Kivikauden välineillä saatiin aikaan hienoa jälkeä. Rusavierron talossa on hirsiperusta ja -seinät, tosin vielä matalat. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen
Kivikauden välineillä saatiin aikaan hienoa jälkeä. Rusavierron talossa on hirsiperusta ja -seinät, tosin vielä matalat. Kuva: Hanna-Kaisa Hämäläinen

Arkeologeja kummastuttaa: kivikauden Suomessa pystytettiin jopa 12 metriä pitkä Rusavierron talo, mutta sitten hirsistä rakentamisen tekniikka näytti unohtuvan vuosituhansiksi. Ratkeaako hirsisalvoksen arvoitus?

Viime vuosikymmenen puolivälissä tutkija Hans-Peter Schulz löysi Rusavierron kivikautiselta asuinpaikalta Saarijärven Summassaaresta asumuspainanteen. Pieni koekaivaus paljasti jäännöksiä, jotka vaikuttivat hirsirakenteiselta talonpohjalta.

Perusteelliset tutkimukset aloitti tutkija Sirpa Leskisen johtama Museoviraston kaivausryhmä syyskuussa 1999. Hiiltyneistä jäänteistä tehtiin radiohiiliajoituksia, ja niiden perusteella Rusavierron talo oli pystytetty vuosien 2300 ja 2000 eKr. välillä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Rusavierron kaivaukset ylittivät odotukset. Kyseessä on yksi parhaiten säilyneistä kivikautisista rakennuksen jäännöksistä, mitä Suomesta on koskaan löydetty. Siitä näkyi, että ainakin seinien alaosat oli rakennettu hirsisalvoksin eli sovittamalla sopivasti lovetut hirsien päät talon nurkissa ristikkäin.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Yhdessä muiden 1990-luvun vastaavien löytöjen kanssa Rusavierron talo on muuttanut käsityksiä täkäläisen asumisen historiasta. Aiemmin uskottiin, että hirsisalvosrakennukset tulivat Suomeen vasta tuhat vuotta sitten, esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteessa. Nyt tuo ajankohta on siirtynyt jopa viisituhatta vuotta kauemmas.

Kivikautta pidettiin kotakautena

Rusavierron talonjäännökset löytyivät vain runsaan puolen kilometrin päästä Kivikauden kylästä, joka on toiminut Saarijärven Summassaaressa jo vuodesta 1980.

Kylä esittelee kivikautista elämää ennallistusten avulla, mutta kylää perustettaessa kivikautisesta rakentamisesta tiedettiin vasta vähän. Aluksi pystytetyt neljä rakennusta perustuivat kaikki Suomen lähialueiden kotalöytöihin, muun muassa Sakari Pälsin vuonna 1915 ennallistamaan Räisälän kotaan.

1980- ja 1990-luvun vaihteessa Kivikauden kylää päätettiin laajentaa ottamalla mallia monista asumuspainanteista, joita 1980-luvun mittaan oli löydetty Sisä-Suomesta ja Pohjanmaan rannikolta. Monin paikoin nämä kuopanteet ovat usean rakennuksen ryhminä, joilla on läpimittaa jopa 20 metriä.

Ikävä kyllä useimmissa painanteissa ei ole säilynyt mitään merkkejä rakenteista. Osasta löytyi mahdollisia paalunjälkiä, mutta niistä ei ollut mitään apua ennallistuksissa.

Täytyi siis turvautua oletukseen, että asumus oli ollut saman muotoinen kuin kuopanne. Rakenteisiin otettiin mallia Pälsiltä. Räisälän kodassa oli ollut yksi tukikehikko, mutta nyt tutkitut painanteet olivat niin suuria, että kehikoita oli tehtävä kaksi tai kolme. Liiallisen korkeuden välttämiseksi kattoon tehtiin taite.

Asumuksista tuli ulkonäöltään jurttamaisia. Niitä valmistui Kivikauden kylään kolme, joista tosin vain yhden kattamiseen saatiin riittävästi tuohta.

Sitten löytyi hirsikulmia

1990-luvulla näkemykset alkoivat muuttua. Suomessa ja Ruotsissa tehtiin löytöjä, joiden mukaan kivikaudella käytettiin aivan toisenlaisia rakennuksia kuin Kivikauden kylään oli pystytetty.

Ruotsissa löytyi Kalixjoen varrelta, noin 50 kilometriä Suomen rajasta, Lillbergetin kampakeraaminen asuinpaikka ja sieltä yhdeksän asumuspainannetta. Niistä viisi tai kuusi oli lyhyiltä seiniltään kiinni toisissaan ikäänkuin rivitalona.

