Sukella suomalaistutkijan mukana Atlanttiin lähes kilometrin syvyyteen. Täällä voit kohdata jopa sinivalasta pitempiä hyytelömäisten eläinten runkokuntia. Yleensä niitä tapaavat ainoastaan syvänmeren kalastajat - ja hekin vain limatahroina verkoissaan. Ikuisen pimeän rajoilla näet otuksia, joiden paras suojaväri on kirkas punainen.


Täällä voit kohdata jopa sinivalasta pitempiä hyytelömäisten eläinten
runkokuntia. Yleensä niitä tapaavat ainoastaan syvänmeren kalastajat
- ja hekin vain limatahroina verkoissaan. Ikuisen pimeän rajoilla näet otuksia,
joiden paras suojaväri on kirkas punainen.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2004


Ohuen seinän ulkopuolella on kuusi astetta lämmintä ja satunnaisia sinisiä välähdyksiä lukuun ottamatta säkkipimeää. Lisäksi siellä vallitsee murskaava yli 90 ilmakehän paine.


Tällaista on tutkimussukellusvene Johnson Sea-Linkissä Pohjois-Amerikan mannerjalustan reunaa halkovan kanjonin uumenissa, kun päällämme on yli 900 metriä Atlantin vettä. Tuike johtuu itsevalaisevista eläimistä, jotka tunkeilumme ärsyttäminä vilkuttavat "lamppujaan". Vaikka olemme vain muutaman sadan kilometrin päässä rannikon suurkaupungeista, ympärillämme avautuva maailma on ihmiselle lähes yhtä vieras ja vihamielinen kuin ulkoavaruus.


On syyskuu 2003, ja olen Mainenlahden tutkimusristeilyllä, jonka järjestää floridalainen Harbor Branch -merentutkimuslaitos. Risteilyn tieteellinen johtaja Marsh Youngbluth yrittää selvittää, miten merkittäviä tietyt erikoiset, hyytelömäiset eläimet ovat alueen ekosysteemissä. Nämä uimapolyypeiksi kutsutut otukset kiinnittivät ihmisten huomion hajoamalla epämääräiseksi limaksi kalastajien verkkoihin. Muuten niitä on vaikea nähdäkään, sillä niiden käärmemäiset runkokunnat - eräillä lajeilla jopa 40 metriä pitkät - ovat niin hauraita, että ne muhentuvat tavallisissa pyydyksissä.


Lensin tänne Norjasta, Bergenin yliopistosta, missä meribiologian jatko-opinnoissani tutkin sikäläisten vesien hyytelömäistä eläinplanktonia. Osallistumistilaisuus tarjoutui, koska tutkimusryhmämme on tehnyt paljon yhteistyötä Marshin kanssa. Tutustuinkin häneen jo edellisenä keväänä, jolloin hän oli vierailevana tutkijana Norjassa.



Risteily alkaa Woods Holen kaupungista, ja ensimmäinen päivä kuluu siihen, että tutkimusaluksemme Seward Johnson jyristelee kohti Mainenlahden keskustaa. Suuntaamme siellä sijaitseville syvänteille, Georgesin ja Wilkinsonin altaille, joissa on enimmillään 300-400 metriä vettä.


Päivän totutteluaika ennen tositoimia onkin hyväksi, sillä mainingit tekevät monet meistä merisairaiksi. Mainenlahden ulkoreunan laaja Georgesin matalikko kasvattaa aallonkorkeuksia. Myrskyjen aikana nämä ovat vaarallisia vesiä, mikä tuli suurelle yleisöllekin tutuksi elokuvasta ja kirjasta Perfect storm eli Meren raivo.


Tarkoituksemme on kolmen viikon ajan perehtyä lahden hyytelömäisiin planktoneläimiin tarkkailemalla niitä 200-1 000 metrin syvyydessä. Tälle niukasti tutkitulle vyöhykkeelle tihkuu niin vähän auringonvaloa, että se ei riitä yhteyttäminen, mutta ylempää vajoava ravinto tekee melko runsaan elämän mahdolliseksi. Esimerkiksi laitesukeltaja pystyy kuitenkin tekemään tutkimusta enintään noin 40 metrin syvyydessä, joten vyöhykkeellämme liikkumiseen tarvitaan kalliita sukellusveneitä.


