Talvipuvuissaan lajit eivät sekoitu. Metsäjänis on valkoinen, rusakko vaalean harmaanruskea. Kuva: Volganet/Wikimedia Commons
Talvipuvuissaan lajit eivät sekoitu. Metsäjänis on valkoinen, rusakko vaalean harmaanruskea. Kuva: Volganet/Wikimedia Commons

Jokainen suomalainen tunnistaa jäniksen käpäläkuvion, kun sen näkee lumessa. Etelä-Suomessa jäljen on kuitenkin usein jättänyt oikean jänöjussin serkku, rusakko. Metsäjäniskannat ovat olleet aallonpohjassa pitkään.

Metsäjänis (Lepus timidus) on kuulunut Suomen luontoon niin kauan kuin on ollut jääkauden jälkeistä elämää. Sitä tavataan kautta maan, pohjoisten tuntureiden koivikoista etelän lehtometsiin. Niinpä onkin hieman yllättävää, että sen elintavat tunnetaan melko pintapuolisesti. Metsäjänistä on tutkittu hämmästyttävän vähän. Ehkä se on ollut liian tuttu herättämään tutkijoiden mielenkiinnon.

Tietoa metsiemme pitkäkorvasta on kunnolla kertynyt vasta vuodesta 1998, jolloin Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitos käynnisti laajan hankkeen metsäjäniksen elinalueista ja -oloista. Samaan aikaan kiinnostus virisi myös Ruotsissa, joten viime vuosina uutta tietoa on saatu myös sieltä.

Kylmässä Pohjolassa suuret tontit

Metsäjänisten elinpiirejä olemme selvittäneet kahdella alueella, Hämeessä Lammilla ja Oulun lähellä Sanginjoella. Seurantaa varten eläimet pitää pyydystää ja varustaa kaulapannalla, jossa on radiolähetin. Heinää ja haapaa sisältävillä verkkoloukuilla onnistuimme pyydystämään ja pannoittamaan 22 jänistä, 14 urosta ja kahdeksan naarasta. Niin jänisten pyynnistä kuin radioseurannasta vastasi Matti Hiltunen, joka valmistelee väitöskirjaa metsäjäniksen elinympäristön käytöstä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Radioseuranta paljasti, että metsäjänisten elinpiirit ovat kooltaan noin 200 hehtaaria. Koko aluettaan eläimet hyödyntävät kevättalvella ja keväällä, kesällä elinpiirit pienenevät.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Tämän selittää ennen kaikkea ravinto. Kesällä on tarjolla runsaasti ruohoja, lehtiä ja silmuja, talvella ravinto on niukkaa ja koostuu pääosin varvuista, oksista ja puiden ja pensaiden kuorista. Kevättalvella jäniksiä tietysti juoksuttaa myös kiima-ajan alkaminen.

Eri yksilöiden tontit menevät tutkimustemme mukaan osittain päällekkäin, varsinkin silloin, kun jäniskanta on tiheähkö. Jänis ei siis ilmeisesti puolusta aluettaan.

Suomessa – samoin kuin Ruotsissa – metsäjänisten elinpiirit ovat selvästi suurempia kuin lajin läntisimmillä levinneisyysalueilla Britteinsaarilla, missä ilmasto on leudompi ja ravintoa on tarjolla runsaammin. Skotlannin ja Irlannin metsäjänisten tontit vaihtelevat viidestä 50 hehtaariin. Tätä laajempia elinpiirejä tavataan vain karuilla nummilla.

Ruokaa ja suojaa samasta metsästä

Britannian-sukulaisista Suomen metsäjänikset eroavat myös siinä, että ne pysyttelevät sekä yöt että päivät samalla alueella.

Skotlannissa ja Irlannissa yön ruokailupaikat, niityt ja laitumet, ja päivän lepopaikat, kanervikot, voivat olla hyvinkin kaukana toisistaan, mutta meillä suojaa löytyy samasta metsästä kuin ruokaa. Vain päivätorkkujen paikkaa vaihdetaan.

Kun jänis on valinnut leposijansa, se tekee ympäristöön petoja huijaamaan harhautusjälkiä ennen kuin asettuu kuusen alle tai johonkin muuhun suojaiseen paikkaan. Se kirmaa hyvän matkan päähän torkkupaikastaan ja loikkii sitten takaisin omia jälkiään tehden kuitenkin kaiken aikaa pitkiä sivuhyppyjä.

Kannat eri vaiheissa eri puolilla

Metsäjänisten, kuten muidenkin riistaeläinten, määrää seurataan lumijälkilaskennoin. Niiden perusteella tiedetään, että kannat vaihtelevat jaksoittain.

Huiput ja aallonpohjat toistuvat yleensä noin kuuden–seitsemän vuoden välein. Maan eri osissa kannat kuitenkin vaihtelevat eri tavoin ja eri aikaan; pohjoisessa vaihtelut ovat selvimmät.

Me olemme seuranneet metsäjäniskannan muutoksia kolmella eri alueella. Keski-Suomessa kanta on ollut kasvussa, Oulun seudulla laskussa ja Etelä-Suomessa aallonpohjassa.

Etelän jäniskanta on ollut heikko jo runsaat kymmenen vuotta, joskin tänä talvena jänisten jälkiä on taas ainakin paikoin näkynyt tavallista enemmän. Pohjanmaalla ja Lapissa metsäjänikset ovat kokeneet kovia sen jälkeen, kun niihin vuonna 2001 iski pahasti tappava virustauti EBHS.

Poikueita syntyy yleensä kaksi

Olemme selvittäneet myös jänisten lisääntymistä ja kuolleisuutta. Tätä varten keräsimme metsästäjien saaliiksi päätyneistä eläimistä kyynärluita ja kohtuja. Kyynärluun luutumisaste paljastaa eläimen nuoreksi tai aikuiseksi, istukan arpien määrä ja väri taas poikasten määrän ja syntymäajan. Arvet vaalenevat ajan kuluessa, joten vaaleimmat merkitsevät kevään hankipoikasia, tummat keskikesän heinäpoikasia ja mustat myöhäiskesän sänkipoikasia.

Kaikilla kolmella alueella naaraat olivat useimmiten synnyttäneet kaksi poikuetta, joissa molemmissa oli ollut keskimäärin 3,6 poikasta. Synnyttävien naaraiden osuus sen sijaan vaihteli alueittain selvästi. Suurin (89 %) se oli kasvavan kannan Keski-Suomessa ja pienin (63 %) aallonpohjan Etelä-Suomessa.

Tästä syystä myös kantojen vuotuinen poikastuotto vaihteli. Keski-Suomen naaraat synnyttivät eniten (keskimäärin 7,1 poikasta), Etelä-Suomen vähiten (5). Laskevan kannan alueella Oulun seudulla jänikset lisääntyivät kohtalaisesti, mutta kantaa verotti kuolleisuus, joka oli tutkimusalueidemme suurinta.

Repolainen vie joka toisen

Ruotsissa tehdyt tutkimukset ovat paljastaneet, että metsäjänisten pahin vihollinen on kettu: yli puolet pupuista päätyy sen suuhun. Jäniksiä saalistavat myös näätä ja ilves, ja taajamien läheisyydessä kissakin nappaa jäniksen poikia.

Me selvitimme petojen vaikutusta Suomen jäniskantaan 1990-luvun puolivälissä Hämeessä Lammilla, Pohjois-Karjalassa Lieksassa ja Lapissa Pellossa. Valitsimme kultakin paikkakunnalta kaksi mahdollisimman samankaltaista aluetta, järjestimme toisella viisivuotisen petojen tehopyynnin, toisella rauhoituksen ja seurasimme peto- ja jäniskantojen kehitystä. Selvitimme lajien suhteita myös valtakunnallisista lumijälkilaskennoista.

Tulokset osoittivat, että kettu voi vaikuttaa jänisten määrään, jos jäniskanta on pieni suhteessa kettukantaan tai kannanvaihtelunsa laskuvaiheessa. Jos taas petoja on vähän ja/tai jäniskanta kasvussa, se ikään kuin karkaa saalistajien kynsistä, eivätkä pedot vaikuta siihen.

Juuri näin kävi Pellossa ja Lieksassa. Seurantavuosina 1993–1997 jäniskanta kasvoi paitsi petojen pyyntialueella myös rauhoitusalueella. Rauhoitus kyllä kohensi rauhoitusalueen kettujen lukua, mutta sittenkin niitä oli vähän jäniksiin nähden.

Hämeessä tilanne oli päinvastainen. Siellä jänisten määrä väheni sekä petopyynti- että rauhoitusalueella. Jäniskannan suojelemiseksi petoja olisi pitänyt metsästää tehokkaammin. Pedot ja petojen pyynti siis vaikuttavat jäniskantaan vaihtelevasti olojen mukaan.

Kettu verottaa ainakin etelässä

Tulokset antavat osviittaa siihen, miksi Etelä-Suomen metsäjäniskannat ovat pysyneet aallonpohjassa pitkään. Etelässä on paljon kettuja ja vähän jäniksiä, joten ketut saattavat olla yksi syy jänisten vähäisyyteen. Repolaisten metsästys saattaisi osaltaan elvyttää jäniskantaa.

Ketut voivat vaikuttaa jäniskantaan muutenkin kuin tappamalla jäniksiä. Ne voivat aiheuttaa eläimissä stressiä, joka heikentää naaraiden lisääntymiskykyä. Ilmiö on todettu myyrillä, ja on mahdollista, että myös jänikset reagoivat petoihin samalla tavalla. Tässäkin saattaisi olla selitys siihen, miksi Etelä-Suomen jäniskanta ei näytä kohentuvan.

Yksi mahdollinen selitys on myös metsäjäniksen serkun, rusakon, yleistyminen. 1990-luvun leudot talvet ovat ehkä suosineet rusakkoa metsäjäniksen kustannuksella. Rusakko pärjää hyvin leudossa ilmastossa, kun taas metsäjänis on paremmin sopeutunut ankariin ja lumisiin talviin.