Mikä kiinnostavinta, asumuspainanteista löytyi hiiltyneitä jälkiä vaakasuorista hirsistä, jotka muodostivat nurkissa suoran kulman. Nämä eivät siis olleet tyypillisiä kotia vaan jonkinlaisia hirsisalvosrakennuksia.

Lillbergetin kaivauksia johtanut ja niiden tuloksista väitöskirjansa kirjoittanut Ove Halén uskoo, että rakennukset muistuttivat niin sanottuja salvoskotia, jollaisia käytettiin Ruotsin Lapissa vielä 1800-luvulla. Toisin kuin varsinaisissa hirsitaloissa salvoskodissa on vain kolme tai neljä hirsikertaa, joiden päälle on rakennettu kotamainen katto.

Suomessa havaittiin monen asuinkuopanteen kaivauksissa, että kuopan seinämävallin vieressä oli suorina linjoina likamaajäännöksiä, paikoin myös hiiltynyttä puuta ja tuohta. Eräät linjat näyttivät muodostavan suorakulmaisen nurkan. Rakennus ei siis välttämättä ollutkaan kuopan tavoin soikea.

Syksyllä 1998 Yli-Iin Korvalan asuinpaikalta löydettiin "rivitalo". Selvärajaisten likamaa-alueiden perusteella siinä oli viisi suorakaiteen muotoista asumuksen pohjaa, joita yhdistivät lyhyet käytävät.

Yli-Iin löytöjen perusteella suunniteltiin rakennuksia samalla paikkakunnalla sijaitsevaan Kierikkikeskukseen (ks. Tiede 2000 7/99, s. 48–51). Vastaavasti Summassaaren Kivikauden kylään on nyt tehty uudenlainen talon ennallistus Rusavierron löydön perusteella.

12 metriä pitkä hirsiperusta

Rusavierron talonpohja on säilynyt mahdollisesti tulipalon ansiosta. Kun muu talo paloi, alin, osin maan sisässä oleva hirsikerta säilyi hiiltyneenä.

Talon itänurkasta löydettiin ristikkäisten hirsien jäännökset, jotka todistavat, että kyseessä todella on salvosrakennus.

Asumuksen pohjassa erottuu myös jälkiä pohjahirsien päällä poikittain olleista ohuemmista puista. Ne saattavat olla katon tukipuiden jäännöksiä.

Pohjahirsistä oli jäljellä niin paljon, että talon koko voitiin mitata. Se oli 8 x 12 metriä – suurempi kuin useimmissa mitoiltaan tunnetuissa talonjäännöksissä. Itse asiassa edes viime vuosisatojen hirsitalot eivät yleensä olleet kahdeksaa metriä leveämpiä.

Suorakulmaisuutensa ja talomaisuutensa takia Rusavierron asumus poikkeaa saamelaisten historiallisen ajan salvoskodista. Niiden hirsikerta oli usein kuusi- tai kahdeksankulmainen, ja ne olivat varsin pienikokoisia.

Rautakaudella toiset tekniikat

Hirsisalvostalo on meidän talonpoikaiskulttuurimme perinteinen rakennusmuoto, joka menetti asemansa vasta viime sotien jälkeen.

Yleisesti on uskottu, että hirsisalvosrakennuksia ryhdyttiin Suomessa tekemään esihistoriallisen ja historiallisen ajan taitteessa vajaat tuhat vuotta sitten ja että salvostekniikka saapui tuolloin Venäjältä.

Itse asiassa uudet tutkimustulokset eivät välttämättä kumoa tätä käsitystä. Etelä-Pohjanmaan Maalahdelta on nimittäin kaivettu jäännöksiä rautakauden keskivaiheille ajoittuvasta skandinaavistyyppisestä maanviljelykulttuurin talosta, jonka kaareutuvat paalurivit kertovat myös seinien kaareutuneen. Kyse ei siis voi olla salvosrakenteesta.

Miksi sitten kivikautinen salvosrakennusperinne ei olisi jatkunut rautakauden läpi?

Hirsiseiniä vasta myöhemmin?

Salvosrakentaminen on tunnettu laajalti – ei kuitenkaan rakennuksissa vaan maavallien tukemisessa. Tähän tarkoitukseen antiikin roomalaisetkin tekivät hirsisalvoksia.

Myös Suomen kivikautiset salvosrakenteet näyttävät olleen sellaisissa taloissa, jotka on osittain kaivettu maan sisään. Salvoksen ensimmäinen tehtävä on siis ollut estää maata valumasta rakennusta varten kaivettuun kuopanteeseen. Sittemmin hirsisalvosta on alettu korottaa maanpinnan yläpuolelle.

Tämä kehitys ei välttämättä ole tapahtunut nykyisen Suomen alueella, vaan salvostekniikka on voinut tulla tänne idästä. Itä-Karjalasta on nimittäin löydetty suorakaiteen muotoisia talonpohjia, jotka ovat jopa yli 7 000 vuoden ikäisiä. Tekniikka tunnettiin tuolloin muuallakin. Saksasta on löydetty suunnilleen yhtä vanha salvostekniikalla rakennettu kaivo.

Rautakaudella Suomessa saatettiin rakentaa muulla tavoin siksi, että meidän silloinen maanviljelykulttuurimme oli monin tavoin riippuvainen skandinaavisista vaikutteista. Niinpä myös talot tehtiin läntisen mallin mukaan.

Hirsisaumat opittiin tiivistämään

Yksi salvostekniikan jarruttaja lienee sekin, että hirsirakentamisessa tärkeä työkalu, vara, ilmeisesti keksittiin vasta myöhäisellä rautakaudella. Varan avulla alemman hirren profiili voitiin piirtää ylempään hirteen, ja kun koverrettiin profiilin muotoinen ura eli varaus, hirsien välinen sauma saatiin tiiviiksi.

Ilman varaa tehdyt salvosrakennukset olivat hataria. Siksi on luultavaa, että kivikautisten rakennusten seinät eivät maanpinnan yläpuolella olleet kovin korkeita.

Varan keksimisen jälkeen salvosrakennus oli ylivertainen muihin rakennustyyppeihin nähden ja valloitti Euroopan pohjoisosissa alueet, joilla kasvoi suorarunkoisia mäntyjä. Sen sijaan lehtimetsävaltaisessa Keski-Euroopassa sama tekniikka ei koskaan yleistynyt asuinrakennuksissa, koska lehtipuiden rungot eivät ole tarpeeksi suoria tiiviisiin hirsisaumoihin.

Eero Muurimäki on filosofian lisensiaatti ja freelance-arkeologi, joka on toiminut asiantuntijana Saarijärven Kivikauden kylän kehittämisessä.

Sirpa Leskinen on filosofian maisteri ja Museoviraston arkeologian osaston tutkija, joka on viime vuosina johtanut kaivauksia Saarijärven Summassaaressa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5

/2002

Rusavierron talo ennallistettiin

Saarijärven Kivikauden kylään on nyt lisätty rakennus, joka perustuu Rusavierron talonjäännöksiin.

Vaikka Rusavierron jäännökset ovat harvinaisen hyvät, ennallistuksessa on kuitenkin paljon tulkinnanvaraisuutta. Löydöt siis osoittivat, että perustassa oli hirsisalvokset, mutta koska vain alimmasta hirsikerrasta oli säilynyt hiiltyneitä jäännöksiä, muu rakennus pohjattiin tietoihin eri kulttuurien kansanomaisista hirsirakennuksista sekä käytännön kokemuksiin. Pyrittiin mahdollisimman yksinkertaiseen ja vähätöiseen ratkaisuun.

Eniten pohdittiin katon mallia ja sitä, miten katto liitettäisiin seiniin. Päätettiin soveltaa yksinkertaisinta mahdollista rakennustapaa. Talon keskelle asetettiin turvallisuussyistä kolme paalua kantamaan kattoa, vaikka asumuspainanteesta ei löytynytkään paalunjälkiä.

Kattotukia ei kumma kyllä ole havaittu muissakaan talonpohjissa. Tämä voi johtua siitä, että paalut eivät välttämättä jätä hiekkamaahan sellaisia jälkiä, jotka havaittaisiin kaivauksessa. Paaluton katto ei ole aivan mahdoton muttei välttämättä turvallinen. Toisaalta ehkä kivikaudella oltiin taitavampia kuin nykyisin. Katto on saatettu tukea muulla tavoin.

Ensi syksynä talo saa turvekatteen, mutta jo kesäkuussa rakennus avattiin yleisölle. Taloon tehdään vielä sisustus Rusavierron kaivauslöytöjen perusteella.

Uusikin talo on tiedossa. Sirpa Leskisen johdolla kaivettiin nimittäin kesällä 2001 noin sadan metrin päässä Kivikauden kylästä Uimarannan asuinpaikalla asumuksen pohjaa, ja kävi ilmi, että rakennus oli eri tyyppiä kuin Rusavierron talo. Tämäkin asumus aiotaan myöhemmin ennallistaa.

 

Summassaari
kivikaudesta Kivikauden kylään

Saarijärven Summassaaren asutushistoria ulottuu lähes 10 000 vuoden taakse.

Saarelle on kuluneina vuosituhansina asetuttu aika ajoin metsästämään ja kalastamaan. Jossain vaiheessa siellä on turvekerroksen hiilihitusien mukaan harjoitettu myös kaskeamista.

Tehokäyttöön saari otettiin sotien jälkeen. Saarelle rakennettiin silta ja sinne asutettiin karjalaisevakoita. Nämä raivasivat metsiä pelloiksi. Tässä yhteydessä ensimmäiset esihistoriallisen ajan löydöt paljastuivat saaren maaperästä. Mielenkiintoiset kivikautiset löydöt toivat dosentti Ville Luhon tekemään kaivauksia Moilasen asuinpaikalle 1940- ja 1950-luvulla.

Saarijärven kunnassa ryhdyttiin 1970-luvun lopulla pohtimaan seudun matkailun edistämistä. Esihistoria päätettiin valjastaa matkailun palvelukseen ensimmäistä kertaa Suomessa. Seutukaava-arkkitehti Risto Vuolle-Apiala ehdotti, että Summassaaren runsaat löydöt olisivat hyvä peruste rakentaa saareen Kivikauden kylä, jossa esiteltäisiin havainnollisella tavalla kivikauden elämää.

Kunnan matkailulautakunta muutti tuumailun toiminnaksi, ja Kivikauden kylä avautui yleisölle kesällä 1980. Ensimmäisen kylän suunnittelusta vastasi tutkija Simo Vanhatalo Museoviraston tutkijan Mirja Miettisen avustamana. Vuonna 1986 Saarijärvi sai museon, jonka osastoksi Kivikauden kylä luontevasti liitettiin.

Summassaaren arkeologinen tutkimus eteni 1990-luvun puolivälissä, kun Museovirasto teki inventointia ja kaivauksia Saarijärvellä. Tutkija Hans-Peter Schulz löysi muun muassa yli 30 pyyntikuopan rivistöt ja kivikautisen asumuksen pohjan. Ne otettiin heti osaksi Kivikauden kylää tekemällä niiden sivuitse kahden kilometrin mittainen muinaispolku, jonka varrelle osuivat myös jo aiemmin tunnetut varhaisrautakautinen asuin-paikka ja kuoppaliesi.

 

Miten puusta on rakennettu

Pohjoiseurooppalaiset ovat rakentaneet puusta sen mukaan,
miten pysyvästi on asuttu, mitä tekniikoita on tunnettu ja millaisia puita on ollut saatavilla.

Kodassa seinät toimivat yleensä myös kattona.

Paalurakentamisessa katto lepäsi paalujen varassa. Keski-Euroopassa ryhdyttiin noin 7 000 vuotta sitten rakentamaan tällä periaatteella pitkiä taloja. Seinät punottiin oksista ja tiivistettiin savella.

Samaa perinnettä jatkoivat hallitalot, joita Skandinaviassa rakennettiin vielä viikinkiajalla. Pisin Skandinaviasta löydetty on yli 70-metrinen. Suuressa hallitalossa oli parhaimmillaan pienen kylän toiminnot saman katon alla.

Seiniä tehtiin muustakin kuin oksapunoksista. Norjan sauvakirkoista tutuissa sauvarakenteissa seinät olivat pystyistä lankuista tai paaluista. Varho-patsasrakenne muodostui lyhyistä, pystyjen uritettujen paalujen väliin asetetuista lankunpätkistä. Seinät saattoivat olla myös turvetta, erityisesti alueilla, joilla oli niukasti puuta saatavilla.

Myös Suomesta on esimerkiksi Maalahdelta kaivettu rautakautisten hallitalojen pohjia, mutta niiden seinä-rakennetta ei tunneta.

Lamasalvosrakenteessa hirsiseinät kannattavat kattoa, joten paaluja ei tarvita. Salvosrakennuksista tehtiin hallitaloja pienempiä, kuhunkin tarpeeseen oma rakennuksensa. Alkeellinen salvostekniikka tunnettin jo kivikaudella, mutta ensimmäisiä kokonaan hirsisiä taloja rakennettiin Suomessa ja Skandinaviassa ehkä vasta noin tuhat vuotta sitten.

Salvosrakennukset yleistyivät vain alueilla, joilla oli saatavilla riittävän suorarunkoisia havupuita.

Ristikkorakenteet, joiden tekoon käyvät myös lehtipuut, olivat yleisiä Keski-Euroopassa.

Lankkurunkoiset, lautapäällysteiset talot syrjäyttivät salvosrakentamisen Suomessa vasta toisen maailmansodan jälkeen.

Teksti:

Petri Riikonen, Tiede-lehden toimitussihteeri

Sisältö jatkuu mainoksen alla