Joskus kannattaa pohtia älyttömiltäkin tuntuvia kysymyksiä. Sienen rajojen haku vie metsämättäältä kiisselikulhoon ja sieltä evoluution aamuun.


Sienen rajojen haku vie metsämättäältä kiisselikulhoon ja sieltä evoluution aamuun.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004

Sisältö jatkuu mainoksen alla

- Äii-tii, miten syvältä tää kaivetaan?


Viisivuotias sienestäjä on löytänyt saaliin. Innokas huuto kiirii pitkin märkää, syksyistä männikköä.


- Ota vaan kokonaan, vastaa äidin ääni mustikkamättään takaa.


Neuvo osoittautuu hyväksi. Pienen sienenkerääjän tattisaalis kasvaa moninkertaiseksi, kun sammaleesta pilkottavan lakin jatkeeksi kaivetaan myös jättiläismäinen jalan mötikkä.


Sienen jalanpää ei aina löydy helposti. Haperon tyvi jää usein aikuiseltakin maahan, viiruvalmuska on vielä vaikeampi. Joskus löytyy muita yllätyksiä. Käpynahikkaan päästä löytyy aina käpy. Syvältä loisnuijakkaan alta voi etsiä hyönteisen, jota sieni syö.


Ehkäpä vaikeimpia tapauksia ovat kauniit mutta harvinaiset ruostejuurekkaat. Tutkijat, jotka ovat yrittäneet kaivaa niitä kokonaan näytteeksi, ovat yleensä lopettaneet, kun on kulunut tunti ja paikalle on syntynyt puolen metrin syvyinen kuoppa. Vaikka käyttäisi suurennuslasia ja pinsettejä, juurekkaan jalka vain ohenemistaan ohenee ja häipyy vähitellen näkyvistä.


Jalan ja maan rajapinta on liukuva myös niillä sienillä, joilla se näyttää selvältä. Paksunkaan tatin tyveen ei voi vetää tarkkaa viivaa, jossa sieni loppuu ja maa alkaa. Mihin sienet siis oikein loppuvat?



Hämärä raja paljastaa jotakin tärkeää sienten biologisesta luonteesta: ne ovat kaikki pohjimmiltaan mikrobeja, mikroskooppisia eliöitä. Tatin tai rouskun syötävä osa ei ole erillinen eliö samassa mielessä kuin mänty tai lehmä. Näkyvä sieni on maanalaisen, laajalle alueelle levittäytyneen mikrobiyhdyskunnan yksi haarauma.
Kaikkien sienten mikroskooppinen perusrakenne on putkimainen. Sienirihmastoa voi verrata laajaan, haaroittuvaan putkiverkostoon.


Yksittäinen putki, sienirihma, pysyy yhden sienisolun paksuisena. Leveys ei usein ylitä millimetrin sadasosaa. Siksi sienestäjä ei voi sitä nähdä. Pituussuuntaan rihma kasvaa ja haaroittuu loputtomasti.


Kutakin rihmaa tukee jäykkä, kitiinipitoinen ulkoseinä. Kun rihma kasvaa pituutta ja sen tumat jakautuvat, siihen syntyy määrävälein myös poikittaisia väliseiniä, jotka erottavat sienisolut toisistaan. Mikroskoopissa väliseinällinen rihma muistuttaa bambusta tehtyä ongenvapaa.



Mullassa tai lahopuussa luikertaessaan rihmasto muodostaa äärettömän monimutkaisen vuorovaikutusverkoston kymmenien tai satojen muiden eliöiden kanssa. Se kilpailee muiden sienten, bakteerien, kasvien ja alkueläinten kanssa. Aseet ovat tehokkaita ja pitkälti kemiallisia - penisilliini ja useat muut antibiootit ovat sienten miljoonien vuosien tuotekehityksen tulosta.


Sienirihmaston osa voi toimia yhtenä eliönä siinä mielessä, että rihmaa pitkin kulkee vettä, ravinteita ja jopa sienen omia tumia solusta toiseen.


Toisaalta yksittäiset sienisolut toimivat melko itsenäisinä mikrobeina. Jokaisen maahiukkasen jokaisessa kolossa ne kohtaavat eri ravinteet, eri olot ja kilpailijat. Yhteydet muihin soluihin katkeavat myös usein - vaikkapa punkin puraistua piuhan poikki tai tuulen puhaltaessa maahiukkasen ilmaan.


Yksin jäänyt solu toimii heti itsenäisenä yksikkönä. Ellei se kuole, se voi koteloitua lepoitiöksi tai hyvissä oloissa toimia alkuna tuhansien kilojen sienisadolle.



Vaikka sientä ei voi poimia luonnosta erilleen, jokainen perheenäiti ja koti-isä on käsitellyt myös kokonaisia, ehjiä sieniyhdyskuntia.


Pöydälle jäänyt marjakeitto tai lihaliemi muodostaa keinotekoisen, mikrobeista puhtaan alustan. Jos siihen lennähtää sienisolu, se kasvaa kauniiksi, pörröiseksi, joka suuntaan haaroittuvaksi rihmastoksi. Siitä voidaan todellakin hahmottaa keskellä oleva alkupiste ja sienen loppu, eli uloimmaksi ehtinyt reunapinta.


Kun näemme minkä tahansa sienilajin tuossa puhtaassa alkutilassa, kutsumme sitä homepesäkkeeksi. Valitettavasti moni äiti tai isä poimii kiisselikulhon sienenpoikasen kokonaisena viemäriin, vaikka sen siro rakenne ansaitsisi koko naapuruston ihailevat katseet.



