Eri puolilta maailmaa tunnetaan kummallisia kivilabyrintteja. Meidän rannikollamme niitä on yllättävän runsaasti. Nyt latomusten tarkoitusta haetaan modernisti omasta kulttuuripiiristä.

TEKSTI:Tapani Niemi


Eri puolilta maailmaa tunnetaan kummallisia kivilabyrintteja.
Meidän rannikollamme niitä on yllättävän runsaasti. Nyt latomusten
tarkoitusta haetaan modernisti omasta kulttuuripiiristä.

Julkaistu Tiede-lehdessä

6/2000

Kivilabyrintit, joiden sisään pääsee vain yhtä mahdollista reittiä, ovat hämmästyttävän laajan alueen muinaismuistoja. Niitä tavataan lähes kaikkialla Vanhassa maailmassa. Niitä on muun muassa Saksassa, Islannissa, Englannissa, Ruotsissa, Venäjällä, eri puolilla Vähää-Aasiaa ja Intiassa.

  Hailuodossa, Iissä, Haukiputaalla, Pyhäjoella, Keminmaassa, Haaparannalla ja Tervolassa. Tämä yli kaksikymmentä labyrinttiä käsittävä keskittymä saattaa olla jopa maailman tiheysennätys!

Levinneisyyden lisäksi labyrinteissä hämmästyttää tietynlainen ajattomuus. Uskotaan, että vanhimmat latomukset on kasattu jo pronssikaudella, kun taas nuorimmat ovat vain muutaman sadan vuoden takaa. Meilläkin latomuksia tiedetään tehdyn vielä 1800-luvulla.

Miksi labyrinttejä rakennettiin, on paljolti arveluiden varassa. Muodostelmista ei näet ole löytynyt esineitä tai muita jäännöksiä, jotka kertoisivat, mihin ja miten kuvioita on käytetty. Se, mitä tiedetään, perustuu lähinnä myytteihin ja perimätietoon.

Labyrinttien arvoituksellisuutta kuvaakin osuvasti niistä käytettyjen nimien tavaton runsaus. Meillä arkeologiaan on yleisnimeksi vakiintunut jatulintarha - nimi poimittiin Perämeren muodostelmista, joista kotoinen labyrinttitutkimus alkoi - mutta kansa puhuu nunnantarhasta, Pietarin leikistä, Laiskan-Jaakon ringistä, jätinkadusta, Jerusalemista, junffuritanssista… Samanlainen runsaudenpula nimistä vallitsee kaikkialla muuallakin.

Kuuluisin kuvio Knossoksessa

Vaikka voisimme ylpeillä maailman runsaimmalla labyrinttiesiintymällä, kuuluisuudessa pisimmän korren vetää Kreikka. Maailman tunnetuin labyrintti on peräisin Kreetasta noin neljäntuhannen vuoden takaa.

Tarun mukaan Kreetassa palvottiin häränpäistä Minotauros-hirviötä, jonka kuningas Minos oli sulkenut suureen labyrinttiin palatsissaan Knossoksessa. Joka toisen uudenkuun aikaan Minotaurokselle piti uhrata nuoria poikia ja tyttöjä. Lopulta myyttinen sankari Theseus lähti taistelemaan hirviötä vastaan. Hän sai mukaansa kuninkaan tyttären Ariadnen lankakerän, jota auki kerien hän saattoi turvallisin mielin tunkeutua eksyttävään labyrinttiin.

Knossoksen palatsissa on edelleen niin harhauttava määrä käytäviä, huoneita ja kammioita, ettei ole ihme, jos muinainen ihminen piti rakennusta labyrinttinä. Tosin tämä palatsisokkelo ei vastaa meidän käsitystämme labyrintistä. Knossoksesta tunnetaan kuitenkin myös hopearaha, jossa esiintyy jatulintarhojemme kaltainen kuvio. Kolikon löysi englantilainen arkeologi Arthur Evans ryhdyttyään 1900-luvun alussa selvittämään minolaisen kulttuurin vaiheita. Raha ajoitettiin vuosiin 300-100 ennen ajanlaskumme alkua.

