukset tai värikkäät näyt ja jopa niiden muistamisen, vaikka potilaat ovat täysin liikuntakyvyttömiä eivätkä tunne kipua. Itse asiassa tilanne on kiusallisen tuttu nukutuslääkäreille.

Ehkä tärkein syy väärinkäsityksiin on kuitenkin se, että rajakokemuksen tarkkaa ajankohtaa ja pituutta on hankala selvittää. Unien lailla se voi olla koettua kestoaan paljon lyhyempi väläys tajunnan sammuessa tai selkiytyessä.


Unihäiriö voi herkistää

Rajakokemukset saavat elinvoimansa todentuntuisuudestaan. Hallusinaatiot ovat usein niin eläviä, että ne on helpompi tulkita yliluonnollisiksi ilmiöiksi kuin poikkeukselliseksi aivotoiminnaksi, erityisesti silloin, kun näyt ja todelliset aistimukset sekoittuvat. Mutta kuten unista tiedämme, aivot voivat normaalistikin tuottaa hyvin värikkäitä ja todelta tuntuvia kokemuksia. Unet ovat kuitenkin arkipäivää, eivätkä ne siksi tunnu lainkaan ihmeellisiltä.

Yhdysvaltain Kentuckyn yliopiston neurologi Kevin Nelson on vienyt unirinnastuksen pidemmälle kuin monet muut tutkijat. Hänestä rajakokemuksessa on kyse rem-unen häiriöstä, jossa aivot ovat osin hereillä ja osin unessa. Rem-unessa lihakset lamaantuvat eikä ulkoinen aistitieto hevillä saavuta aivoja. Aisti- ja tunnealueet, kuten ohimolohkot ja mantelitumake, kuitenkin toimivat vilkkaasti tuottaen joskus hyvinkin eläviä tuntemuksia ja muistoja.

Vaikka kovin perusteellista unen ja valveen sekoittumista voi olla vaikea kuvitella, jos sitä ei ole itse kokenut, on se tuttua esimerkiksi hallitsemattomasti nukahteleville narkoleptikoille. Useat heistä saavat hallusinaatioita ja kehostapoistumistuntemuksia, kun rem-uni yllättää kesken valveen.

Hallitsematonta nukahtelua yleisempi rem-unen häiriö on unihalvaus. Tämän nukahtamisen tai heräämisen hetkeen osuvan tilan on kokenut jopa 40 prosenttia ihmisistä. Siinä ulkoinen maailma tunkeutuu osin nukkuviin aivoihin, mikä synnyttää sekä halvaantumisen tunteen että erilaisia näkyjä.

Nelson on huomannut, että rem-unen häiriöt ovat keskimääräistä yleisempiä ja voimakkaampia niillä, joilla on joskus elämänsä aikana ollut rajakokemus. Tästä hän päättelee, että aivorungon poikkeuksellinen uni-valverytmin säätely herkistää osan ihmisistä molemmille häiriöille.


Rajalla syntyy myyttejä

Tutkijat ovat siis löytäneet jo monia mekanismeja, joilla aivot tuottavat tuonelan trikkejään. Samalla kun selvittely jatkuu on käynnissä keskustelu, miten rajakokemus ylipäätään pitäisi määritellä. Esimerkiksi tässä artikkelissa esitetyt ilmiöt ovat rajakokemuksissa yleisiä, mutta eivät mitenkään välttämättömiä.

Monet tutkijat ovat nykyään jopa sitä mieltä, että koko ilmiötä on mahdotonta määritellä tarkkaan. Esimerkiksi Lausannen teknisen korkeakoulun neurologi Olaf Blanke ja hänen kognitiotieteilijäkollegansa Sebastian Diequez sanovat, että rajakokemuksiksi voidaan laskea kaikki epätavalliset aistimukset, tuntemukset ja ajatukset, jotka kokija jostain syystä tulkitsee kuoleman läheisyydeksi.

Kaksikko myös korostaa, että alan kirjallisuus antaa hyvin vääristyneen kuvan ilmiöstä. Monet uskomukset ovat pelkkiä myyttejä.

Esimerkiksi se, että kokemukseen aina kuuluisi portti, josta avautuu tie tuonpuoleiseen mutta josta kokija ei vielä pääse kulkemaan, ei pidä paikkaansa. Yhtä harvinaista on se, että rajalla kohdataan vain jo edesmenneitä läheisiä.

Populaarikirjallisuudessa on myös usein kerrottu, kuinka joku on kehosta poistuessaan nähnyt tai kuullut jotain sellaista, mikä todistaa hänen tietoisuutensa vapautuneen ruumiin kahleista. Yksikään näistä väitteistä ei ole kestänyt tieteellistä tarkastelua.

Kuoleman kokijalla on vielä matkaa kuolemaan




Kuoleman näyt luonnollisesti hätkähdyttävät, erityisesti silloin, kun ihminen oikeasti käy lähellä kuolemaa: ei hengitä, reagoi eikä liiku, ja sydänkin on pysähtynyt. Kuollut tai edes aivokuollut hän ei kuitenkaan ole ollut, mikäli palaa kertomaan matkastaan tuonpuoleiseen.