Myös maastossa näkyvien suursienten evoluutio voidaan johtaa homepesäkkeestä.


Kaatuneiden puiden ala- ja sivupinnoilta löytyy tasaisia, maaliläiskän näköisiä sieniä, orvassieniä eli orvakoita. Läiskän koko pinta synnyttää pieniä, erikoistuneita sienisoluja, orvakan suvullisia itiöitä. Nämä itiöt syntyvät tumien pariutumisen tuloksena ja muuntelevat sienen perimää lajinkehityksen tarpeisiin.


Orvakan mikroskooppinen rakenne on aivan vastaava kuin rouskun heltan sivupinnoilla tai tatin pillin itiöivällä sisäpinnalla: orvakalla koko sieniläiskä toimii siis itiöemänä, vastaavana suvunjatkamiselimenä kuin kokonainen tatti tai rousku. Orvakoiden itiöemä on kuitenkin rakenteeltaan jäänyt homepesäkkeen tasolle.


Orvakoiden yksinkertainen rakenne on toiminut miljoonia vuosia. Luonnossa on aina ollut paljasta, sateensuojaista mutta hieman koholla olevaa lahopuun pintaa, jolta sieni on voinut karistaa itiönsä tuulen vietäväksi. Tämä lisääntymistapa ei kuitenkaan ollut ajan oloon riittävä.


Karikkeessa, maan alla, puiden juuristossa ja lahopuiden sisällä syntyy valtavasti sienille sopivaa ravintoa. Mutta sieni, joka lahottaa puuta syvällä maan uumenissa, joutuu säilyäkseen myös joskus itiöimään. Silloin se joutuu kilpailemaan rajallisesta pinta-alasta, joka on edullisinta itiöiden karistamiseen. Miten alkusienet ratkaisivat pulman, kun puun pinta kuhisi jo kylki kyljessä muita mikrobeita?



Sienet aloittivat rakentamalla hyllyn. Kun homepesäke muuntui sitkeäksi, sen reuna saattoi kurkottaa hieman lahopuun seinän ulkopuolelle. Näin pienestäkin kiinnittymiskohdasta saattoi rihmoja punomalla rakentaa pitemmälle ulottuvan katoksen. Sen alapinnalta oli hyvä karistella itiöitä tuuleen.


Hyllyn alapintaa saattoi myös rypistää heltoiksi, piikeiksi tai pilleiksi, jolloin itiöivä pinta-ala suhteessa rakennusaineisiin lisääntyi entisestään. Luonnossa on edelleenkin eri kehityslinjoihin kuuluvia sieniä, etenkin kääpiä, jotka muuntelevat liukuvasti pinnanmyötäisen ja hyllymäisen kasvutavan välillä.



Kun muinaisen metsän lahopuiden kyljet oli täyteen hyllytetty, tuli uuden innovaation aika. Kun lahokannon yläpää tuli vastaan, joku kääpäkansan neropateista ei viitsinytkään lopettaa kasvuaan vaan jatkoi kurkotusta ylöspäin. Silloin se kohtasi uuden luonnonlain: sen oma, vanha, sitkeä rihmasto olikin kätevä tukiteline uudelle hyllylle!


Kun hyllyä levitetään tukitelineen reunoista joka suuntaan, siitä muodostuu kuin itsestään pyöreä lakki. Tukipiste jää lakin keskelle jalaksi. Lakkisienen alkumuoto oli näin keksitty.


Jalan myötä lahopuiden yläpinnat ja tasainen maa-alusta saatiin vähitellen tehokkaan itiöinnin käyttöön. Mikäs oli karistellessa vaikka syvältä sammalen uumenista, kun itiöteline osattiin nyt punoa rihmastosta itse!


Hyllyrakenteen ja keskellä olevan jalan välimuodot ovat edelleen sienikunnassa yleisiä. Esimerkiksi mustatorvisieni ja vahverot ovat rakenteeltaan melko alkeellisia sieniä, joiden lakista voidaan vielä hahmottaa suppiloksi kiertynyt, nahkamainen tai kääpämäinen sienihylly. Vastaavat välimuodot näkyvät myös viljellyssä osterivinokkaassa.



Mutta mihin sieni siis loppuu? Vastaukseen päästiin vain kysymällä, mistä sienet alkoivat. Homeina tutut sienirihmastot ovat kasvaneet ja tulevat kasvamaan maan päällä yhtä kauan kuin lahottamiseen sopivat kasvitkin.


Jokaista uutta paikkaa valloittaessaan sieni alkaa näkymättömästä itiöstä ja kasvattaa siitä homemaisen rihmaston. Tuosta homeesta se kutoo metsässä seisovat sukupuolielimensä, joiden avulla se muuntuu ja leviää jälleen uusille paikoille.


Sienen lakki, se, jonka me ihmiset sienestä ensimmäiseksi huomaamme, merkitsee maasta kohoavalle rihmaston osalle päätepistettä ja kuolemaa. Miljoonille uusille itiöille se merkitsee alkua: retkeä tuulessa ja toivoa uusista sateisista mättäistä. Sienten kehityshistoriassa itiöiden pölähdys ilmaan on osa satojen vuosimiljoonien matkaa, jonka rinnalla ihmisen käynti maapallolla on vain pikainen välähdys.


Jouni Issakainen on biologi ja vapaa kirjoittaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla