Joskus kannattaa pohtia älyttömiltäkin tuntuvia kysymyksiä. Sienen rajojen haku vie metsämättäältä kiisselikulhoon ja sieltä evoluution aamuun.


Sienen rajojen haku vie metsämättäältä kiisselikulhoon ja sieltä evoluution aamuun.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004


- Äii-tii, miten syvältä tää kaivetaan?


Viisivuotias sienestäjä on löytänyt saaliin. Innokas huuto kiirii pitkin märkää, syksyistä männikköä.


- Ota vaan kokonaan, vastaa äidin ääni mustikkamättään takaa.


Neuvo osoittautuu hyväksi. Pienen sienenkerääjän tattisaalis kasvaa moninkertaiseksi, kun sammaleesta pilkottavan lakin jatkeeksi kaivetaan myös jättiläismäinen jalan mötikkä.


Sienen jalanpää ei aina löydy helposti. Haperon tyvi jää usein aikuiseltakin maahan, viiruvalmuska on vielä vaikeampi. Joskus löytyy muita yllätyksiä. Käpynahikkaan päästä löytyy aina käpy. Syvältä loisnuijakkaan alta voi etsiä hyönteisen, jota sieni syö.


Ehkäpä vaikeimpia tapauksia ovat kauniit mutta harvinaiset ruostejuurekkaat. Tutkijat, jotka ovat yrittäneet kaivaa niitä kokonaan näytteeksi, ovat yleensä lopettaneet, kun on kulunut tunti ja paikalle on syntynyt puolen metrin syvyinen kuoppa. Vaikka käyttäisi suurennuslasia ja pinsettejä, juurekkaan jalka vain ohenemistaan ohenee ja häipyy vähitellen näkyvistä.


Jalan ja maan rajapinta on liukuva myös niillä sienillä, joilla se näyttää selvältä. Paksunkaan tatin tyveen ei voi vetää tarkkaa viivaa, jossa sieni loppuu ja maa alkaa. Mihin sienet siis oikein loppuvat?



Hämärä raja paljastaa jotakin tärkeää sienten biologisesta luonteesta: ne ovat kaikki pohjimmiltaan mikrobeja, mikroskooppisia eliöitä. Tatin tai rouskun syötävä osa ei ole erillinen eliö samassa mielessä kuin mänty tai lehmä. Näkyvä sieni on maanalaisen, laajalle alueelle levittäytyneen mikrobiyhdyskunnan yksi haarauma.
Kaikkien sienten mikroskooppinen perusrakenne on putkimainen. Sienirihmastoa voi verrata laajaan, haaroittuvaan putkiverkostoon.


Yksittäinen putki, sienirihma, pysyy yhden sienisolun paksuisena. Leveys ei usein ylitä millimetrin sadasosaa. Siksi sienestäjä ei voi sitä nähdä. Pituussuuntaan rihma kasvaa ja haaroittuu loputtomasti.


Kutakin rihmaa tukee jäykkä, kitiinipitoinen ulkoseinä. Kun rihma kasvaa pituutta ja sen tumat jakautuvat, siihen syntyy määrävälein myös poikittaisia väliseiniä, jotka erottavat sienisolut toisistaan. Mikroskoopissa väliseinällinen rihma muistuttaa bambusta tehtyä ongenvapaa.



Mullassa tai lahopuussa luikertaessaan rihmasto muodostaa äärettömän monimutkaisen vuorovaikutusverkoston kymmenien tai satojen muiden eliöiden kanssa. Se kilpailee muiden sienten, bakteerien, kasvien ja alkueläinten kanssa. Aseet ovat tehokkaita ja pitkälti kemiallisia - penisilliini ja useat muut antibiootit ovat sienten miljoonien vuosien tuotekehityksen tulosta.


Sienirihmaston osa voi toimia yhtenä eliönä siinä mielessä, että rihmaa pitkin kulkee vettä, ravinteita ja jopa sienen omia tumia solusta toiseen.


