Eri puolilta maailmaa tunnetaan kummallisia kivilabyrintteja. Meidän rannikollamme niitä on yllättävän runsaasti. Nyt latomusten tarkoitusta haetaan modernisti omasta kulttuuripiiristä.

TEKSTI:Tapani Niemi


Eri puolilta maailmaa tunnetaan kummallisia kivilabyrintteja.
Meidän rannikollamme niitä on yllättävän runsaasti. Nyt latomusten
tarkoitusta haetaan modernisti omasta kulttuuripiiristä.

Julkaistu Tiede-lehdessä

6/2000

Kivilabyrintit, joiden sisään pääsee vain yhtä mahdollista reittiä, ovat hämmästyttävän laajan alueen muinaismuistoja. Niitä tavataan lähes kaikkialla Vanhassa maailmassa. Niitä on muun muassa Saksassa, Islannissa, Englannissa, Ruotsissa, Venäjällä, eri puolilla Vähää-Aasiaa ja Intiassa.

  Hailuodossa, Iissä, Haukiputaalla, Pyhäjoella, Keminmaassa, Haaparannalla ja Tervolassa. Tämä yli kaksikymmentä labyrinttiä käsittävä keskittymä saattaa olla jopa maailman tiheysennätys!

Levinneisyyden lisäksi labyrinteissä hämmästyttää tietynlainen ajattomuus. Uskotaan, että vanhimmat latomukset on kasattu jo pronssikaudella, kun taas nuorimmat ovat vain muutaman sadan vuoden takaa. Meilläkin latomuksia tiedetään tehdyn vielä 1800-luvulla.

Miksi labyrinttejä rakennettiin, on paljolti arveluiden varassa. Muodostelmista ei näet ole löytynyt esineitä tai muita jäännöksiä, jotka kertoisivat, mihin ja miten kuvioita on käytetty. Se, mitä tiedetään, perustuu lähinnä myytteihin ja perimätietoon.

Labyrinttien arvoituksellisuutta kuvaakin osuvasti niistä käytettyjen nimien tavaton runsaus. Meillä arkeologiaan on yleisnimeksi vakiintunut jatulintarha - nimi poimittiin Perämeren muodostelmista, joista kotoinen labyrinttitutkimus alkoi - mutta kansa puhuu nunnantarhasta, Pietarin leikistä, Laiskan-Jaakon ringistä, jätinkadusta, Jerusalemista, junffuritanssista… Samanlainen runsaudenpula nimistä vallitsee kaikkialla muuallakin.

Kuuluisin kuvio Knossoksessa

Vaikka voisimme ylpeillä maailman runsaimmalla labyrinttiesiintymällä, kuuluisuudessa pisimmän korren vetää Kreikka. Maailman tunnetuin labyrintti on peräisin Kreetasta noin neljäntuhannen vuoden takaa.

Tarun mukaan Kreetassa palvottiin häränpäistä Minotauros-hirviötä, jonka kuningas Minos oli sulkenut suureen labyrinttiin palatsissaan Knossoksessa. Joka toisen uudenkuun aikaan Minotaurokselle piti uhrata nuoria poikia ja tyttöjä. Lopulta myyttinen sankari Theseus lähti taistelemaan hirviötä vastaan. Hän sai mukaansa kuninkaan tyttären Ariadnen lankakerän, jota auki kerien hän saattoi turvallisin mielin tunkeutua eksyttävään labyrinttiin.

Knossoksen palatsissa on edelleen niin harhauttava määrä käytäviä, huoneita ja kammioita, ettei ole ihme, jos muinainen ihminen piti rakennusta labyrinttinä. Tosin tämä palatsisokkelo ei vastaa meidän käsitystämme labyrintistä. Knossoksesta tunnetaan kuitenkin myös hopearaha, jossa esiintyy jatulintarhojemme kaltainen kuvio. Kolikon löysi englantilainen arkeologi Arthur Evans ryhdyttyään 1900-luvun alussa selvittämään minolaisen kulttuurin vaiheita. Raha ajoitettiin vuosiin 300-100 ennen ajanlaskumme alkua.

Kun muistamme, että kuningas Minos oli kreikkalaisen ukkojumalan Zeuksen poika, saamme kiehtovan tarinan, joka alkaa jumalten vuorelta Olympokselta ja huipentuu Perämeren rannikolle!

Mutta kuvitelmat sikseen. Pohjoisten jatulintarhojen rakentajat tuskin tiesivät mitään kuninkaasta, hirviöstä tai urheasta nuorukaisesta.

Meillä seikkailevat jatulit

Peräpohjolassa kerrottiin vielä sata vuotta sitten tarinoita kansasta, joka asutti Lappia jo ennen saamelaisia. Tästä alkuväestä, jota kutsuttiin jatuleiksi tai jatuneiksi, oli jäänyt jäljelle vain paikannimiä, kuten Jatuni, Jatuninselkä ja Jatulinsaari, kaksi jatulinpatsasta ja lukuisia jatulintarhoja.

Jatuleista kertova perimätieto tunnetaan etenkin artikkelista, jonka Utsjoen ja Inarin kirkkoherra Jacob Fellman rahapulassaan julkaisi Helsingfors Tidningissä 1830.

Kirkkoherra Fellman oli innokas historioitsija ja tutki siksi myös Kemin Lapin asutusvaiheita. Hän keräsi muisteluksia kansalta ja yritti ensimmäisenä maassamme ratkaista, keitä labyrinttien rakentajiksi sanotut jatulit olivat.

Perimätieto antoi Fellmanin mukaan sekavan ja hämärän kuvan jatuleista. Näiden kerrottiin olleen kookkaita ja rotevia, suorastaan jättiläismäisiä, eläneen metsästämällä ja kalastamalla ja asuneen luolissa tai törmiin kaivetuissa kuopissa, joissa oli paljon kiviä - "varmaan jonkinlaisina tulisijoina", kuten Fellman otaksui.

Jatulit olivat taitavia noitia. Heidän kyliensä läheisyyteen ei kannattanut pyrkiä, sillä sieltä oli vaikea osata pois. "Talonpojat vieläkin kunnioittavat ns. Jatulintarhoja. Jos he tulevat sellaisen luo, he eivät hevin uskalla astua tarhan seinän yli, ja jos he eivät löydä ulos käytävästä, he uskovat iäksi eksyvänsä ja tulevansa onnettomiksi tai haltian ottavan heidät omakseen", Fellman kirjoitti.

Jatulit suhtautuivat vihamielisesti ihmisiin, jotka pyrkivät valtaamaan Lapinmaan. Lopulta uudisasukkaat kuitenkin onnistuivat pääsemään eroon alkuväestä, vaikka tämä sai apua itseltään hiideltä.

Perimätiedon mukaan jatulit turvautuivat vielä pakomatkallaan noituuteen siinä määrin, että piispa Hemming saapui siunaamaan ne paikat, joissa jatulit pahiten kiusasivat. Tästä siunaus- ja messukäynnistä lienee Kemijoessa muistona Messusaari.

Lopulta jatulit onnistuttiin hätyyttämään Kemijärven Jumiskonselälle Jatulinsaareen, jonne jäljet päättyivät. Kun Fellman koetti selvittää, mitä jatuleille tapahtui, kansa vastasi mystisesti, että hiiet meni hiiteen eli helsinkiin.

Gootteja vai helsinkejä?

  - samassa merkityksessä.

Fellmanin mukaan suomalaiset saattoivat tarkoittaa jatuleilla kaikkia niitä muinaisskandinaavisia goottilaisia heimoja, joiden kanssa he olivat riidoissa. Ensimmäiseksi nimi olisi annettu norjalaisille, jotka ryhtyivät lapinkäyntiin 100-luvulla.

"Samoin kuin nykyiset suomalaiset sanovat Norjaa Juutin valtakunnaksi, norjalaista juutilaiseksi ja kansaa juutinkansaksi, ovat he voineet nimittää heitä ja heidän heimolaisiaan myös jatuleiksi tai jatulinkansaksi", Fellman päätteli.

Lännen suuntaan viittasi Fellmanin mielestä myös jatulien katoaminen hiiteen tai helsinkiin. Hiisi tarkoittaa nykyään pirua ja pirunluolaa, mutta muinoin se merkitsi vaarallista naapuria, pelottavaa ulkomaalaista ja paikkaa, jossa tämä asui. Helsinki taas tarkoitti samaa kuin hiisi. Vielä silloin, kun Fellman kokosi tietojaan, pohjoisessa toivotettiin "mene hiiteen" sanomalla "painu helsinkiin".

Tämän ilmauksen taustalla lienee helsinkien heimo, joka muinoin asui kainulaisten naapurina Perämeren rannikolla. Helsinkien jäljiltä seudulla on sellaisia paikannimiä kuin Helsingeby, Helsingintörmä ja Helsinginkoski. Professori Jouko Vahtola kertoo, että helsinki tulee vanhasta skandinaavisesta sanasta hals, ’kaula, kurkku’, ja arvelee sen viittaavan Merenkurkun rannikon läntisiin asukkaisiin.

Sittenkin taruolentoja?

Kaikkien selvitystensä jälkeen kirkkoherra Fellman kuitenkin lopulta päätyi epäilemään, etteivät jatulit olleet "oikiat ihmiset" vaan taruolioita.

Mistä tarinat sitten kumpusivat, elleivät tositapahtumista?

  kertomuksissa jatuleina.

Uudemman tulkinnan esittää arkeologi Petteri Pietiläinen, joka tutki jatulintarhoja pro gradu -työssään 1990-luvun puolivälissä. Hänen mielestään jatuli on lähinnä yleisnimi ja yritys löytää selitys sellaisille rakennelmille, joiden tekijää tai tarkoitusta ei tunneta. Tästä syystä Pietiläinen jopa otaksuu, ettei latomuksia alun pitäen ole edes kutsuttu jatulintarhoiksi. Nimi on annettu myöhemmin alkuperäisen nimen kadottua muistitiedon ulottumattomiin.

Samaa perinnettä edustaa muinaisten ruotsalaisten tapa kutsua metsiin ja vesistöjen rannoille kasaantuneita kiviröykkiöitä sanoilla jättulkast ja jätturkast, joissa kast viittaa verbiin kasta, heittää. Entisajan ihmiset elollistivat luonnon ja uskoivat merkillisten muodostelmien syntyneen henkien, esimerkiksi juuri jättiläisten, mittelöissä.

Ristiretkien jälkeen myös Raamattu antoi mallia selittää käsittämättömät asiat jättien töiksi. Pyhä kirja todisti, että joskus ammoin maan päällä oli asunut jättiläisiä, kun jumalien pojat olivat yhtyneet ihmisten tyttäriin ja nämä olivat synnyttäneet heille lapsia.

Etelässä riittejä ja leikkiä

  Kreetan Minotauros, mutta kivilabyrintit ovat totta. Kuka niitä siis lopulta rakensi ja mihin tarkoitukseen?

  muuttuneet moneen otteeseen. Käsitystä puoltaa niin vuosituhansia jatkunut rakentaminen kuin muodon vähittäinen muuttuminen ristikeskustaisesta spiraaliksi.

   arvailla. Ehkä niitä käytettiin hedelmällisyysriiteissä.

Eräs etruskilainen vaasi, joka on peräisin 600-500-luvulta ennen ajanlaskumme alkua, kertoo riehakkaammasta labyrinttiperinteestä. Maljakkoon on raaputettu kuva, joka esittää kahta miestä ratsastamassa ulos labyrintistä, sekä sana Truia. Kyseessä lienee samankaltainen ratsastusleikki, joka tunnetaan antiikin Roomasta Ludus troiae -nimisenä ja jota harrastettiin Euroopassa vielä keskiajalla. Tästä muistuttavat labyrinttien germaaniset nimet, kuten trojaborg ja trojaburg, sekä englanninkielisen maailman walls of troy ja troy-town.

Keskiaikaisten tarinoiden mukaan ratsastajat tavoittelivat labyrintin keskellä seisovaa tyttöä, mutta sokkeloissa on voitu käydä myös sotaleikkejä. Miksi labyrinteille muuten olisi poimittu nimi antiikin runoelmien kuuluisimmasta valloitustaistelusta, Troijan sodasta.






 Myös kirkko tuntee labyrintin

Monia Italian ja Saksan keskiaikaisten kirkkojen lattioita peittävät suuret labyrinttiaiheiset mosaiikit. Aiemmin ne tulkittiin katumuksentekijöiden teiksi, joita kuljettiin polvillaan rukoillen. Nykytutki-joiden mielestä ne symboloivat elämää ja maailmaa ylimalkaan. Ihmisten aja-teltiin vaeltavan elämän sokkeloiden läpi oppaanaan vain Jumalan sana samaan tapaan kuin Theseus vaelsi labyrintissä lankakerä johdattajanaan.

Myös Suomen keskiaikaisissa kirkoissa on kuvia, seinämaalauksia, labyrinteis-tä. Niihin perehtyi Anna-Liisa Stigel väitöskirjassaan 1970-luvun alkupuo-lella. Hänen mielestään ne liittyvät ritu-aaleihin, joissa juhlittiin vanhan vuoden kuolemista ja uuden syntyä. Perimä-tiedon mukaan labyrintin keskus piti aurinkoneitoa vankina pimeän vuoden-ajan. Kevään tullessa neito vapautui ja pääsi tanssimaan ulos sokkelosta.

Pohjolan tulkki lähtee merestä

Vanhemman polven tutkijamme näkivät pohjoisissa jatulintarhoissa heijastumia Välimeren alueen kulttuureista. Ajateltiin, että kristillinen oppi välitti labyrinttiaiheen ja legendat myös täkäläiseen tapakulttuuriin.

Sittemmin tutkimuksen lähtökohdat ovat muuttuneet. Petteri Pietiläisen mukaan 1970-luvulta lähtien täkäläisiä latomuksia on tarkasteltu osana pohjoista kulttuurimaisemaa. Ajatuksena on, että mysteeri avautuu parhaiten, kun vastauksia etsitään tutkimalla omia labyrinttejä ja niiden ympäristöä.

Tätä lähestymistapaa käyttäen ruotsalainen uskontotieteilijä John Kraft on jakanut maansa labyrintit ensin merialueen ja sisämaan latomuksiin ja sitten tulkinnut ne. Saarille ja luodoille kootut kivikehät ovat paikkoja, joista kalastajat hakivat hyvää säätä ja pyyntionnea. Joitakin lienevät tehneet haaksirikkoiset merimiehet ajankulukseen. Sisämaan latomuksia Kraft pitää sosiaalisina ja uskonnollisina keskuksina sillä perusteella, että monet niistä sijaitsevat esihistoriallisessa kalmistossa.

Pohjanlahden ja Suomenlahden labyrintit Kraft liittää luotsijärjestelmän organisointiin keskiajalla. Jatulintarhat sijaitsivat vanhojen purjehdusreittien solmukohdissa ja toimivat luotsien ammattikunnan symboleina. Ne kertoivat merenkävijöille, mistä sai luotsipalveluja. Kraftin mukaan näitä palveluja tarvitsivat ensin piispat ristiretkillään, sitten kuningas Kustaa Vaasa tehostaessaan valtakuntansa merenkulkua.

 Suomessa omat merkitykset

  linnaa tai linnoitettua kaupunkia. Tästä käyvät esimerkiksi Virolahden jatulintarhat, joita kutsutaan Jerusalemiksi. - Pyhän kaupungin muurien pystyttäminen kuvasi rauhaa ja turvallisuutta ja polkujen vaeltaminen pyhiinvaellusta, Pietiläinen arvelee.

Jääntenä tästä perinteestä Virolahdella leikittiin vielä 1800-luvulla pyörötarhatanssia, jota kutsuttiin Jerusalemin tieksi. Pietiläisen mukaan tanssi saattaa juontua juhlapyhinä jatulintarhoissa esitetystä kirkollisesta näytelmästä, joka kuvasi pyhiinvaeltajan vaivoja matkalla Jerusalemiin.

