Sukella suomalaistutkijan mukana Atlanttiin lähes kilometrin syvyyteen. Täällä voit kohdata jopa sinivalasta pitempiä hyytelömäisten eläinten runkokuntia. Yleensä niitä tapaavat ainoastaan syvänmeren kalastajat - ja hekin vain limatahroina verkoissaan. Ikuisen pimeän rajoilla näet otuksia, joiden paras suojaväri on kirkas punainen.


Täällä voit kohdata jopa sinivalasta pitempiä hyytelömäisten eläinten
runkokuntia. Yleensä niitä tapaavat ainoastaan syvänmeren kalastajat
- ja hekin vain limatahroina verkoissaan. Ikuisen pimeän rajoilla näet otuksia,
joiden paras suojaväri on kirkas punainen.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2004


Ohuen seinän ulkopuolella on kuusi astetta lämmintä ja satunnaisia sinisiä välähdyksiä lukuun ottamatta säkkipimeää. Lisäksi siellä vallitsee murskaava yli 90 ilmakehän paine.


Tällaista on tutkimussukellusvene Johnson Sea-Linkissä Pohjois-Amerikan mannerjalustan reunaa halkovan kanjonin uumenissa, kun päällämme on yli 900 metriä Atlantin vettä. Tuike johtuu itsevalaisevista eläimistä, jotka tunkeilumme ärsyttäminä vilkuttavat "lamppujaan". Vaikka olemme vain muutaman sadan kilometrin päässä rannikon suurkaupungeista, ympärillämme avautuva maailma on ihmiselle lähes yhtä vieras ja vihamielinen kuin ulkoavaruus.


On syyskuu 2003, ja olen Mainenlahden tutkimusristeilyllä, jonka järjestää floridalainen Harbor Branch -merentutkimuslaitos. Risteilyn tieteellinen johtaja Marsh Youngbluth yrittää selvittää, miten merkittäviä tietyt erikoiset, hyytelömäiset eläimet ovat alueen ekosysteemissä. Nämä uimapolyypeiksi kutsutut otukset kiinnittivät ihmisten huomion hajoamalla epämääräiseksi limaksi kalastajien verkkoihin. Muuten niitä on vaikea nähdäkään, sillä niiden käärmemäiset runkokunnat - eräillä lajeilla jopa 40 metriä pitkät - ovat niin hauraita, että ne muhentuvat tavallisissa pyydyksissä.


Lensin tänne Norjasta, Bergenin yliopistosta, missä meribiologian jatko-opinnoissani tutkin sikäläisten vesien hyytelömäistä eläinplanktonia. Osallistumistilaisuus tarjoutui, koska tutkimusryhmämme on tehnyt paljon yhteistyötä Marshin kanssa. Tutustuinkin häneen jo edellisenä keväänä, jolloin hän oli vierailevana tutkijana Norjassa.



Risteily alkaa Woods Holen kaupungista, ja ensimmäinen päivä kuluu siihen, että tutkimusaluksemme Seward Johnson jyristelee kohti Mainenlahden keskustaa. Suuntaamme siellä sijaitseville syvänteille, Georgesin ja Wilkinsonin altaille, joissa on enimmillään 300-400 metriä vettä.


Päivän totutteluaika ennen tositoimia onkin hyväksi, sillä mainingit tekevät monet meistä merisairaiksi. Mainenlahden ulkoreunan laaja Georgesin matalikko kasvattaa aallonkorkeuksia. Myrskyjen aikana nämä ovat vaarallisia vesiä, mikä tuli suurelle yleisöllekin tutuksi elokuvasta ja kirjasta Perfect storm eli Meren raivo.


Tarkoituksemme on kolmen viikon ajan perehtyä lahden hyytelömäisiin planktoneläimiin tarkkailemalla niitä 200-1 000 metrin syvyydessä. Tälle niukasti tutkitulle vyöhykkeelle tihkuu niin vähän auringonvaloa, että se ei riitä yhteyttäminen, mutta ylempää vajoava ravinto tekee melko runsaan elämän mahdolliseksi. Esimerkiksi laitesukeltaja pystyy kuitenkin tekemään tutkimusta enintään noin 40 metrin syvyydessä, joten vyöhykkeellämme liikkumiseen tarvitaan kalliita sukellusveneitä.