Toisaalta yksittäiset sienisolut toimivat melko itsenäisinä mikrobeina. Jokaisen maahiukkasen jokaisessa kolossa ne kohtaavat eri ravinteet, eri olot ja kilpailijat. Yhteydet muihin soluihin katkeavat myös usein - vaikkapa punkin puraistua piuhan poikki tai tuulen puhaltaessa maahiukkasen ilmaan.


Yksin jäänyt solu toimii heti itsenäisenä yksikkönä. Ellei se kuole, se voi koteloitua lepoitiöksi tai hyvissä oloissa toimia alkuna tuhansien kilojen sienisadolle.



Vaikka sientä ei voi poimia luonnosta erilleen, jokainen perheenäiti ja koti-isä on käsitellyt myös kokonaisia, ehjiä sieniyhdyskuntia.


Pöydälle jäänyt marjakeitto tai lihaliemi muodostaa keinotekoisen, mikrobeista puhtaan alustan. Jos siihen lennähtää sienisolu, se kasvaa kauniiksi, pörröiseksi, joka suuntaan haaroittuvaksi rihmastoksi. Siitä voidaan todellakin hahmottaa keskellä oleva alkupiste ja sienen loppu, eli uloimmaksi ehtinyt reunapinta.


Kun näemme minkä tahansa sienilajin tuossa puhtaassa alkutilassa, kutsumme sitä homepesäkkeeksi. Valitettavasti moni äiti tai isä poimii kiisselikulhon sienenpoikasen kokonaisena viemäriin, vaikka sen siro rakenne ansaitsisi koko naapuruston ihailevat katseet.



Myös maastossa näkyvien suursienten evoluutio voidaan johtaa homepesäkkeestä.


Kaatuneiden puiden ala- ja sivupinnoilta löytyy tasaisia, maaliläiskän näköisiä sieniä, orvassieniä eli orvakoita. Läiskän koko pinta synnyttää pieniä, erikoistuneita sienisoluja, orvakan suvullisia itiöitä. Nämä itiöt syntyvät tumien pariutumisen tuloksena ja muuntelevat sienen perimää lajinkehityksen tarpeisiin.


Orvakan mikroskooppinen rakenne on aivan vastaava kuin rouskun heltan sivupinnoilla tai tatin pillin itiöivällä sisäpinnalla: orvakalla koko sieniläiskä toimii siis itiöemänä, vastaavana suvunjatkamiselimenä kuin kokonainen tatti tai rousku. Orvakoiden itiöemä on kuitenkin rakenteeltaan jäänyt homepesäkkeen tasolle.


Orvakoiden yksinkertainen rakenne on toiminut miljoonia vuosia. Luonnossa on aina ollut paljasta, sateensuojaista mutta hieman koholla olevaa lahopuun pintaa, jolta sieni on voinut karistaa itiönsä tuulen vietäväksi. Tämä lisääntymistapa ei kuitenkaan ollut ajan oloon riittävä.


Karikkeessa, maan alla, puiden juuristossa ja lahopuiden sisällä syntyy valtavasti sienille sopivaa ravintoa. Mutta sieni, joka lahottaa puuta syvällä maan uumenissa, joutuu säilyäkseen myös joskus itiöimään. Silloin se joutuu kilpailemaan rajallisesta pinta-alasta, joka on edullisinta itiöiden karistamiseen. Miten alkusienet ratkaisivat pulman, kun puun pinta kuhisi jo kylki kyljessä muita mikrobeita?



Sienet aloittivat rakentamalla hyllyn. Kun homepesäke muuntui sitkeäksi, sen reuna saattoi kurkottaa hieman lahopuun seinän ulkopuolelle. Näin pienestäkin kiinnittymiskohdasta saattoi rihmoja punomalla rakentaa pitemmälle ulottuvan katoksen. Sen alapinnalta oli hyvä karistella itiöitä tuuleen.


Hyllyn alapintaa saattoi myös rypistää heltoiksi, piikeiksi tai pilleiksi, jolloin itiöivä pinta-ala suhteessa rakennusaineisiin lisääntyi entisestään. Luonnossa on edelleenkin eri kehityslinjoihin kuuluvia sieniä, etenkin kääpiä, jotka muuntelevat liukuvasti pinnanmyötäisen ja hyllymäisen kasvutavan välillä.