Valoilmiöt näön häiriöistä

Rajakokemuksen ehkä tunnetuin piirre on pimeä tunneli, joka vie kulkijaa kohti ylimaallista kirkkautta. Joskus kokemuksiin liittyvät myös hohtavat, yliluonnolliset hahmot.

Näitä valoilmiöitä on selittänyt muun muassa australialais-hollantilainen anestesiologi Gerald Woerlee kirjassaan Mortal Minds. Hänen mukaansa silmät auki sairaalahuonetta katselevan sydänkohtauspotilaan kokeman kirkkauden voi selittää jo pelkkä pupillien laajentuminen, sillä ne voivat hapen puutteessa päästää valoa läpi jopa sata kertaa tavallista enemmän.

Niin ikään silmän verkkokalvo, erityisesti sen reuna, kärsii nopeasti hapen puutteesta. Tällöin näkökentän laitamille osuvat ihmiset, esimerkiksi hoitajat, voivat näyttää epämääräisiltä, kirkkailta hahmoilta.

Myös aivojen näkökeskusten toimintahäiriöt aiheuttavat mitä kummallisimpia harhoja. Esimerkiksi epileptinen kohtaus ja jotkin nukutusaineet ja huumeet tuottavat joskus kokemuksen laajentuvasta valosta tunnelin päässä.

Hyvä olo kemikaaliryöpyistä

Aivoissamme on mekanismi, joka auttaa säilyttämään toimintakyvyn ja liukkaan ajatuksenjuoksun tiukoissa tilanteissa. Selviytymisvietti voittaa pelon ja sokki tyynnyttää jopa kivun. Moni kriisitilanteeseen joutunut hämmästelee jälkeenpäin rauhallisuuttaan ja ulkopuolisuuttaan. Järkytys iskee vasta, kun uhkaavasta tilanteesta on selvitty.

Stressitilanne laukaisee sekä adrenaliinin että aivojen mielihyväkemikaalien, kuten endorfiinien, erityksen. Siksi esimerkiksi aivojen hapenpuutteeseen liittyy hyvänolontunne.

Tunne syvästä ymmärryksestä tai universaalista ykseydestä on niin ikään luonnollinen seuraus poikkeuksellisesta aivotoiminnasta erityisesti ohimolohkon tunnealueilla ja mantelitumakkeessa. Ohimolohkoepilepsia ja -migreeni pystyvät käynnistämään hengellisiä ja mystisiä aistimuksia, ja mietiskelyllä ja huumausaineilla on kautta aikain oikein tavoiteltu yhteyttä kaikkeuteen. Lääkärit saavat vastaavia kokemuksia aikaan ärsyttämällä kyseisiä alueita.

Irtiotto aistien riidoista

Tuntemukset kehosta poistumisesta ovat yleisiä rajakokemuksissa, mutta syntyy niitä muutoinkin. Joka kahdeskymmenes ihminen sanoo käväisseensä itsensä ulkopuolella, ja narkoleptikoilla, epileptikoilla ja leikkauspotilailla aistimukset ovat yleisiä.

Tietoisuuden ja kehontunnon häiriöitä Lausannen teknisessä korkeakoulussa Sveitsissä tutkiva neurologi Olaf Blanke uskoo, että illuusiossa on kyse lihastunto-, tasapaino- ja näköaistimusten ristiriidasta. Se saa aivot tulkitsemaan näkötiedon väärästä perspektiivistä.

Ajatusta tukevat kokeet, joissa Blanke sai ihmiset irtautumaan kehostaan videokameroiden avulla. Blanke on synnyttänyt kokemuksen myös ärsyttämällä sähköisesti leikkauspotilaan päälaki- ja ohimolohkon rajapinnan kulmapoimua, joka yhdistelee eri aisteista tulevaa tietoa.

Jos taas katselee katonrajasta silmästä silmään sängyssä makaavaa ruumistaan tai kiitää yöpaidassa kaupungin yllä, on syytä olettaa uneksuvansa.

Elämä purkautuu muistialueilta

Jo kliseeksi muodostunut elämänfilmi on yksittäisiä välähdyksiä, jotka syntyvät ohimolohkon muistialueilla, muun muassa hippokampuksessa. Tämä tiedetään epilepsiakohtauksista, joissa muistirakenteiden poikkeuksellinen aktiivisuus käynnistää muistojen tulvan. Myös eräät huumeet herättävät unohdetuiksi luultuja, syvälle hautautuneita muistoja. Kun muistikuvat ryöppyävät hallitsemattomasti, voi helposti syntyä tunne elämän pikakelauksesta.

Oikea kuolema ei tarjoa paluukyytiä




Lääketieteellisesti määritellen ihminen on kuollut, kun sydämenlyönti, verenkierto ja hengitys ovat pysyvästi lakanneet tai kun kaikki aivotoiminta on peruuttamattomasti loppunut.

Suomi muuten oli vuonna 1971 maailman ensimmäinen maa, joka hyväksyi aivokuoleman sydänkuoleman rinnalle kuoleman määritelmäksi.