Tähän huonosti tunnettuun maailmaan meidät vie siis sukellusalus Johnson Sea-Link, lyhyesti JSL.
Sen avulla pystymme paitsi seuraamaan eläinten luonnollista käyttäytymistä ja esiintymistä myös tuomaan mielenkiintoisia eläimiä pinnalle vahingoittumattomina.


Erityisesti meitä kiinnostaa Nanomia cara -uimapolyyppi, jota esiintyy lahdessa ajoittain runsaana. Juuri se tuhrii kalastajien pyydyksiäkin. Nanomia on käärmemäisinä runkokuntina uiskenteleva, eläinplanktonia syövä peto, joka saattaa kilpailla ravinnosta taloudellisesti tärkeiden kalojen kanssa. Risteilymme, Maine Event IV, on nimensä mukaisesti jo neljäs, jolla pyritään selvittämään Nanomian asemaa alueen ravintoverkossa.





Hyytelönä on hyvä elää


Merieläin ei välttämättä tarvitse tukirankaa, sillä vesi tarjoaa kudoksien tarvitseman tuen eikä valtameren keskellä ole kovia pintoja, joihin törmääminen voisi vahingoittaa hau-rasta otusta.


Monet 200-1000 metrin syvyydessä elävät eläimet ovatkin hyytelömäisiä: tuttujen me-duusojen lisäksi muun muassa uimapolyypit, kampamaneetit, vaippaeläimet, monet nil-viäiset ja jotkin madot.


Hyytelömäisyydestä on etua. Pedot eivät hevin havaitse läpikuultavia eläimiä, eivätkä ne muutenkaan ole saaliina houkuttelevim-pia, koska ne koostuvat jopa 96-prosent-tisesti vedestä. Painekaan ei aiheuta ongel-mia näin vetisille eläimille.


Verkkoihin ja muihin pyydyksiin osuessaan nämä eläimet kuitenkin herkästi hajoavat tunnistamattomaksi massaksi, ja siksi niiden tutkiminen on haastavaa.


Tutkimamme uimapolyypit (luokka Hydrozoa, alaluokka Siphonophora) kuuluvat tutumpien meduusojen kanssa samaan polttiaiseläin-ten pääjaksoon. Ainoa yleisesti tunnettu uimapolyyppi lienee portugalinsotalaiva, joka jopa 30-senttisen kaasurakkonsa avulla kel-luu pinnalla. Muut lajit elävät syvällä valta-merien uumenissa.


Monien polttiaiseläinten elinkierrossa vuorot-telee kaksi vaihetta: pohjaan kiinnittynyt polyyppi ja vapaana uiva meduusa. Uima-polyyppien tapauksessa nämä vaiheet eivät kuitenkaan ole erillisiä, vaan lukuisat polyypit ja meduusat elävät yhdessä muodostaen uivan runkokunnan, joka voi joillakin lajeilla kasvaa kymmenien metrien mittaiseksi. Runkokunnan eri yksilöt ovat erikoistuneet eri tehtäviin: uimiseen, sukusolujen tuottami-seen, ravinnon pyydystämiseen, ruoansula-tukseen tai puolustukseen.


Merieläinten hujoppeja:


• Pisin kala: valashai, jopa 20 metriä.



Laiva-aika on kallista, joten heti Georgesin altaalle päästyämme alkaa näytteiden otto ja käsittely, jota jatkuu kellon ympäri.


Vuorokaudessa pyrimme tekemään kaksi sukellusta, ja kaikki toiminta laivalla ajoittuu niiden mukaan. Aina kun JSL:n akut latautuvat sukellusten välillä, otamme plankton- ja vesinäytteitä muilla laitteilla.


Sukelluksista ja laivalta kerätyt vesinäytteet pitää suodattaa. Eläimet täytyy tunnistaa ja laskea, ja niiden mahat pitää avata ravinnon määrittämiseksi. Näytteitä myös säilötään myöhempää tarkastelua varten. Lisäksi koko ajan on käynnissä kokeita, joissa mitataan pyydystettyjen eläinten hapenkulutusta, ja kallis näytteenottolaitteisto vaatii vähän väliä säätöä. Ja tietysti kaikki havainnot täytyy syöttää tietokoneelle.


Vapaa-ajan ongelmia ei siis ole, vaan vuorokausirytmi ja päivät menevät äkkiä sekaisin ja univelka kasvaa huimaa vauhtia.