Kun muinaisen metsän lahopuiden kyljet oli täyteen hyllytetty, tuli uuden innovaation aika. Kun lahokannon yläpää tuli vastaan, joku kääpäkansan neropateista ei viitsinytkään lopettaa kasvuaan vaan jatkoi kurkotusta ylöspäin. Silloin se kohtasi uuden luonnonlain: sen oma, vanha, sitkeä rihmasto olikin kätevä tukiteline uudelle hyllylle!


Kun hyllyä levitetään tukitelineen reunoista joka suuntaan, siitä muodostuu kuin itsestään pyöreä lakki. Tukipiste jää lakin keskelle jalaksi. Lakkisienen alkumuoto oli näin keksitty.


Jalan myötä lahopuiden yläpinnat ja tasainen maa-alusta saatiin vähitellen tehokkaan itiöinnin käyttöön. Mikäs oli karistellessa vaikka syvältä sammalen uumenista, kun itiöteline osattiin nyt punoa rihmastosta itse!


Hyllyrakenteen ja keskellä olevan jalan välimuodot ovat edelleen sienikunnassa yleisiä. Esimerkiksi mustatorvisieni ja vahverot ovat rakenteeltaan melko alkeellisia sieniä, joiden lakista voidaan vielä hahmottaa suppiloksi kiertynyt, nahkamainen tai kääpämäinen sienihylly. Vastaavat välimuodot näkyvät myös viljellyssä osterivinokkaassa.



Mutta mihin sieni siis loppuu? Vastaukseen päästiin vain kysymällä, mistä sienet alkoivat. Homeina tutut sienirihmastot ovat kasvaneet ja tulevat kasvamaan maan päällä yhtä kauan kuin lahottamiseen sopivat kasvitkin.


Jokaista uutta paikkaa valloittaessaan sieni alkaa näkymättömästä itiöstä ja kasvattaa siitä homemaisen rihmaston. Tuosta homeesta se kutoo metsässä seisovat sukupuolielimensä, joiden avulla se muuntuu ja leviää jälleen uusille paikoille.


Sienen lakki, se, jonka me ihmiset sienestä ensimmäiseksi huomaamme, merkitsee maasta kohoavalle rihmaston osalle päätepistettä ja kuolemaa. Miljoonille uusille itiöille se merkitsee alkua: retkeä tuulessa ja toivoa uusista sateisista mättäistä. Sienten kehityshistoriassa itiöiden pölähdys ilmaan on osa satojen vuosimiljoonien matkaa, jonka rinnalla ihmisen käynti maapallolla on vain pikainen välähdys.


Jouni Issakainen on biologi ja vapaa kirjoittaja.

Kevään ihme pilkottaa pienissä sanoissa.

Talven jäljiltä väritön maisema herää eloon, kun iloista vihreää pilkistelee esiin joka puolelta.

Tätä kasvun ihmettä on aina odotettu hartaasti, ja monille ensimmäisille kevään merkeille on annettu oma erityinen nimityksensä, joka ei viittaa mihinkään tiettyyn kasvilajiin vaan nimenomaan siihen, että kysymys on uuden kasvun alusta.

Kasvin, lehden tai kukan aihetta merkitsevä silmu on johdos ikivanhaan perintösanastoon kuuluvasta silmä-sanasta. Myös kantasanaa silmä tai tämän johdosta silmikko on aiemmin käytetty silmun merkityksessä.

Norkko on ilmeisesti samaa juurta kuin karjalan vuotamista tai tippumista merkitsevä verbi ńorkkuo. Myös suomen valumista tarkoittava norua kuulunee samaan yhteyteen. Rennosti roikkuvat norkot näyttävät valuvan oksilta alas.

Lehtipuun norkkoa tai silmua merkitsevällä urpa-sanalla on laajalti vastineita itämerensuomalaisissa sukukielissä, eikä sille tunneta mitään uskottavaa lainaselitystä. Näin ollen sen täytyy katsoa kuuluvan vanhaan perintösanastoon.

