Meripihka sai jo kivikaudella kauppiaat taittamaan pitkiä matkoja. Kivettyneestä pihkasta on kuitenkin muuksikin kuin koruiksi. Se avaa meille ikkunan miljoonien vuosien takaiseen luontoon.


TEKSTI:Eeva Mäkelä

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Meripihka sai jo kivikaudella kauppiaat taittamaan pitkiä matkoja.
Kivettyneestä pihkasta on kuitenkin muuksikin kuin koruiksi.
Se avaa meille ikkunan miljoonien vuosien takaiseen luontoon.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehdessä

2/2003




Meripihka on kuin aineellistunutta auringon hehkua. Se tuntuu iholla lämpimältä ja hohtaa ruskan väreissä. Joissakin myyteissä meripihka liitettiinkin aurinkoon. Esimerkiksi ajanlaskumme ensimmäisellä vuosisadalla roomalainen kirjailija ja oppinut Plinius kirjoitti, että meripihka saattoi olla peräisin auringonjumalan Helioksen pojan Faëthonin kyynelistä.

Mitä meripihka oikeastaan on, ja mitä paleontologit ja mikrobiologit sillä tekevät?

Nuorinkin on vanhaa





Pohjoisen kultaa haettiin maailman ääristä

Keltit, roomalaiset ja viikingit sekä myöhemmin hansakauppiaat hyötyivät vuorollaan tavoitellun raaka-aineen kaupasta.

  Esimerkiksi Troijasta ja Egyptin faraoiden haudois-ta on löytynyt Baltian meripihkasta valmistettuja esineitä noin 5 000 vuoden takaa.

• Viimeisellä vuosituhannella ennen ajanlas-kun alkua meripihkakauppa alkoi jo olla järjestel-mällistä. Manner-Euroopan pohjoisreunalta - Väli-mereltä katsottuna maailman ääristä - meripihka matkasi etelään pääasiassa kahta reittiä.

Pohjanmereltä meripihkalastit lipuivat vesiteitse nykyisen Marseillen seudulle kreikkalaiseen siirto-kuntaan, joka perustettiin 600-luvulla eaa.

Itämeren rannikon meripihka puolestaan päätyi Adrianmerelle pitkin niin sanottua meripihkatietä, jonka keltit olivat avanneet 200-luvulla eaa.


• Ajanlaskun alussa roomalaiset valtasivat Bal-tiaan johtavan meripihkatien. He kutsuivat meri-pihkaa pohjoisen kullaksi, ja se oli todella arvos-saan. Keisari Neron kaudella (vuosina 54-68) pienestä meripihkapatsaasta joutui pulittamaan enemmän kuin nuoresta terveestä orjasta.

Meripihkaa käytettiin korujen sekä koriste- ja käyttöesineiden valmistukseen, ja sitä poltettiin suitsukkeena. Siihen liitettiin myös monenlaisia maagisia ja lääkinnällisiä, esimerkiksi näköä paran-tavia ja hampaita vahvistavia ominaisuuksia, joista joihinkin uskottiin vielä 1900-luvun alussa.

• Vuosina 800-1050 viikingit hallitsivat meripihkan turvin Euroopan vesiteitse käytävää kauppaa.

Viikingit matkasivat jo aiemmin avattua itäistä jokitietä Mustallemerelle asti ja kauppasivat pohjoi-sen antimia Bysanttiin ja arabimaihin. Ilmeisesti näitä reittejä baltialainen meripihka kulkeutui Kiinaan asti.

Vuonna 1264 Itämeren rannikon asukkaat menet-tivät vuosisadoiksi oikeutensa "meren kultaan", kun saksalainen ritarikunta omi itselleen monopolin meripihkan keruuseen ja kauppaan.

Baltiasta raaka-aine rahdattiin hansakauppiaiden laivoilla Lyypekkiin ja Bruggeen, missä meripihka-killan jäsenet työstivät siitä koruja ja rukous-nauhoja.

Hansakauppiaiden mukana meripihkaesineitä saa-pui myös Turkuun, joka oli saanut ulkomaan-kauppaoikeudet.

• 1800-luvun lopulla Baltiassa alettiin hyödyntää meripihkaesiintymiä teollisesti.

  Hapettomissa oloissa pihka säilyy kymmeniä miljoonia vuosia. Se polymeroituu, eli siinä olevat hiilivetymolekyylit yhdistyvät yhä suuremmiksi molekyyleiksi. Samalla pihkasta poistuu haihtuvia ainesosia, ja se kovettuu. 