Risteilyn kolmannella sukelluksella on minun vuoroni päästä tarkkailijaksi JSL:n takakammioon. Odotustunteina pysyn tuskin nahoissani: meribiologin unelma on nyt osaltani käymässä toteen.


Ennen lähtöä kaksihenkinen sukellusmiehistö ja sukellukseen osallistuvat kaksi tutkijaa kokoontuvat palaveriin, jossa käydään läpi sukelluksen vaiheet ja tieteelliset tavoitteet. Sitten onkin aika siirtyä sukellusalukseen.


Takakammioon kiivetään sen pohjassa olevan venttiilin kautta. Kammion molemmilla sivuilla on pienet ikkunat, joista voi ihmetellä ulkopuolista näkymää.


Varaohjaaja Alan Fuller kipuaa ylös perässäni ja sulkee venttiilin. Sisällä on ahdasta. Alanin päässä pitkulaista kammiota on mittareita ja laitteita, joilla hän pystyy valvomaan ilman happipitoisuutta, viestimään laivalle ja mahdollisessa hätätilanteessa - toivon mukaan - nostamaan meidät pinnalle. Alan kertoo minulle turvajärjestelmistä ja painottaa, että onnettomuuden sattuessa ei pidä hätääntyä: happea ja ruokaa riittää viideksi päiväksi. Ajatuksen pitäisi kai rauhoittaa.


Pääohjaaja ahtautuu toisen tutkijan kanssa etupuolellamme olevaan ohjauskuplaan, jonka pleksilasiseinämä tarjoaa paljon muhkeammat näköalat kuin takakammiomme pikku ikkunat.
Viimein sukellusalus lasketaan veteen, ja meidät laivaan yhdistävät kaapelit irrotetaan.



Merenpinnan tuntumassa ikkunastani näkyy aallokkoa ja lukuisia parisenttisten salpojen muodostamia ketjuja. Näitä hyytelömäisiä, tynnyrinmuotoisia, selkäjänteisiin kuuluvia eläimiä - meidän selkärankaisten alkeellisia sukulaisia - on täällä niin paljon, että ne ovat alkaneet tukkia laivamme vedenottoputkien suodattimia.


Kun lähdemme laskeutumaan, aaltojen keinunta vaimenee. Hetken kuluttua meno on jo täysin tasaista, ja vajoamisen havaitsee vain jatkuvasti himmenevästä valosta ja ylöspäin ohi sujahtavista eläimistä.


Pimeyden syvetessä ohjaaja sytyttää sukellusaluksen kirkkaat valot. Ne houkuttelevat nopeasti ympärilleen kuhisevan krilliparven. Ulkopuolella vilahtelee jännittäviä eläimiä. Vaikka kuinka kurkottaisin niskaani, ne uivat kuitenkin hetkessä venttiili-ikkunani kapean näkökentän ulkopuolelle.


Krillin ja salpojen lisäksi näen erilaisia meduusoja, kampamaneetteja ja uimapolyyppeja. Kirkkaanpunaiset katkaravut uivat ikkunan editse pitkät antennit sulavasti heiluen. Välillä ohitse suhahtaa kalmareita, jotka sukellusvene säikäyttää purskauttamaan mustetta ja vaihtamaan väriä. Muutama niistä pysähtyy hetkeksi ikkunan eteen, ehkä katselemaan minua.


Monet näkemistäni eläimistä ovat väriltään punertavia. Vaikka se kuulostaa kummalliselta, punainen on näissä syvyyksissä suojaväri. Tänne tunkeutuvassa päivänvalon hippusessa on nimittäin kirkkaimmissakin vesissä vain sinisiä aallonpituuksia. Tällaisessa valaistuksessa punaiset eläimet näyttävät mustilta ja sulautuvat pimeyteen.


Ikkunasta näkyy myös kaloja. Muutaman sentin pituiset lyhtykalat risteilevät hetken näkökentässäni. Noin kymmensenttiset, hopeankiiltävät barrakudinat tököttävät pyrstö pohjaa kohti, ylöspäin katsellen, ja katoavat sitten välähdyksen saattelemina.


Kalpeat nokka-ankeriaat kiemurtelevat käärmemäisesti näkökenttäni rajoilla. Kerran ikkunan editse lipuu parikymmensenttinen, roteva kala, jonka kyljissä loistaa riveittäin valoelimiä. Suuri suu on täynnä pitkiä hampaita.