Kun muistamme, että kuningas Minos oli kreikkalaisen ukkojumalan Zeuksen poika, saamme kiehtovan tarinan, joka alkaa jumalten vuorelta Olympokselta ja huipentuu Perämeren rannikolle!

Mutta kuvitelmat sikseen. Pohjoisten jatulintarhojen rakentajat tuskin tiesivät mitään kuninkaasta, hirviöstä tai urheasta nuorukaisesta.

Meillä seikkailevat jatulit

Peräpohjolassa kerrottiin vielä sata vuotta sitten tarinoita kansasta, joka asutti Lappia jo ennen saamelaisia. Tästä alkuväestä, jota kutsuttiin jatuleiksi tai jatuneiksi, oli jäänyt jäljelle vain paikannimiä, kuten Jatuni, Jatuninselkä ja Jatulinsaari, kaksi jatulinpatsasta ja lukuisia jatulintarhoja.

Jatuleista kertova perimätieto tunnetaan etenkin artikkelista, jonka Utsjoen ja Inarin kirkkoherra Jacob Fellman rahapulassaan julkaisi Helsingfors Tidningissä 1830.

Kirkkoherra Fellman oli innokas historioitsija ja tutki siksi myös Kemin Lapin asutusvaiheita. Hän keräsi muisteluksia kansalta ja yritti ensimmäisenä maassamme ratkaista, keitä labyrinttien rakentajiksi sanotut jatulit olivat.

Perimätieto antoi Fellmanin mukaan sekavan ja hämärän kuvan jatuleista. Näiden kerrottiin olleen kookkaita ja rotevia, suorastaan jättiläismäisiä, eläneen metsästämällä ja kalastamalla ja asuneen luolissa tai törmiin kaivetuissa kuopissa, joissa oli paljon kiviä - "varmaan jonkinlaisina tulisijoina", kuten Fellman otaksui.

Jatulit olivat taitavia noitia. Heidän kyliensä läheisyyteen ei kannattanut pyrkiä, sillä sieltä oli vaikea osata pois. "Talonpojat vieläkin kunnioittavat ns. Jatulintarhoja. Jos he tulevat sellaisen luo, he eivät hevin uskalla astua tarhan seinän yli, ja jos he eivät löydä ulos käytävästä, he uskovat iäksi eksyvänsä ja tulevansa onnettomiksi tai haltian ottavan heidät omakseen", Fellman kirjoitti.

Jatulit suhtautuivat vihamielisesti ihmisiin, jotka pyrkivät valtaamaan Lapinmaan. Lopulta uudisasukkaat kuitenkin onnistuivat pääsemään eroon alkuväestä, vaikka tämä sai apua itseltään hiideltä.

Perimätiedon mukaan jatulit turvautuivat vielä pakomatkallaan noituuteen siinä määrin, että piispa Hemming saapui siunaamaan ne paikat, joissa jatulit pahiten kiusasivat. Tästä siunaus- ja messukäynnistä lienee Kemijoessa muistona Messusaari.

Lopulta jatulit onnistuttiin hätyyttämään Kemijärven Jumiskonselälle Jatulinsaareen, jonne jäljet päättyivät. Kun Fellman koetti selvittää, mitä jatuleille tapahtui, kansa vastasi mystisesti, että hiiet meni hiiteen eli helsinkiin.

Gootteja vai helsinkejä?

  - samassa merkityksessä.

Fellmanin mukaan suomalaiset saattoivat tarkoittaa jatuleilla kaikkia niitä muinaisskandinaavisia goottilaisia heimoja, joiden kanssa he olivat riidoissa. Ensimmäiseksi nimi olisi annettu norjalaisille, jotka ryhtyivät lapinkäyntiin 100-luvulla.

"Samoin kuin nykyiset suomalaiset sanovat Norjaa Juutin valtakunnaksi, norjalaista juutilaiseksi ja kansaa juutinkansaksi, ovat he voineet nimittää heitä ja heidän heimolaisiaan myös jatuleiksi tai jatulinkansaksi", Fellman päätteli.

Lännen suuntaan viittasi Fellmanin mielestä myös jatulien katoaminen hiiteen tai helsinkiin. Hiisi tarkoittaa nykyään pirua ja pirunluolaa, mutta muinoin se merkitsi vaarallista naapuria, pelottavaa ulkomaalaista ja paikkaa, jossa tämä asui. Helsinki taas tarkoitti samaa kuin hiisi. Vielä silloin, kun Fellman kokosi tietojaan, pohjoisessa toivotettiin "mene hiiteen" sanomalla "painu helsinkiin".

Tämän ilmauksen taustalla lienee helsinkien heimo, joka muinoin asui kainulaisten naapurina Perämeren rannikolla. Helsinkien jäljiltä seudulla on sellaisia paikannimiä kuin Helsingeby, Helsingintörmä ja Helsinginkoski. Professori Jouko Vahtola kertoo, että helsinki tulee vanhasta skandinaavisesta sanasta hals, ’kaula, kurkku’, ja arvelee sen viittaavan Merenkurkun rannikon läntisiin asukkaisiin.

Sittenkin taruolentoja?

Kaikkien selvitystensä jälkeen kirkkoherra Fellman kuitenkin lopulta päätyi epäilemään, etteivät jatulit olleet "oikiat ihmiset" vaan taruolioita.

Mistä tarinat sitten kumpusivat, elleivät tositapahtumista?

  kertomuksissa jatuleina.

Uudemman tulkinnan esittää arkeologi Petteri Pietiläinen, joka tutki jatulintarhoja pro gradu -työssään 1990-luvun puolivälissä. Hänen mielestään jatuli on lähinnä yleisnimi ja yritys löytää selitys sellaisille rakennelmille, joiden tekijää tai tarkoitusta ei tunneta. Tästä syystä Pietiläinen jopa otaksuu, ettei latomuksia alun pitäen ole edes kutsuttu jatulintarhoiksi. Nimi on annettu myöhemmin alkuperäisen nimen kadottua muistitiedon ulottumattomiin.

Samaa perinnettä edustaa muinaisten ruotsalaisten tapa kutsua metsiin ja vesistöjen rannoille kasaantuneita kiviröykkiöitä sanoilla jättulkast ja jätturkast, joissa kast viittaa verbiin kasta, heittää. Entisajan ihmiset elollistivat luonnon ja uskoivat merkillisten muodostelmien syntyneen henkien, esimerkiksi juuri jättiläisten, mittelöissä.

Ristiretkien jälkeen myös Raamattu antoi mallia selittää käsittämättömät asiat jättien töiksi. Pyhä kirja todisti, että joskus ammoin maan päällä oli asunut jättiläisiä, kun jumalien pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja nämä olivat synnyttäneet heille lapsia.

Etelässä riittejä ja leikkiä

  Kreetan Minotauros, mutta kivilabyrintit ovat totta. Kuka niitä siis lopulta rakensi ja mihin tarkoitukseen?

  muuttuneet moneen otteeseen. Käsitystä puoltaa niin vuosituhansia jatkunut rakentaminen kuin muodon vähittäinen muuttuminen ristikeskustaisesta spiraaliksi.

   arvailla. Ehkä niitä käytettiin hedelmällisyysriiteissä.

Eräs etruskilainen vaasi, joka on peräisin 600-500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, kertoo riehakkaammasta labyrinttiperinteestä. Maljakkoon on raaputettu kuva, joka esittää kahta miestä ratsastamassa ulos labyrintistä, sekä sana Truia. Kyseessä lienee samankaltainen ratsastusleikki, joka tunnetaan antiikin Roomasta Ludus troiae -nimisenä ja jota harrastettiin Euroopassa vielä keskiajalla. Tästä muistuttavat labyrinttien germaaniset nimet, kuten trojaborg ja trojaburg, sekä englanninkielisen maailman walls of troy ja troy-town.

Keskiaikaisten tarinoiden mukaan ratsastajat tavoittelivat labyrintin keskellä seisovaa tyttöä, mutta sokkeloissa on voitu käydä myös sotaleikkejä. Miksi labyrinteille muuten olisi poimittu nimi antiikin runoelmien kuuluisimmasta valloitustaistelusta, Troijan sodasta.






 Myös kirkko tuntee labyrintin

Monia Italian ja Saksan keskiaikaisten kirkkojen lattioita peittävät suuret labyrinttiaiheiset mosaiikit. Aiemmin ne tulkittiin katumuksentekijöiden teiksi, joita kuljettiin polvillaan rukoillen. Nykytutki-joiden mielestä ne symboloivat elämää ja maailmaa ylimalkaan. Ihmisten aja-teltiin vaeltavan elämän sokkeloiden läpi oppaanaan vain Jumalan sana samaan tapaan kuin Theseus vaelsi labyrintissä lankakerä johdattajanaan.

Myös Suomen keskiaikaisissa kirkoissa on kuvia, seinämaalauksia, labyrinteis-tä. Niihin perehtyi Anna-Liisa Stigel väitöskirjassaan 1970-luvun alkupuo-lella. Hänen mielestään ne liittyvät ritu-aaleihin, joissa juhlittiin vanhan vuoden kuolemista ja uuden syntyä. Perimä-tiedon mukaan labyrintin keskus piti aurinkoneitoa vankina pimeän vuoden-ajan. Kevään tullessa neito vapautui ja pääsi tanssimaan ulos sokkelosta.

Pohjolan tulkki lähtee merestä

Vanhemman polven tutkijamme näkivät pohjoisissa jatulintarhoissa heijastumia Välimeren alueen kulttuureista. Ajateltiin, että kristillinen oppi välitti labyrinttiaiheen ja legendat myös täkäläiseen tapakulttuuriin.

Sittemmin tutkimuksen lähtökohdat ovat muuttuneet. Petteri Pietiläisen mukaan 1970-luvulta lähtien täkäläisiä latomuksia on tarkasteltu osana pohjoista kulttuurimaisemaa. Ajatuksena on, että mysteeri avautuu parhaiten, kun vastauksia etsitään tutkimalla omia labyrinttejä ja niiden ympäristöä.

Tätä lähestymistapaa käyttäen ruotsalainen uskontotieteilijä John Kraft on jakanut maansa labyrintit ensin merialueen ja sisämaan latomuksiin ja sitten tulkinnut ne. Saarille ja luodoille kootut kivikehät ovat paikkoja, joista kalastajat hakivat hyvää säätä ja pyyntionnea. Joitakin lienevät tehneet haaksirikkoiset merimiehet ajankulukseen. Sisämaan latomuksia Kraft pitää sosiaalisina ja uskonnollisina keskuksina sillä perusteella, että monet niistä sijaitsevat esihistoriallisessa kalmistossa.

Pohjanlahden ja Suomenlahden labyrintit Kraft liittää luotsijärjestelmän organisointiin keskiajalla. Jatulintarhat sijaitsivat vanhojen purjehdusreittien solmukohdissa ja toimivat luotsien ammattikunnan symboleina. Ne kertoivat merenkävijöille, mistä sai luotsipalveluja. Kraftin mukaan näitä palveluja tarvitsivat ensin piispat ristiretkillään, sitten kuningas Kustaa Vaasa tehostaessaan valtakuntansa merenkulkua.

 Suomessa omat merkitykset

  linnaa tai linnoitettua kaupunkia. Tästä käyvät esimerkiksi Virolahden jatulintarhat, joita kutsutaan Jerusalemiksi. - Pyhän kaupungin muurien pystyttäminen kuvasi rauhaa ja turvallisuutta ja polkujen vaeltaminen pyhiinvaellusta, Pietiläinen arvelee.

Jääntenä tästä perinteestä Virolahdella leikittiin vielä 1800-luvulla pyörötarhatanssia, jota kutsuttiin Jerusalemin tieksi. Pietiläisen mukaan tanssi saattaa juontua juhlapyhinä jatulintarhoissa esitetystä kirkollisesta näytelmästä, joka kuvasi pyhiinvaeltajan vaivoja matkalla Jerusalemiin.

Toinen Pietiläisen tulkinta lähtee jatulintarhojen sijainnista. Labyrinttejä on kaukaisissa meren saarissa ja tiettömissä erämaissa, mutta ei tiheään asutuilla seuduilla. Tästä Pietiläinen päättelee, että latomukset olivat keino vahvistaa omistusoikeus tiettyyn maapalaan. Toisin kuin keskusten liepeillä syrjäkulmilla rajoja oli vaikea määritellä, ja siksi alueiden hallinnasta kiisteltiin jatkuvasti. Jatulintarhat toimivat katselupisteinä, joista nähtiin hallintaan kuuluva alue.

- Tarhat sijaitsivat limittäin niin, ettei yhdestä tarhasta nähnyt toiseen. Tarhat ikään kuin välttelivät toisiaan, Pietiläinen kuvailee.

Ehkä kaikki oikeassa

Labyrinttien historia on pitkä. Ensin niitä tekivät pronssikauden ihmiset. Heiltä ne omaksuttiin klassiseen maailmaan. Antiikista ne siirtyivät kristilliseen ja nykyeurooppalaiseen perinteeseen.

Tällä vaelluksella labyrinttien tarkoitus on moneen kertaan ennättänyt korvautua uusilla merkityksillä. Siksi useat eri selitykset saattavat olla oikeita. Ne vain kertovat eri alueiden ja eri aikakausien tavoista käyttää labyrinttejä.

Meilläkin jatulintarhat lienevät kokeneet monta muutosta. Juuri tässä voi olla syy siihen, miksi ne kulkevat kansan suussa niin monella eri nimellä.

Tapani NIemi on lappilainen vapaa tiedetoimittaja.

Kevään ihme pilkottaa pienissä sanoissa.

Talven jäljiltä väritön maisema herää eloon, kun iloista vihreää pilkistelee esiin joka puolelta.

Tätä kasvun ihmettä on aina odotettu hartaasti, ja monille ensimmäisille kevään merkeille on annettu oma erityinen nimityksensä, joka ei viittaa mihinkään tiettyyn kasvilajiin vaan nimenomaan siihen, että kysymys on uuden kasvun alusta.

Kasvin, lehden tai kukan aihetta merkitsevä silmu on johdos ikivanhaan perintösanastoon kuuluvasta silmä-sanasta. Myös kantasanaa silmä tai tämän johdosta silmikko on aiemmin käytetty silmun merkityksessä.

Norkko on ilmeisesti samaa juurta kuin karjalan vuotamista tai tippumista merkitsevä verbi ńorkkuo. Myös suomen valumista tarkoittava norua kuulunee samaan yhteyteen. Rennosti roikkuvat norkot näyttävät valuvan oksilta alas.

Lehtipuun norkkoa tai silmua merkitsevällä urpa-sanalla on laajalti vastineita itämerensuomalaisissa sukukielissä, eikä sille tunneta mitään uskottavaa lainaselitystä. Näin ollen sen täytyy katsoa kuuluvan vanhaan perintösanastoon.

Nykysuomalaisille tutumpi urpu on urpa-sanan johdos, ja samaa juurta on myös urpuja syövän linnun nimitys urpiainen.

Urpa-sanan tapaan myös vesa on kantasuomalaista perua, koskapa sana tunnetaan kaikissa lähisukukielissä.

Taimi-sanaa on joskus arveltu balttilaiseksi lainaksi, mutta todennäköisempää on, että se on kielen omista aineksista muodostettu johdos. Samaa juurta ovat myös taipua- ja taittaa-verbit.

Itu on johdos itää-verbistä, joka on ikivanha indoeurooppalainen laina. Oras puolestaan on johdos piikkiä tai piikkimäistä työkalua merkitsevästä indoiranilaisesta lainasanasta ora. Verso on myös selitetty hyvin vanhaksi indoiranilaiseksi lainaksi.

On mahdollista, että maanviljelytaitojen oppiminen indoeurooppalaisilta naapureilta on innoittanut lainaamaan myös viljakasvien alkuihin viittaavia sanoja.

Kevään kukkiva airut on leskenlehti. Vertauskuvallinen nimi johtuu siitä, että kasvi kukkii suojattomana ilman lehdistöä, joka nousee esiin vasta kukkimisen jälkeen. Vaatimattomasta ulkonäöstä huolimatta leskenlehden ilmestyminen on pantu visusti merkille, ja sille on kansankielessä kymmeniä eri nimityksiä. Yksi tunnetuimmista on yskäruoho, joka kertoo, että vanha kansa on valmistanut kasvista rohtoja etenkin hengitysteiden tauteihin.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

Tieteessä 5/2018

 

PÄÄKIRJOITUS

Päätön paremmuus järjestys 

Suosituissa lukiovertailuissa ei ole kovin paljon järkeä.

 

PÄÄUUTISET

Etevä laskee sormin

Menetelmä toimii paremmin kuin päässälasku.

Kuitu vaalii verensokeria

Runsaskuituinen dieetti korjasi diabeetikoiden glukoosiarvot.

Vapaus vie vakiouralle

Tasa-arvon maissa tytöt karttavat teknisiä ja tieteellisiä aloja.

Ihminen pihistelee unta

Muut kädelliset vetävät sikeitä jopa 15 tuntia vuorokaudessa.

 

ARTIKKELIT

Liiku viisaasti

Monen into lopahtaa vaativiin harjoitusohjelmiin.
Treeni maistuu, kun tuntee muutaman faktan.

Koira syntyi pohjoisessa

Ihminen ja susi tutustuivat jääkauden haaskalla.
Vanhin näyttö elämäntoveruudesta tulee Belgiasta.

Taivaallamme kulkevat sään jättiläiset

Keskileveyksien matalat ovat ilmojen titaaneja.
Ne selittävät, miksi Suomessa on niin epävakaista.

Aivot näkevät harhoja

Kalliotaiteen oudot kuvajaiset tuotti muuntunut
tietoisuus. Se syntyy meidänkin aivoissamme.

Metso kukkoilee koko kevään

Tiluksilla rehvastelu alkaa jo helmikuussa.
Sodaksi taistelu naaraista yltyy vapun tienoilla.

Rooma kaatui rahapulaan

Supervallan tuhoon on tarjottu satoja syitä.
Tapahtumat etenivät luultua raadollisemmin.

 

TIEDE VASTAA

Miksi ensimmäinen lettu epäonnistuu?

Miten gorilla saa lihakset kasvisruoalla?

Miksi pikaliima ei tartu tuubinsa sisäseiniin?

Kuinka kaukana on etäisin galaksi?

Onko hyönteisillä reviirejä?

Mistä juontuvat sanat minä ja itse?

 

KIRJAT

Rikos ei houkuta niin kuin ennen

Länsimaat löysivät uudelleen itsehillinnän.

 

KUVA-ARVOITUS

Siinähän on ihan selvästi...

Klassikkopalsta kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia
lehden Facebook-sivustolle.

 

OMAT SANAT

Tässä on itua

Kevään ihme pilkottaa pienissä sanoissa.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.