Se, kuinka kauan pihkan muuttuminen meripihkaksi kestää, riippuu kerrostumisoloista. Yleensä meripihka on 30-90 miljoonaa vuotta vanhaa. Maapallon muinaisinta, hiilikaudella 285-360 miljoonaa vuotta sitten syntynyttä meripihkaa on kaivettu Yhdysvaltain Montanasta ja Britteinsaarilta. Nuorimmat tunnetut meripihkaesiintymät ovat vajaan kahden miljoonan vuoden ikäisiä.

  Suomesta on tehty löytöjä Inkoosta, Paraisilta ja Nauvosta.

Pihka kovettui joenpohjassa

  Baltian eteläpuolella lainehti meri, johon metsiä halkovat suuret joet laskivat.

Meripihkametsissä vipelsi ja pörräsi monenlaisia kiusallisia seuralaisia, jotka subtrooppisessa ilmastossa ovat lukuisampia kuin meidän kuivilla kankaillamme. Puut puolustautuivat tuholaisia ja taudinaiheuttajia vastaan erittämällä runsaasti pihkaa. Pihkalaastarilla puut myös korjasivat jo syntyneitä vaurioita.

Sitten metsäekosysteemiä järkytti maapallon ilmaston muutos, jonka taustalla oli Antarktiksen repeytyminen omaksi mantereekseen ja sitä kiertävän kylmän merivirran synty. Ilmasto viileni, meren pinta nousi, ja havumetsät jäivät tulvan alle.

Runsaasti puuta tempautui virtojen vietäväksi ja kerrostui jokisuistoihin. Märässä, vähähappisessa ympäristössä pihka säilyi ja kovettui meripihkaksi. Näin syntyi esimerkiksi nykyisen Gdanskinlahden suulla sijaitseva esiintymä, josta tätä nykyä saadaan valtaosa maailman meripihkasta. Muut Baltian meripihkan löytöpaikat sijoittuvat pääasiassa Norjan, Tanskan, Ruotsin, Saksan, Friisein saarten, Puolan, Latvian, Liettuan ja Viron rannikkoalueille.




Ihanneolot fossiileille

Keväällä, kun puiden pihkaneritys oli huipussaan, rungoilla ja oksistoissa kiipeilevät tai tuulen mukaansa tempaamat pikkuötökät liimautuivat juoksevaan ja tahmeaan mutta nopeasti kovettuvaan pihkaan kuin kärpäspaperiin.

Meripihkan tarjoaman ainutlaatuisen aikaikkunan läpi voimme tarkastella kymmeniä miljoonia vuosia sitten eläneitä otuksia kuin kolmiulotteisessa valokuvassa, usein kaikkine karvoineen ja suomuineen. Eikä siinä kaikki: meripihkan umpioimien eliöiden dna on usein niin tuoretta, että sitä voidaan vertailla nykylajien perintötekijöihin.

Meripihkapakkaus on ilmaton ja vedetön, mutta salaisuus uskomattomaan säilyvyyteen piillee myös meripihkan sisältämissä säilöntäkemikaaleissa.




Valtaosa meripihka-ansaan takertuneista eläimistä on hyönteisiä (87 %) ja hämähäkkieläimiä (12 %), useimmat sukupuuttoon kuolleiden lajien edustajia. Meripihka onkin hyönteistutkijoiden aarreaitta, mutta myös kasvitieteilijät saavat osansa. Pihkassa on säilynyt kukkia ja niiden osia, puuta, neulasia, silmuja, lehtiä ja siemeniä sekä tietysti ilmassa leijuvia siitepölyjä ja itiöitä. Yksittäiset raportit todistavat meripihkasta löytyneistä höyhenistä, lihaskudoksesta, sienistä, nisäkkäiden luista ja karvasta sekä liskoista.


 





Suomen kielen meripihka juontuu löytö-ympäristöstä. Myrskyjen merenpohjasta irrottamat fossiloituneet pihkakimpaleet kelluvat suolavedessä pintaan ja huuhtoutuvat aaltojen mukana rantaan.

  noin vuonna 600 ennen ajanlaskun alkua, että meripihka varaa hankaus-sähköä.


Muinaisten eliöiden etsijältä vaaditaan kärsivällisyyttä. Viidensadan baltialaisen raakameripihkakimpaleen kasasta löy-tyy eliöitä keskimäärin vain yhdestä palasta. Dominikaanisen tasavallan meripihkasta, jossa sulkeumia on runsaasti, eliöitä


löytyy noin joka sadannesta kappaleesta.