Tähän huonosti tunnettuun maailmaan meidät vie siis sukellusalus Johnson Sea-Link, lyhyesti JSL.
Sen avulla pystymme paitsi seuraamaan eläinten luonnollista käyttäytymistä ja esiintymistä myös tuomaan mielenkiintoisia eläimiä pinnalle vahingoittumattomina.


Erityisesti meitä kiinnostaa Nanomia cara -uimapolyyppi, jota esiintyy lahdessa ajoittain runsaana. Juuri se tuhrii kalastajien pyydyksiäkin. Nanomia on käärmemäisinä runkokuntina uiskenteleva, eläinplanktonia syövä peto, joka saattaa kilpailla ravinnosta taloudellisesti tärkeiden kalojen kanssa. Risteilymme, Maine Event IV, on nimensä mukaisesti jo neljäs, jolla pyritään selvittämään Nanomian asemaa alueen ravintoverkossa.





Hyytelönä on hyvä elää


Merieläin ei välttämättä tarvitse tukirankaa, sillä vesi tarjoaa kudoksien tarvitseman tuen eikä valtameren keskellä ole kovia pintoja, joihin törmääminen voisi vahingoittaa hau-rasta otusta.


Monet 200-1000 metrin syvyydessä elävät eläimet ovatkin hyytelömäisiä: tuttujen me-duusojen lisäksi muun muassa uimapolyypit, kampamaneetit, vaippaeläimet, monet nil-viäiset ja jotkin madot.


Hyytelömäisyydestä on etua. Pedot eivät hevin havaitse läpikuultavia eläimiä, eivätkä ne muutenkaan ole saaliina houkuttelevim-pia, koska ne koostuvat jopa 96-prosent-tisesti vedestä. Painekaan ei aiheuta ongel-mia näin vetisille eläimille.


Verkkoihin ja muihin pyydyksiin osuessaan nämä eläimet kuitenkin herkästi hajoavat tunnistamattomaksi massaksi, ja siksi niiden tutkiminen on haastavaa.


Tutkimamme uimapolyypit (luokka Hydrozoa, alaluokka Siphonophora) kuuluvat tutumpien meduusojen kanssa samaan polttiaiseläin-ten pääjaksoon. Ainoa yleisesti tunnettu uimapolyyppi lienee portugalinsotalaiva, joka jopa 30-senttisen kaasurakkonsa avulla kel-luu pinnalla. Muut lajit elävät syvällä valta-merien uumenissa.


Monien polttiaiseläinten elinkierrossa vuorot-telee kaksi vaihetta: pohjaan kiinnittynyt polyyppi ja vapaana uiva meduusa. Uima-polyyppien tapauksessa nämä vaiheet eivät kuitenkaan ole erillisiä, vaan lukuisat polyypit ja meduusat elävät yhdessä muodostaen uivan runkokunnan, joka voi joillakin lajeilla kasvaa kymmenien metrien mittaiseksi. Runkokunnan eri yksilöt ovat erikoistuneet eri tehtäviin: uimiseen, sukusolujen tuottami-seen, ravinnon pyydystämiseen, ruoansula-tukseen tai puolustukseen.


Merieläinten hujoppeja:


• Pisin kala: valashai, jopa 20 metriä.



Laiva-aika on kallista, joten heti Georgesin altaalle päästyämme alkaa näytteiden otto ja käsittely, jota jatkuu kellon ympäri.


Vuorokaudessa pyrimme tekemään kaksi sukellusta, ja kaikki toiminta laivalla ajoittuu niiden mukaan. Aina kun JSL:n akut latautuvat sukellusten välillä, otamme plankton- ja vesinäytteitä muilla laitteilla.