Alan, jolla on takanaan satoja sukelluksia, käyttää ajan romaanin lukemiseen ja jättää ikkunat minulle. Istunkin kolme ja puoli tuntia nenä kiinni venttiilin lasissa. Vasta kun on aika poistua aluksesta, huomaan, kuinka kylmissäni, puutunut ja jäykistynyt olen.



Sukellusalusta voi käyttää vain, kun meri on tyyni ja näkyvyys hyvä. Risteilyn seitsemäntenä päivänä kapteenimme Ralph van Hoek päättää olojen olevat riittävän vakaat suunnataksemme ulommaksi, mannerjalustan reunaa halkoville kanjoneille. Vasta täällä pääsemme viimein sukeltamaan JSL:n maksimisyvyyteen, runsaaseen 900 metriin. Odotamme kaikki innokkaina tilaisuutta tarkkailla elämää yhä syvemmällä.


Ennen ensimmäistä sukellusta Oceanographer Canyonilla otamme tietokoneella ohjatulla planktonhaavilla näytteitä liki kilometrin syvyydestä. Saalista nostettaessa kaikki kynnelle kykenevät kerääntyvät kannelle toivoen näkevänsä omituisia otuksia.


Emme pety. Kyydissä on muun muassa Phronima-suvun katkoja, joiden huhutaan toimineen Alien-elokuvien hirviön esikuvana. Vaikuttavan näköinen eläin on kuitenkin tunnetusta serkustaan poiketen vain muutaman sentin pituinen ja varsin vaaraton. Elintapojensa puolesta se ei tosin jää kauas Alienista: katka syö saaliikseen joutuneen salpan sisälmykset ja kasvattaa sitten jälkikasvunsa sen tyhjäksi koverretussa ruumiissa.
Haavissa on myös omituisen muotoinen helmiäiskala sekä lohikäärmekaloja pitkine, sapelimaisine hampaineen. Eläinten pieni koko yllättää niitä aiemmin vain kuvissa nähneen: keskisyvyyksien hurjannäköisistä kaloista valtaosa onkin alle kymmensenttisiä.


Ensimmäiseltä kanjonisukellukselta tuodaan sympaattinen syvänmeren mustekala Stauroteuthis syrthensis eli "dumbo", punainen otus, jolla on päässään korvia muistuttavat evät. Imukuppien sijaan sen lonkeroissa on ilmeisesti saaliin houkuttelua varten rivi valoelimiä. Se väläyttelee meille näytteenottimesta närkästyneenä.


Valitettavasti ehdimme tällä erää olla kanjoneilla vain muutaman päivän, sillä pyörremyrsky Isabel lähestyy uhkaavasti etelästä. Moni muukin etsii suojaa nopeasti huononevalta säältä, joten meillä on syytä olla tyytyväisiä, kun saamme viimeisen vapaana olleen satamapaikan Gloucesterin kalastajakaupungista. Tämäkin paikka muistetaan elokuvasta Meren raivo.


Joudumme odottamaan Gloucesterissa kolme vuorokautta. Kallisarvoisten meripäivien menetys harmittaa, mutta ainakin nyt on mahdollisuus nukkua univelat pois.



On kolmannen sukellukseni aika, ja olemme palanneet Oceanographer Canyonille. Pari tuntia ennen lähtöä Marsh yllättää minut kertomalla, että saan sukeltaa ohjaamossa! Hän käy kanssani tarkasti läpi erilaiset näytteenottimet ja sen, mitä toivoo meidän keräävän. Tällä kertaa en ole mukana vain tarkkailijana, vaan olen vastuussa sukelluksen tieteellisestä puolesta.


Kiipeän tikapuita pitkin sukellusveneen katolle ja laskeudun kuplaan sen päällä olevasta venttiilistä.
Kun meidät on nostettu veteen, akryyliseinä käytännössä katoaa näkyvistä ja avoin meri ympäröi meidät. Ohjaamosta nähtynä eläimet eivät vain ärsyttävästi vilahda näkökentän poikki, vaan pystyn seuraamaan niiden toimia pitempään. Tuntuu kuin voisin kättä ojentamalla koskettaa niitä.


Laskeutumisen aikana tarkkailemme, missä syvyyksissä uimapolyyppi Nanomiaa esiintyy eniten. Olen niin keskittynyt tuijottamaan ulos, että yllätyn, kun JSL:ää ohjaava Dan Boggess äkkiä pysäyttää aluksen ja kysyy, mistä haluan aloittaa. Olemme yli 870 metrissä, melkein JSL:n maksimisyvyydessä. Palaamme puolensataa metriä ylöspäin ja ryhdymme töihin.


Ohjeenani on kerätä Nanomia-yhdyskuntia, jotta voimme määrittää, mitä ne syövät ja miten ne hengittävät. Ensimmäiset säilötään heti formaliiniin ruoansulatuksen pysäyttämiseksi, mutta loppujen pitäisi olla elossa ja hyvässä kunnossa. Lisäksi minua on pyydetty tuomaan pinnalle "kaikkea kiinnostavaa". Dan pyydystää osoittamani eläimet tottuneesti vääntelemällä ohjauspaneelin lukuisia pieniä nappeja.


Noudatamme ohjeita parhaamme mukaan, mutta vajaan kolmen tunnin sukellusaika on yllättävän lyhyt. Lopulta Dan ilmoittaa tiukasti, että aloitamme nousun pintaan. Asiasta ei keskustella, vaikka näytteenottimia on vielä tyhjinä ja kiinnostavia eläimiä vaikka kuinka...



Matkalla ylös sammutamme lamput akkujen säästämiseksi. Ympärillämme paljastuu kaunis valonäytös: aiheuttamamme häiriö saa lukuisat eläimet välähtämään tai loistamaan sinisinä.


Säkkipimeässä on mahdotonta sanoa, millainen otus kunkin valon aiheuttaa. Välillä törmäämme ilmeisesti mustekalaan tai kalmariin, joka ruiskauttaa hohtavan pilven.


Vähitellen pimeys väistyy ja välähdykset himmenevät. Ympäröivä vesi muuttuu mustasta ensin syvän siniseksi ja lähestyessämme pintaa lopulta heleän turkoosiksi.


Vielä ehdimme tehdä muutaman sukelluksen, mutta sitten meidän on aloitettava paluumatka kohti rannikkoa.
Viimeisenä iltana seisomme etukannella katselemassa tähtiä, joita merellä, kaukana kaupunkien valosaasteesta, näkyy huimia määriä. Myös meressä tuikkii, sillä aluksemme halkoo planktonesiintymää; tuhannet eläimet välähtelevät joutuessaan keula-aallon paiskomiksi.


Yhtäkkiä välkkeen sekaan ilmestyy ensin yksi, sitten useampi tumma hahmo. Delfiinejä! Hiljennymme ihailemaan. Tunnelmaan sekoittuu haikeutta, koska huomenna risteily on ohi. Tieteellinen sadonkorjuu ei kuitenkaan pääty tähän, vaan keräämämme näytteet ja tiedot työllistävät meitä kaikkia vielä pitkän aikaa.


Aino Hosia on suomalainen meribiologian jatko-opiskelija, joka työskentelee Bergenin yliopistossa Norjassa.


Lisää tietoa risteilystä: www.at-sea.org/missions/maineevent4/

Kevään ihme pilkottaa pienissä sanoissa.

Talven jäljiltä väritön maisema herää eloon, kun iloista vihreää pilkistelee esiin joka puolelta.

Tätä kasvun ihmettä on aina odotettu hartaasti, ja monille ensimmäisille kevään merkeille on annettu oma erityinen nimityksensä, joka ei viittaa mihinkään tiettyyn kasvilajiin vaan nimenomaan siihen, että kysymys on uuden kasvun alusta.

Kasvin, lehden tai kukan aihetta merkitsevä silmu on johdos ikivanhaan perintösanastoon kuuluvasta silmä-sanasta. Myös kantasanaa silmä tai tämän johdosta silmikko on aiemmin käytetty silmun merkityksessä.

Norkko on ilmeisesti samaa juurta kuin karjalan vuotamista tai tippumista merkitsevä verbi ńorkkuo. Myös suomen valumista tarkoittava norua kuulunee samaan yhteyteen. Rennosti roikkuvat norkot näyttävät valuvan oksilta alas.