Valo ja ilma kuluttavat meripihkaa vähitellen. Se tummuu, ja sen pinta lohkeilee ja muuttuu karkeaksi. Lopulta sulkeumat hajoavat. Siksi konservaattorit etsivät menetelmiä edustavimpien sulkeumien säilyttämiseksi.

Hyttysillä piti olla imettävää

Pihkaan tallentuneiden eläin- ja kasvifossiilien avulla voidaan jäljittää eliöiden kehitystä ja luonnostella kuvaa siitä, millainen eliöyhteisö meripihkametsä oli. Siitepölyt, kukat ja eläimet todistavat, että kyseisiä lajeja eli ainakin lähiympäristössä.


 





Jurassic Parkia ei tule

On mahdollisuuksien rajoissa, että ikiroutaan jää-tyneestä mammutista vielä joskus kloonataan elävä jälkeläinen (ks. Tiede 2000 6/99, s. 16-22). Jos ruhosta löytyy ehjä solun tuma, sen ehkä voi siirtää norsun munasolun tuman paikalle ja nor-sun kohtuun kasvamaan.

Sen sijaan dinosauruksen kloonaaminen Jurassic Park -tyyliin verisolusta, joka löytyisi meripihkan säilömästä hyttysestä, tuskin kos-kaan toteutuu.

Mammutti ikiroudasta

Eläin helppo tunnistaa.


Ehkä alle 10 000-vuotias.


Dna saattaa olla hyvin säilynyt.


Voi löytyä ehjä solun tuma, joka kelpaa kloonaamiseen.


Mammutin tuman voi ehkä kloonata norsussa.


Mammutti pystyisi syömään nykykasveja.


Todennäköisesti mammutti sietäisi ainakin osaa nykyisistä tautimikrobeista.

Dinosaurus meripihkasta

Verta vaikea erottaa esimerkiksi linnun verestä.


Vähintään 65 miljoonan vuoden ikäistä.


Dna tuhoutunut tai ainakin pilkkoutunut.


Melko varmasti ei löydy ehjää tumaa.


Tuman toiminta riippuu soluliman säätelyaineista. Mikään nykyeläin ei todennäköisesti ole niin lähellä dinosaurusta, että sen munasolun solulima ja dinosauruksen tuma toimisivat yhdessä.


On epävarmaa, kelpaisiko nykyruoka dinosaurukselle.


Dinosauruksella ei olisi vastustuskykyä nykyisille tautimikrobeille.


 



Voidaan tehdä myös epäsuoria päätelmiä. Esimerkiksi meripihkasta löytyneet hunajaa tuottavat mehiläislajit osoittavat, että lähellä metsää on ollut aukeita niittyjä, joilla mehiläiset ovat lentäneet keräämässä kukkakasvien mettä. Verta imevien hyttysten löytyminen puolestaan viittaa lämminveristen eläinten olemassaoloon.

Myös pihkan ilmakuplilla on tarinansa kerrottavana. Näistä sulkeumista on mitattu meripihkametsien eliöiden hengittämän ilman happipitoisuutta.

Vain yksisoluisia herätetty

Meripihka-ansaan jääneistä eläimistä ja kasveista on eristetty dna:ta ja bakteereja. Olemme silti kaukana Jurassic Parkista. Aiheeseen paneutuneet Kalifornian osavaltion teknisen yliopiston mikrobiologit ovat laboratoriossaan onnistuneet herättämään henkiin vain yksisoluisia.

Kaikki tutkijat eivät edes juhli heidän menestystään. Monet vaativat lisätodisteita ja pitävät muinaisbakteerien metsästystä ylipäätään niin epävarmana, ettei se oikeuttaisi murskaamaan meripihkaa ja tuhoamaan siinä olevia sulkeumia.

Toistaiseksi fossiilisia mikrobeja on käytetty Jurassic Amber Ale -nimisen oluen panossa. Tulevaisuudessa muinaisbakteerien viljelmistä toivotaan apua uusien lääkeaineiden kehittelyyn. Ehkä niillä päästään torjumaan nykyantibiooteille vastustuskykyisiä taudinaiheuttajia.

EEVA MÄKELÄon Itävallassa asuva filofosian tohtori, geologi ja vapaa toimittaja.




Sisältö jatkuu mainoksen alla