Sukelluksista ja laivalta kerätyt vesinäytteet pitää suodattaa. Eläimet täytyy tunnistaa ja laskea, ja niiden mahat pitää avata ravinnon määrittämiseksi. Näytteitä myös säilötään myöhempää tarkastelua varten. Lisäksi koko ajan on käynnissä kokeita, joissa mitataan pyydystettyjen eläinten hapenkulutusta, ja kallis näytteenottolaitteisto vaatii vähän väliä säätöä. Ja tietysti kaikki havainnot täytyy syöttää tietokoneelle.


Vapaa-ajan ongelmia ei siis ole, vaan vuorokausirytmi ja päivät menevät äkkiä sekaisin ja univelka kasvaa huimaa vauhtia.



Risteilyn kolmannella sukelluksella on minun vuoroni päästä tarkkailijaksi JSL:n takakammioon. Odotustunteina pysyn tuskin nahoissani: meribiologin unelma on nyt osaltani käymässä toteen.


Ennen lähtöä kaksihenkinen sukellusmiehistö ja sukellukseen osallistuvat kaksi tutkijaa kokoontuvat palaveriin, jossa käydään läpi sukelluksen vaiheet ja tieteelliset tavoitteet. Sitten onkin aika siirtyä sukellusalukseen.


Takakammioon kiivetään sen pohjassa olevan venttiilin kautta. Kammion molemmilla sivuilla on pienet ikkunat, joista voi ihmetellä ulkopuolista näkymää.


Varaohjaaja Alan Fuller kipuaa ylös perässäni ja sulkee venttiilin. Sisällä on ahdasta. Alanin päässä pitkulaista kammiota on mittareita ja laitteita, joilla hän pystyy valvomaan ilman happipitoisuutta, viestimään laivalle ja mahdollisessa hätätilanteessa - toivon mukaan - nostamaan meidät pinnalle. Alan kertoo minulle turvajärjestelmistä ja painottaa, että onnettomuuden sattuessa ei pidä hätääntyä: happea ja ruokaa riittää viideksi päiväksi. Ajatuksen pitäisi kai rauhoittaa.


Pääohjaaja ahtautuu toisen tutkijan kanssa etupuolellamme olevaan ohjauskuplaan, jonka pleksilasiseinämä tarjoaa paljon muhkeammat näköalat kuin takakammiomme pikku ikkunat.
Viimein sukellusalus lasketaan veteen, ja meidät laivaan yhdistävät kaapelit irrotetaan.



Merenpinnan tuntumassa ikkunastani näkyy aallokkoa ja lukuisia parisenttisten salpojen muodostamia ketjuja. Näitä hyytelömäisiä, tynnyrinmuotoisia, selkäjänteisiin kuuluvia eläimiä - meidän selkärankaisten alkeellisia sukulaisia - on täällä niin paljon, että ne ovat alkaneet tukkia laivamme vedenottoputkien suodattimia.


Kun lähdemme laskeutumaan, aaltojen keinunta vaimenee. Hetken kuluttua meno on jo täysin tasaista, ja vajoamisen havaitsee vain jatkuvasti himmenevästä valosta ja ylöspäin ohi sujahtavista eläimistä.


Pimeyden syvetessä ohjaaja sytyttää sukellusaluksen kirkkaat valot. Ne houkuttelevat nopeasti ympärilleen kuhisevan krilliparven. Ulkopuolella vilahtelee jännittäviä eläimiä. Vaikka kuinka kurkottaisin niskaani, ne uivat kuitenkin hetkessä venttiili-ikkunani kapean näkökentän ulkopuolelle.


Krillin ja salpojen lisäksi näen erilaisia meduusoja, kampamaneetteja ja uimapolyyppeja. Kirkkaanpunaiset katkaravut uivat ikkunan editse pitkät antennit sulavasti heiluen. Välillä ohitse suhahtaa kalmareita, jotka sukellusvene säikäyttää purskauttamaan mustetta ja vaihtamaan väriä. Muutama niistä pysähtyy hetkeksi ikkunan eteen, ehkä katselemaan minua.


Monet näkemistäni eläimistä ovat väriltään punertavia. Vaikka se kuulostaa kummalliselta, punainen on näissä syvyyksissä suojaväri. Tänne tunkeutuvassa päivänvalon hippusessa on nimittäin kirkkaimmissakin vesissä vain sinisiä aallonpituuksia. Tällaisessa valaistuksessa punaiset eläimet näyttävät mustilta ja sulautuvat pimeyteen.


Ikkunasta näkyy myös kaloja. Muutaman sentin pituiset lyhtykalat risteilevät hetken näkökentässäni. Noin kymmensenttiset, hopeankiiltävät barrakudinat tököttävät pyrstö pohjaa kohti, ylöspäin katsellen, ja katoavat sitten välähdyksen saattelemina.


Kalpeat nokka-ankeriaat kiemurtelevat käärmemäisesti näkökenttäni rajoilla. Kerran ikkunan editse lipuu parikymmensenttinen, roteva kala, jonka kyljissä loistaa riveittäin valoelimiä. Suuri suu on täynnä pitkiä hampaita.


Alan, jolla on takanaan satoja sukelluksia, käyttää ajan romaanin lukemiseen ja jättää ikkunat minulle. Istunkin kolme ja puoli tuntia nenä kiinni venttiilin lasissa. Vasta kun on aika poistua aluksesta, huomaan, kuinka kylmissäni, puutunut ja jäykistynyt olen.



Sukellusalusta voi käyttää vain, kun meri on tyyni ja näkyvyys hyvä. Risteilyn seitsemäntenä päivänä kapteenimme Ralph van Hoek päättää olojen olevat riittävän vakaat suunnataksemme ulommaksi, mannerjalustan reunaa halkoville kanjoneille. Vasta täällä pääsemme viimein sukeltamaan JSL:n maksimisyvyyteen, runsaaseen 900 metriin. Odotamme kaikki innokkaina tilaisuutta tarkkailla elämää yhä syvemmällä.


Ennen ensimmäistä sukellusta Oceanographer Canyonilla otamme tietokoneella ohjatulla planktonhaavilla näytteitä liki kilometrin syvyydestä. Saalista nostettaessa kaikki kynnelle kykenevät kerääntyvät kannelle toivoen näkevänsä omituisia otuksia.


Emme pety. Kyydissä on muun muassa Phronima-suvun katkoja, joiden huhutaan toimineen Alien-elokuvien hirviön esikuvana. Vaikuttavan näköinen eläin on kuitenkin tunnetusta serkustaan poiketen vain muutaman sentin pituinen ja varsin vaaraton. Elintapojensa puolesta se ei tosin jää kauas Alienista: katka syö saaliikseen joutuneen salpan sisälmykset ja kasvattaa sitten jälkikasvunsa sen tyhjäksi koverretussa ruumiissa.
Haavissa on myös omituisen muotoinen helmiäiskala sekä lohikäärmekaloja pitkine, sapelimaisine hampaineen. Eläinten pieni koko yllättää niitä aiemmin vain kuvissa nähneen: keskisyvyyksien hurjannäköisistä kaloista valtaosa onkin alle kymmensenttisiä.


Ensimmäiseltä kanjonisukellukselta tuodaan sympaattinen syvänmeren mustekala Stauroteuthis syrthensis eli "dumbo", punainen otus, jolla on päässään korvia muistuttavat evät. Imukuppien sijaan sen lonkeroissa on ilmeisesti saaliin houkuttelua varten rivi valoelimiä. Se väläyttelee meille näytteenottimesta närkästyneenä.


Valitettavasti ehdimme tällä erää olla kanjoneilla vain muutaman päivän, sillä pyörremyrsky Isabel lähestyy uhkaavasti etelästä. Moni muukin etsii suojaa nopeasti huononevalta säältä, joten meillä on syytä olla tyytyväisiä, kun saamme viimeisen vapaana olleen satamapaikan Gloucesterin kalastajakaupungista. Tämäkin paikka muistetaan elokuvasta Meren raivo.


Joudumme odottamaan Gloucesterissa kolme vuorokautta. Kallisarvoisten meripäivien menetys harmittaa, mutta ainakin nyt on mahdollisuus nukkua univelat pois.