Lehtipuun norkkoa tai silmua merkitsevällä urpa-sanalla on laajalti vastineita itämerensuomalaisissa sukukielissä, eikä sille tunneta mitään uskottavaa lainaselitystä. Näin ollen sen täytyy katsoa kuuluvan vanhaan perintösanastoon.

Nykysuomalaisille tutumpi urpu on urpa-sanan johdos, ja samaa juurta on myös urpuja syövän linnun nimitys urpiainen.

Urpa-sanan tapaan myös vesa on kantasuomalaista perua, koskapa sana tunnetaan kaikissa lähisukukielissä.

Taimi-sanaa on joskus arveltu balttilaiseksi lainaksi, mutta todennäköisempää on, että se on kielen omista aineksista muodostettu johdos. Samaa juurta ovat myös taipua- ja taittaa-verbit.

Itu on johdos itää-verbistä, joka on ikivanha indoeurooppalainen laina. Oras puolestaan on johdos piikkiä tai piikkimäistä työkalua merkitsevästä indoiranilaisesta lainasanasta ora. Verso on myös selitetty hyvin vanhaksi indoiranilaiseksi lainaksi.

On mahdollista, että maanviljelytaitojen oppiminen indoeurooppalaisilta naapureilta on innoittanut lainaamaan myös viljakasvien alkuihin viittaavia sanoja.

Kevään kukkiva airut on leskenlehti. Vertauskuvallinen nimi johtuu siitä, että kasvi kukkii suojattomana ilman lehdistöä, joka nousee esiin vasta kukkimisen jälkeen. Vaatimattomasta ulkonäöstä huolimatta leskenlehden ilmestyminen on pantu visusti merkille, ja sille on kansankielessä kymmeniä eri nimityksiä. Yksi tunnetuimmista on yskäruoho, joka kertoo, että vanha kansa on valmistanut kasvista rohtoja etenkin hengitysteiden tauteihin.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

Tieteessä 5/2018

 

PÄÄKIRJOITUS

Päätön paremmuus järjestys 

Suosituissa lukiovertailuissa ei ole kovin paljon järkeä.

 

PÄÄUUTISET

Etevä laskee sormin

Menetelmä toimii paremmin kuin päässälasku.

Kuitu vaalii verensokeria

Runsaskuituinen dieetti korjasi diabeetikoiden glukoosiarvot.

Vapaus vie vakiouralle

Tasa-arvon maissa tytöt karttavat teknisiä ja tieteellisiä aloja.

Ihminen pihistelee unta

Muut kädelliset vetävät sikeitä jopa 15 tuntia vuorokaudessa.

 

ARTIKKELIT

Liiku viisaasti

Monen into lopahtaa vaativiin harjoitusohjelmiin.
Treeni maistuu, kun tuntee muutaman faktan.

Koira syntyi pohjoisessa

Ihminen ja susi tutustuivat jääkauden haaskalla.
Vanhin näyttö elämäntoveruudesta tulee Belgiasta.

Taivaallamme kulkevat sään jättiläiset

Keskileveyksien matalat ovat ilmojen titaaneja.
Ne selittävät, miksi Suomessa on niin epävakaista.

Aivot näkevät harhoja

Kalliotaiteen oudot kuvajaiset tuotti muuntunut
tietoisuus. Se syntyy meidänkin aivoissamme.

Metso kukkoilee koko kevään

Tiluksilla rehvastelu alkaa jo helmikuussa.
Sodaksi taistelu naaraista yltyy vapun tienoilla.

Rooma kaatui rahapulaan

Supervallan tuhoon on tarjottu satoja syitä.
Tapahtumat etenivät luultua raadollisemmin.

 

TIEDE VASTAA

Miksi ensimmäinen lettu epäonnistuu?

Miten gorilla saa lihakset kasvisruoalla?

Miksi pikaliima ei tartu tuubinsa sisäseiniin?

Kuinka kaukana on etäisin galaksi?

Onko hyönteisillä reviirejä?

Mistä juontuvat sanat minä ja itse?

 

KIRJAT

Rikos ei houkuta niin kuin ennen

Länsimaat löysivät uudelleen itsehillinnän.

 

KUVA-ARVOITUS

Siinähän on ihan selvästi...

Klassikkopalsta kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia
lehden Facebook-sivustolle.

 

OMAT SANAT

Tässä on itua

Kevään ihme pilkottaa pienissä sanoissa.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.