Toinen Pietiläisen tulkinta lähtee jatulintarhojen sijainnista. Labyrinttejä on kaukaisissa meren saarissa ja tiettömissä erämaissa, mutta ei tiheään asutuilla seuduilla. Tästä Pietiläinen päättelee, että latomukset olivat keino vahvistaa omistusoikeus tiettyyn maapalaan. Toisin kuin keskusten liepeillä syrjäkulmilla rajoja oli vaikea määritellä, ja siksi alueiden hallinnasta kiisteltiin jatkuvasti. Jatulintarhat toimivat katselupisteinä, joista nähtiin hallintaan kuuluva alue.

- Tarhat sijaitsivat limittäin niin, ettei yhdestä tarhasta nähnyt toiseen. Tarhat ikään kuin välttelivät toisiaan, Pietiläinen kuvailee.

Ehkä kaikki oikeassa

Labyrinttien historia on pitkä. Ensin niitä tekivät pronssikauden ihmiset. Heiltä ne omaksuttiin klassiseen maailmaan. Antiikista ne siirtyivät kristilliseen ja nykyeurooppalaiseen perinteeseen.

Tällä vaelluksella labyrinttien tarkoitus on moneen kertaan ennättänyt korvautua uusilla merkityksillä. Siksi useat eri selitykset saattavat olla oikeita. Ne vain kertovat eri alueiden ja eri aikakausien tavoista käyttää labyrinttejä.

Meilläkin jatulintarhat lienevät kokeneet monta muutosta. Juuri tässä voi olla syy siihen, miksi ne kulkevat kansan suussa niin monella eri nimellä.

Tapani NIemi on lappilainen vapaa tiedetoimittaja.

Suomalaisten tutkijoiden mukaan masennus ei ole yksi vaan 12 eri sairautta. Kukin alatyyppi vaatisi myös omanlaisen hoidon.

Masennus ei ole sama sairaus kaikille siitä kärsiville. Tosiasiassa masennus jakautuu 12 alatyyppiin, jotka eroavat syntytavaltaan, oireiltaan ja jopa fysiologisilta ominaisuuksiltaan.

Teorian esittää ryhmä suomalaisia tutkijoita latvialaisen kollegansa kanssa Brain, Behavior, and Immunity -tiedelehdessä, ja siitä kertoo Helsingin Sanomien juttu.

Uuden teorian takana ovat evoluutiopsykologi, dosentti Markus J. Rantala ja psykiatrian professori Hasse Karlsson Turun yliopistosta, Severi Luoto Aucklandin yliopistosta ja Indrikis Krams Latvian yliopistosta.

He erottelevat masennuksen lajit niiden syiden perusteella.

Masennus voi johtua infektiosta, pitkäkestoisesta stressistä, yksinäisyydestä, traumaattisesta kokemuksesta, surusta, hylkäämisestä rakkaussuhteessa, synnytyksestä, hierarkiaristiriidasta, vuodenajasta, kemikaaleista kuten päihteistä, sekä ruumiillisesta sairaudesta tai nälkiintymisestä.

Hierarkiaristiriita kehittyy esimerkiksi silloin, kun ihminen jää työttömäksi tai kokee kolauksia urallaan. Masennus tarkoittaa tällöin sitä, että henkilö ikään kuin vetäytyy sosiaalisesta kisasta ja arvioi uudelleen tavoitteitaan ja mahdollisuuksiaan

Sairauskirjon ideaa tukee se huomio, että kliinistä masennusta potevilla ihmisillä on lukuisia erilaisia oireita. Oireet voivat olla jopa ristiriidassa keskenään.

Kun yhdet kärsivät unettomuudesta, toiset voisivat vain nukkua nukkumistaan. Joidenkin ruokahalu vähenee, toisilla lisääntyy.

Potilaat poikkeavat toistaan myös fysiologisesti. Aivojen välittäjäaine serotoniini ja stressihormoni kortisoli eivät käyttäydy samalla tavalla kaikkien masentuneiden elimistössä.

Masennukseen liittyy usein matala-aktiivinen tulehdus mutta ei aina. Myös tulehdus siis erottelee erilaisia masennuksen tiloja toisistaan.

Karlsson tunnistaa hoitotyönsä pohjalta kaksi suurinta masennuksen ryhmää.

”Toiset laukeavat isosta menetyksestä kuten hylkäämisestä tai läheisen kuolemasta. Toiset taas alkavat pitkäkestoisesta stressistä, joka voi aiheutua työttömyydestä tai työpaineista.”

Tutkijoiden mukaan masennuksen hoidossa pitäisi puuttua enemmän syihin, jotka sen aiheuttavat.

”Toistaiseksi on hoidettu masennuksen oireita. Meidän ideamme on, että hoidetaan sen syitä ja vähennetään alttiutta masennukselle eli matala-aktiivista tulehdusta. Samalla oireet hoituvat”, Rantala sanoo.

Kysely

Mikä sinua on masentanut?

Kun kelloa ei ollut, auringon asema kertoi, milloin syödään

Ilmansuunnilla on ollut suuri merkitys entisajan ihmisten elämässä. Niiden mukaan on valittu asuinpaikat ja katsottu kulkureitit. Kun ei vielä tunnettu karttoja eikä kompasseja, määriteltiin suunnat taivaankappaleiden ja muiden luonnonilmiöiden mukaan.

Öisen tähtitaivaan kiintopiste oli Pohjantähti eli Pohjannaula. Se näytti olevan tukevasti kiinni taivaan pohjassa. Taivas kuviteltiin kupumaiseksi kanneksi, joka pyöri hitaasti Pohjantähden ympäri. Tähden suunta oli pohjoinen tai länsimurteissa pohjainen. Pohja on ikivanha indoeurooppalainen laina. Se on alkuaan tarkoittanut peräosaa tai takaosaa.

Auringolla on ollut tärkeä rooli ilmansuuntia nimettäessä.

Itä kuuluu yhteen itää-verbin kanssa ja viittaa suuntaan, josta aurinko nousee eli ikään kuin itää aamulla.

Koillisen kantasana koi on perintösana, joka tarkoittaa sarastusta.

Länsi on ilmeisesti alavaa maata merkitsevän murteellisen lansi-sanan muunnelma, joka ilmansuunnan nimenä viittaa matalalle painuneeseen aurinkoon.

Luode-sanan alkuperä on epäselvä, mutta se voi olla ikivanhan heittämistä merkitsevän luoda-verbin johdos ja tarkoittaa suuntaa, jonne aurinko lopulta katoaa.

Louna tai lounas on alkuaan merkinnyt päivää ja päivänvaloa ja sitten myös ateriaa, joka on nautittu puolipäivän maissa. Kun ei ollut kelloja, piti eri tahoille hajaantuneen työväen katsoa auringosta, milloin oli yhteisen aterian aika. Tärkeä suunta sai nimekseen lounas tai lounainen.

Etelä on vanhaan perintösanastoon kuuluvan esi-sanan johdos ja tarkoittaa sananmukaisesti edessä olevaa paikkaa. Asumusten oviaukot avattiin mielellään lämpimimpään ilmansuuntaan, jossa aurinko oli korkeimmillaan. Etelä oli siis suunta, joka oli pirtistä ulos astuttaessa oven edessä.

Kaakko on siinä mielessä poikkeus, ettei se liity taivaankappaleisiin vaan vesilintujen ikiaikaisiin muuttoreitteihin. Se oli upeasti kailottavien kaakkolintujen eli kuikkien ja kaakkurien tulosuunta keväällä.

Nykyään ilmansuuntien ja niiden nimien järjestelmä näyttää selvältä, mutta se ei ole syntynyt itsestään. Murteissa nimityksiä on paljon enemmän, ja samojenkin nimitysten merkitykset vaihtelevat.

Tähän moninaisuuteen kyllästyi Elias Lönnrot, joka kehitti suomea sivistyskieleksi 1800-luvulla. Hän valikoi sopivat termit ja esitteli ne Mehiläinen-lehdessään. Niitä me käytämme edelleen.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 10/2017