Auttaisiko ketun kesäruokinta?

Satakunnassa Köyliössä olemme tehneet yhden pienimuotoisen kokeen, joka voi kuulostaa järjettömältä mutta on yksi keino testata, jättäisivätkö ketut jäniksen poikaset rauhaan, jos saavat helpommin muuta syötävää.

Paikallisten metsästäjien suostumuksella kannoimme kettujen pesille broilereita alkukesällä jänisten lisääntymisaikaan. Myös ketuilla on silloin pennut, joten niiden ravinnontarve on suuri. Ketut veivätkin mielellään pennuilleen pesien läheltä löytyneitä haaskoja. Ei kannata tuhlata energiaa saalistamiseen, kun kotiovelta löytyy valmiiksi katettu ruokapöytä.

Alustavien tulosten mukaan pienet pupujussit säästyivät, ja jäniskanta lähti kasvuun ruokinta-alueella. Vertailualueella ei tapahtunut muutosta.

Kaarina Kauhala on Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksen tutkija ja Helsingin yliopiston riistaeläintieteen dosentti.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2003

Rusakolla menee vielä hyvin

Jänöjussin serkku on asuttanut puoli Suomea. Uusimmat valloitukset löytyvät kaupungeista.

Arojen kasvatti rusakko (Lepus europaeus) aloitti rynnäkkönsä Suomeen Karjalankannaksen kautta 1800-luvun lopulla. Kaakkois-Suomen se valtasi muutamassa vuosikymmenessä, ja nykyisen levinneisyysrajansa Lieksan–Tornion-linjan se saavutti viimeistään 1980-luvulla.

– Pohjoisempana on rusakolle ilmeisesti liikaa lunta ja liian vähän peltoja, arvioi erikoistutkija Juha Tiainen Riista- ja kalatalouden tutkimus-laitoksesta.

 

Sopeutumiskyky mestarillinen

Ilmaston lämpeneminen ja maanviljely raivasivat tietä rusakolle. Sillä onkin nykyään vankka asema kaikkialla, missä riittää aukeita, pensaik-koa ja pieniä metsätierakkeita, mutta se kelpuut-taa muitakin elinympäristöjä. Se ei kaihda taajamia eikä edes kaupunkien keskustoja, kunhan ravintoa ja suojaa riittää. Sopivia pensaan alustoja ja viherrehua löytyy puistoista, hautausmailta ja kerrostalojen pihoilta.

– Kaupunkilainen on rusakolle uhka vain auton ratissa, Tiainen sanoo ja muistelee pihapupua, jonka vakituinen päivämakuupaikka oli muutaman metrin päässä kerrostalon seinästä. Rusakon reviiri ei ulotu kovin kauaksi. Muutama sata metriä kanttiinsa saattaa riittää.

 

Citypupu saanut rohkeutta

Helsingissä ensimmäiset rusakot havaittiin jo 1904. Sadan vuoden cityrupeama näyttää muo-kanneen eläimen käyttäytymistä.

– Kaupunkien rusakot ovat maalaisia pelottomam-pia ja päästävät ihmisen hyvin lähelle, sanoo Helsingin yliopiston riistaeläintieteen dosentti Petri Nummi. Yksi muutos on erityisen selvä. Petri Nummen mukaan rusakot ovat viime vuosikym-meninä vaalentuneet. Tummaturkkiset yksilöt ovat yhä harvinaisempia. Suomen keleissä har-maanruskea on tummaa parempi suojaväri.

 

Muuttuva maaseutu haastaa

Tärkein rusakkokannan säätelijä on lumi. Paksujen nietosten aikana rusakko joutuu teke-mään täyden päivätyön päästäkseen käsiksi viherravintoon. Myös liikkuminen on hankalaa, koska rusakon takajalassa ei ole metsäjäniksen leveää ”lumikenkää”. Kapea ja eläimen kokoon nähden pieni takajalka uppoaa lumeen.

Juha Tiaisen mukaan kannan runsastuminen näyttää pysähtyneen ja paikoin kääntyneenkin.

– Kaupunkiympäristö ei ole olennaisesti muuttunut, mutta maaseudulla tilat ovat suurentuneet, laitumet, nurmet ja heinäpellot ovat huvenneet ja syysviljojen viljely on vähentynyt. Tästä syystä ruohovartista ravintoa on syksystä kevääseen tarjolla vähemmän kuin ennen. Toisaalta maatalouden ympäristötuki, suojakaistat ja -vyöhykkeet, viherkesannot ja luomutilat parantavat rusakon elinmahdollisuuksi, Tiainen sanoo.

Myös ilmastonmuutoksesta voi olla vetoapua. Lumipeitekauden lyheneminen olisi rusakon mieleen, kunhan vesikelit ja pakkaset eivät vaihtelisi tiuhaan. Kovaksi kuorettuneen lumen alta on näet työlästä kaivaa ravintoa.

Teksti: Jukka Ruukki

Sisältö jatkuu mainoksen alla