On kolmannen sukellukseni aika, ja olemme palanneet Oceanographer Canyonille. Pari tuntia ennen lähtöä Marsh yllättää minut kertomalla, että saan sukeltaa ohjaamossa! Hän käy kanssani tarkasti läpi erilaiset näytteenottimet ja sen, mitä toivoo meidän keräävän. Tällä kertaa en ole mukana vain tarkkailijana, vaan olen vastuussa sukelluksen tieteellisestä puolesta.


Kiipeän tikapuita pitkin sukellusveneen katolle ja laskeudun kuplaan sen päällä olevasta venttiilistä.
Kun meidät on nostettu veteen, akryyliseinä käytännössä katoaa näkyvistä ja avoin meri ympäröi meidät. Ohjaamosta nähtynä eläimet eivät vain ärsyttävästi vilahda näkökentän poikki, vaan pystyn seuraamaan niiden toimia pitempään. Tuntuu kuin voisin kättä ojentamalla koskettaa niitä.


Laskeutumisen aikana tarkkailemme, missä syvyyksissä uimapolyyppi Nanomiaa esiintyy eniten. Olen niin keskittynyt tuijottamaan ulos, että yllätyn, kun JSL:ää ohjaava Dan Boggess äkkiä pysäyttää aluksen ja kysyy, mistä haluan aloittaa. Olemme yli 870 metrissä, melkein JSL:n maksimisyvyydessä. Palaamme puolensataa metriä ylöspäin ja ryhdymme töihin.


Ohjeenani on kerätä Nanomia-yhdyskuntia, jotta voimme määrittää, mitä ne syövät ja miten ne hengittävät. Ensimmäiset säilötään heti formaliiniin ruoansulatuksen pysäyttämiseksi, mutta loppujen pitäisi olla elossa ja hyvässä kunnossa. Lisäksi minua on pyydetty tuomaan pinnalle "kaikkea kiinnostavaa". Dan pyydystää osoittamani eläimet tottuneesti vääntelemällä ohjauspaneelin lukuisia pieniä nappeja.


Noudatamme ohjeita parhaamme mukaan, mutta vajaan kolmen tunnin sukellusaika on yllättävän lyhyt. Lopulta Dan ilmoittaa tiukasti, että aloitamme nousun pintaan. Asiasta ei keskustella, vaikka näytteenottimia on vielä tyhjinä ja kiinnostavia eläimiä vaikka kuinka...



Matkalla ylös sammutamme lamput akkujen säästämiseksi. Ympärillämme paljastuu kaunis valonäytös: aiheuttamamme häiriö saa lukuisat eläimet välähtämään tai loistamaan sinisinä.


Säkkipimeässä on mahdotonta sanoa, millainen otus kunkin valon aiheuttaa. Välillä törmäämme ilmeisesti mustekalaan tai kalmariin, joka ruiskauttaa hohtavan pilven.


Vähitellen pimeys väistyy ja välähdykset himmenevät. Ympäröivä vesi muuttuu mustasta ensin syvän siniseksi ja lähestyessämme pintaa lopulta heleän turkoosiksi.


Vielä ehdimme tehdä muutaman sukelluksen, mutta sitten meidän on aloitettava paluumatka kohti rannikkoa.
Viimeisenä iltana seisomme etukannella katselemassa tähtiä, joita merellä, kaukana kaupunkien valosaasteesta, näkyy huimia määriä. Myös meressä tuikkii, sillä aluksemme halkoo planktonesiintymää; tuhannet eläimet välähtelevät joutuessaan keula-aallon paiskomiksi.


Yhtäkkiä välkkeen sekaan ilmestyy ensin yksi, sitten useampi tumma hahmo. Delfiinejä! Hiljennymme ihailemaan. Tunnelmaan sekoittuu haikeutta, koska huomenna risteily on ohi. Tieteellinen sadonkorjuu ei kuitenkaan pääty tähän, vaan keräämämme näytteet ja tiedot työllistävät meitä kaikkia vielä pitkän aikaa.


Aino Hosia on suomalainen meribiologian jatko-opiskelija, joka työskentelee Bergenin yliopistossa Norjassa.


Lisää tietoa risteilystä: www.at-sea.org/missions/maineevent4/

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5215
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti