Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2009


Kuvittele itsesi aurinkoiselle, trooppiselle Bahamalle. Edessäsi siintää lampi, ymmyrkäinen kuin sentin kolikko, täynnä kirkkaana kimaltavaa, turkoosinsinistä vettä. Lampi ei ole mikä tahansa lampi, vaan suuren vedenalaisen luolan suuaukko. Jos sukellat sinne, pohja ei tule vastaan, vaan onkalo jatkuu alaspäin jopa satoja metrejä ja todennäköisesti haarautuu moniksi käytäviksi, joista jostakin pääsee mereen. Itse asiassa tällainen valtava labyrinttimainen luolaverkko halkoo koko Grand Bahaman saarta.

Näitä luolia kutsutaan ankialiinisiksi (anc¬hialine), millä viitataan siihen, että ne ovat puoliksi kuivalla maalla ja puoliksi meressä. Ne ovat niin syviä, että niihin pulppuaa makeaa pohjavettä, mutta niistä avautuu myös reitti mereen, mistä tulvii sisään suolaista merivettä. Tästä seuraa omalaatuinen olojen sekoitus.

Vedenalaiset luolat ovat vaarallisia ympäristöjä jopa kokeneille sukeltajille, minkä vuoksi ne ovat ehkä maapallon vähiten tunnettuja elinympäristöjä. Kun näihin luoliin on viime vuosina päästy kurkistamaan, niistä on löytynyt satoja tieteelle uusia lajeja, joista osa on elänyt ikuisessa pimeydessä mahdollisesti miljoonia vuosia.


Jääkaudelta ja dinosaurusajalta

Vedenalaisia luolia on sadoittain ympäri maapalloa, ja ne voivat muodostua eri tavoin. Useimmat ovat syntyneet, kun sadevesi on tunkeutunut syvälle huokoiseen kalkkikiveen ja alkanut syövyttää sen sisälle onkaloa. Kun merenpinta jääkaudella laski, onkalot kuivuivat ja rapautuivat lisää. Luolien vuoroin kuivuessa ja täyttyessä jotkin luolastot ovat syventyneet alaspäin, toiset haarautuneet käytäväverkoiksi.

Bahaman Crystal Cavessa on nähtävissä ehkä hienoin osoitus tästä jääkautisesta näytelmästä. Luolassa on tippukiviä, koristeellisia kuin ne olisi repäisty goottilaisesta rukouskirjasta ja suuria kuin pienet keskiaikaiset linnat. Tippukivet muodostuvat ilman täyttämään luolaan, kun sadevesi tihkuu kalkkikiven läpi, joten ne ovat syntyneet jääkaudella luolan ollessa kuivillaan.

Maailman laajin tunnettu vedenalainen luolasto on Meksikossa, Jukatanin niemimaalla. Se muodostui 65 miljoonaa vuotta sitten syntyneen meteoriittikraatterin reuna-alueelle. (Sama meteoriitti tappoi dinosaurukset.) Luolasto on yli 170 kilometriä pitkä, ja siihen kuuluu yli 130 suuaukkoa. Nämä suuaukot ovat pääosin samanlaisia pyöreitä lampia kuin Bahamalla, ja ne tunnetaan nimellä cenotes. Pyöreät aukot ovat syntyneet, kun maanalaisen luolaston katto on sortunut, pudonnut alas ja aikaa myöten liuennut pois.


Vedessä näkymätön raja

Vedenalaiset luolat kuulostavat eksoottisilta ja ovat monesti palatsimaisen kauniita, mutta elinympäristöinä ne ovat perin karuja.

Luolissa vallitsee täydellinen pimeys, joten niissä ei kasva mitään kasveja. Vesi on hyytävän kylmää, ja sama vesi saattaa seistä siellä kuukausien ajan. Happea on hyvin vähän, paikoin ei lainkaan. Jos luolan pohjalle sataa suuaukosta lehtiä ja muuta kariketta, niiden hajottaminen kuluttaa usein kaiken hapen. Ravinto on äärimmäisen niukkaa.

Ankialiinisten luolien erikoispiirre on suolaisen ja makean veden kohtaaminen. Tällöin suolainen, raskas merivesi painuu pohjalle ja kevyempi makea vesi kerrostuu sen päälle. Suolaisuuden vaihtumisraja, halokliini, muodostaa äkkijyrkän elinympäristöjen rajan, jota useimmat eläimet eivät kykene ylittämään. Makean veden lajit elävät omassa kerroksessaan ja merieläimet omassaan. Itse asiassa vain yksi eläinryhmä, Typhlatia-suvun pienet katkat, pystyy elämään rajan molemmin puolin. Näitä outoja otuksia ei ole tavattu muualta kuin vedenalaisista luolista.