Nykysuomalaisille tutumpi urpu on urpa-sanan johdos, ja samaa juurta on myös urpuja syövän linnun nimitys urpiainen.

Urpa-sanan tapaan myös vesa on kantasuomalaista perua, koskapa sana tunnetaan kaikissa lähisukukielissä.

Taimi-sanaa on joskus arveltu balttilaiseksi lainaksi, mutta todennäköisempää on, että se on kielen omista aineksista muodostettu johdos. Samaa juurta ovat myös taipua- ja taittaa-verbit.

Itu on johdos itää-verbistä, joka on ikivanha indoeurooppalainen laina. Oras puolestaan on johdos piikkiä tai piikkimäistä työkalua merkitsevästä indoiranilaisesta lainasanasta ora. Verso on myös selitetty hyvin vanhaksi indoiranilaiseksi lainaksi.

On mahdollista, että maanviljelytaitojen oppiminen indoeurooppalaisilta naapureilta on innoittanut lainaamaan myös viljakasvien alkuihin viittaavia sanoja.

Kevään kukkiva airut on leskenlehti. Vertauskuvallinen nimi johtuu siitä, että kasvi kukkii suojattomana ilman lehdistöä, joka nousee esiin vasta kukkimisen jälkeen. Vaatimattomasta ulkonäöstä huolimatta leskenlehden ilmestyminen on pantu visusti merkille, ja sille on kansankielessä kymmeniä eri nimityksiä. Yksi tunnetuimmista on yskäruoho, joka kertoo, että vanha kansa on valmistanut kasvista rohtoja etenkin hengitysteiden tauteihin.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2018

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

Tieteessä 5/2018

 

PÄÄKIRJOITUS

Päätön paremmuus järjestys 

Suosituissa lukiovertailuissa ei ole kovin paljon järkeä.

 

PÄÄUUTISET

Etevä laskee sormin

Menetelmä toimii paremmin kuin päässälasku.

Kuitu vaalii verensokeria

Runsaskuituinen dieetti korjasi diabeetikoiden glukoosiarvot.

Vapaus vie vakiouralle

Tasa-arvon maissa tytöt karttavat teknisiä ja tieteellisiä aloja.

Ihminen pihistelee unta

Muut kädelliset vetävät sikeitä jopa 15 tuntia vuorokaudessa.

 

ARTIKKELIT

Liiku viisaasti

Monen into lopahtaa vaativiin harjoitusohjelmiin.
Treeni maistuu, kun tuntee muutaman faktan.

Koira syntyi pohjoisessa

Ihminen ja susi tutustuivat jääkauden haaskalla.
Vanhin näyttö elämäntoveruudesta tulee Belgiasta.

Taivaallamme kulkevat sään jättiläiset

Keskileveyksien matalat ovat ilmojen titaaneja.
Ne selittävät, miksi Suomessa on niin epävakaista.

Aivot näkevät harhoja

Kalliotaiteen oudot kuvajaiset tuotti muuntunut
tietoisuus. Se syntyy meidänkin aivoissamme.

Metso kukkoilee koko kevään

Tiluksilla rehvastelu alkaa jo helmikuussa.
Sodaksi taistelu naaraista yltyy vapun tienoilla.

Rooma kaatui rahapulaan

Supervallan tuhoon on tarjottu satoja syitä.
Tapahtumat etenivät luultua raadollisemmin.

 

TIEDE VASTAA

Miksi ensimmäinen lettu epäonnistuu?

Miten gorilla saa lihakset kasvisruoalla?

Miksi pikaliima ei tartu tuubinsa sisäseiniin?

Kuinka kaukana on etäisin galaksi?

Onko hyönteisillä reviirejä?

Mistä juontuvat sanat minä ja itse?

 

KIRJAT

Rikos ei houkuta niin kuin ennen

Länsimaat löysivät uudelleen itsehillinnän.

 

KUVA-ARVOITUS

Siinähän on ihan selvästi...

Klassikkopalsta kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia
lehden Facebook-sivustolle.

 

OMAT SANAT

Tässä on itua

Kevään ihme pilkottaa pienissä sanoissa.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.