Hankaluuksista huolimatta ankialiinisissa luolissa on melko paljon elämää. Tutkijat ovat kuvanneet niistä viime vuosina yhden kokonaan uuden eläinluokan, kolme uutta lahkoa, yhdeksän uutta heimoa, yli 75 sukua ja yli 300 lajia. Vastaavaa uutuuksien kavalkadia tuskin koottaisiin nykyisin mistään muualta, paitsi ehkä valtamerten syvänteistä.


Ikipimeydessä omimmat lajit

Vedenalaisten luolien liepeillä elää varsin kirjava joukko erilaisia eläimiä, jotka hakevat sieltä suojaa ja ravintoa. Kun matka jatkuu pimeyteen ja happi ja ravinto niukkenevat, lajien määrä alkaa huveta nopeasti. Täällä ikuisessa pimeydessä asustavat varsinaiset luolalajit eli eläimet, joita ei ole koskaan tavattu luolien ulkopuolelta.

Hyvä esimerkki on tieteelle uusi eläinluokka Remipedia. Ensimmäinen luokan edustaja löydettiin vuonna 1981 Bahaman luolista, ja sittemmin sen sukulaisia on löydetty ympäri maapalloa seitsemäntoista lajia. Ne ovat pigmentittömiä ja silmättömiä otuksia, joilla on pitkä, tuhatjalkaista muistuttava ruumis. Ne uivat hyvin hitaasti, ilmeisesti säästääkseen energiaa, ja ovat petoja.

Suurin osa varsinaisista luolaeläimistä on äyriäisiä, mutta joukossa on myös nivelmatoja, joitakin kaloja ja piikkinahkaisia. Monet lajit tunnetaan vain yhdestä tai kahdesta lähekkäisestä luolasta koko maailmassa. Joissakin luolissa, etenkin Bermudalla, peräti 40 prosenttia lajeista voi olla sellaisia, joita ei tavata mistään muualta.
Luolat ovat siis todellisia kotoperäisten lajien runsaudensarvia.


Luolaeläimet levisivät yllättävästi

Miten luolaeläimistä on alun perin tullut luolaeläimiä, on suuri mysteeri. Luonnollisin ajatus on, että jotkin yksilöt uivat liian pitkälle sokkeloon, jäivät vangeiksi ja erilaistuivat omaan suuntaansa. Tämä selitys ei kuitenkaan sovi kaikkiin eläimiin.

Ensinnäkin jotkin lajit tunnetaan vain kahdesta tai kolmesta luolasta, jotka sattuvat sijaitsemaan eri puolilla maapalloa. Hyvä esimerkki on Stygiomysis-suvun halkoisjalkainen, joka on löydetty Bahamalta, Karibialta ja Etelä-Italiasta. Miten pieni, hitaasti uiva äyriäinen ilmaantui kolmeen luolaan, jotka ovat näin kaukana toisistaan - etenkin, kun se ei voi elää luolien ulkopuolella?

Toiseksi suuri osa luolaeläimistä on läheistä sukua syvänmeren eläimille eli saattaisi olla peräisin valtamerten syvänteistä. Eräs tällainen laji on Munidopsis polymorpha -rapu, joka löydettiin melko hiljattain syntyneestä tuliperäisestä luolasta Kanariansaarilta. Meren kerrosten lämpötilaerojen vuoksi syvänmerenlajien on kuitenkin fysiologisesti mahdotonta nousta pois syvänteistä. Miten eläimet siis päätyivät luoliin?


Keskiselänteet täynnä luolia?

Jotkut tutkijat ovat taipuvaisia ajattelemaan, että vedenalaisissa luolissa näkyy vain pieni siivu elämästä, joka todellisuudessa sinnittelee maan uumenissa. Syvällä maan alla on laajoja pohjavesikerrostumia. Ehkä niissä on elämää. Ehkä nuo eläimet kykenevät nousemaan ylöspäin veden täyttämiä halkeamia, railoja ja rakoja pitkin ja putkahtelevat siellä täällä vedenalaisiin luoliin. Kenties syvänteiden eläimet löytävät nämä samat railot ja nousevat oikotietä ylöspäin.

Tämä selittäisi monien lajien oudon esiintymisen maailmankartalla. Jos ne olivat olemassa jo miljoonia vuosia sitten tässä maanalaisessa ympäristössään, ne ovat voineet joutua maapallon eri puolille maankuoren laattojen liikkeiden mukana.

Mielenkiintoinen teoria on myös se, että merten keskiselänteet toimisivat luolaeläinten leviämiskeskuksina. Keskiselännejärjestelmä on koko maapalloa kiertävä merenalainen vuoristo, jossa täytyy olla tuliperäisiä vuoria. Ehkä luolaeläimet ovat peräisin tuolta harjanteelta? Tätä teoriaa tukee se, että ylivoimaisesti eniten luolaeläimiä on kuvattu Bermudalta, joka aikoinaan muodostui keskelle selännettä.

Vedenalaisten luolien eläimet saattavat siis olla vasta esimakua siitä, mitä löydämme jonakin päivänä vielä syvemmältä.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Miten hukata silmänsä ja löytää ne uudestaan


Jos kala ui luolaan ja menettää aikaa myöten näkönsä, tapahtuuko se samoin kuin toisella kalalla, joka sokeutui toisessa luolassa?


Maailman luolista on tavattu lähes sata erilaista luolakalalajia. Viime vuosina niitä on tutkittu innokkaasti, sillä ne avaavat käytännöllisen näkökulman evoluutioon. Miten eläin menettää ominaisuutensa on aivan yhtä oleellinen kysymys kuin miten se ne saa.

Luolakalojen evoluutiota on mukava tutkia, koska teorioita pääsee testaamaan käytännössä. Nämä kalat polveutuivat maanpäällisistä populaatioista melko äskettäin, ehkä vain miljoona vuotta sitten, ja siksi tutkijat saavat paljon tietoa vertaamalla ja risteyttämällä eri populaatioita.


Turhake karsiutui säästön takia

New Yorkin yliopistossa on tutkittu professori Richard Borowskyn johdolla jo vuosien ajan kahta luolakalalajia. Toinen on thaimaalainen Cryptothora thamicola ja toinen meksikolainen Astyanax mexicanus. Thaimaan kala elää luolissa, joiden ilmatilassa on niin paljon hiilidioksidia, etteivät ihmiset pärjää siellä pitkään ilman happilaitteita.
Nämä kalat poikkeavat monin tavoin maanpäällisistä sukulaisistaan, joista ne polveutuvat. Niillä ei ole pigmenttiä. Niiden aineenvaihdunta on sopeutunut ravinnon niukkuuteen. Niille ei kehity silmiä, mutta muut aistit ovat keskimäärin terävämmät kuin maanpäällisillä serkuilla. Niiden uintievät ovat suuremmat.

Piirteet selittyvät luonnonvalinnalla. Jos on aina pimeää, pigmentin ja silmien muodostaminen kuluttaa turhaan energiaa, ja siksi ominaisuudet ajan myötä karsiutuvat. Kun silmät puuttuvat, näköaisti korvautuu muilla aisteilla. Jos ravinto on niukkaa, aineenvaihdunta sopeutuu siihen. Isot evät tehostavat uimista: luolakala pääsee yhdellä evänlyönnillä kaksi kertaa niin pitkän matkan kuin maanpäällinen sukulaisensa ja säästää näinkin energiaa.
Luolakaloissa on silmiinpistävintä sopeutumien samankaltaisuus. Vaikka kalat eläisivät eri puolilla maapalloa, lopputulos on sama eli pigmentitön, sokea ja silmätön. Siksi tutkijoita kiinnostaa tietää, tapahtuvatko muutokset aina samoin vai voivatko kalat menettää ominaisuuksiaan useammalla kuin yhdellä tavalla.


Kalat saivat silmänsä takaisin

Borowskyn tutkimusryhmä on perehtynyt kolmeen meksikolaiseen luolakalapopulaatioon, jotka olivat eriytyneet kantalajeistaan itsenäisesti eivätkä olleet kosketuksissa toisiinsa.

Eri populaatioiden perimän vertailu osoitti, että kaikissa tapauksissa pigmentittömyys johtui palan irtoamisesta jostain kohtaa oca2-geeniä; vastaavan geenivirheen tiedetään tekevän albiinoja ihmisistäkin.

Silmien ja näköaistin katoaminen sen sijaan johtui eri kalapopulaatioilla monista eri geenivirheistä. Sokeutumistapoja oli siis ollut useita.

Borowsky keksi, että jos kaksi sokeaa luolakalapopulaatiota risteytetään, jälkeläiset voivat saada ainakin jonkinlaisen näkökyvyn, koska toisen populaation toimiva geeni korvaa toisen populaation puutoksen. Hän kokeili, ja idea toimi. Mitä kauempana populaatiot sijaitsivat toisistaan, sitä todennäköisemmin niiden sokeus johtui eri geeneistä ja sitä suurempi osuus poikasista sai näkönsä takaisin.

Borowskyn tutkimus herätti valtavasti mediahuomiota: satojatuhansia vuosia sokeina olleet kalat saivat poikasia, jotka näkivät.

Evoluutio voi siis sekä riisua saman ominaisuuden usealla tavalla että jättää auki takaportteja, joiden kautta ominaisuus voi tulla takaisin.



 

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.