Joskus kannattaa pohtia älyttömiltäkin tuntuvia kysymyksiä. Sienen rajojen haku vie metsämättäältä kiisselikulhoon ja sieltä evoluution aamuun.


Sienen rajojen haku vie metsämättäältä kiisselikulhoon ja sieltä evoluution aamuun.


Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004


- Äii-tii, miten syvältä tää kaivetaan?


Viisivuotias sienestäjä on löytänyt saaliin. Innokas huuto kiirii pitkin märkää, syksyistä männikköä.


- Ota vaan kokonaan, vastaa äidin ääni mustikkamättään takaa.


Neuvo osoittautuu hyväksi. Pienen sienenkerääjän tattisaalis kasvaa moninkertaiseksi, kun sammaleesta pilkottavan lakin jatkeeksi kaivetaan myös jättiläismäinen jalan mötikkä.


Sienen jalanpää ei aina löydy helposti. Haperon tyvi jää usein aikuiseltakin maahan, viiruvalmuska on vielä vaikeampi. Joskus löytyy muita yllätyksiä. Käpynahikkaan päästä löytyy aina käpy. Syvältä loisnuijakkaan alta voi etsiä hyönteisen, jota sieni syö.


Ehkäpä vaikeimpia tapauksia ovat kauniit mutta harvinaiset ruostejuurekkaat. Tutkijat, jotka ovat yrittäneet kaivaa niitä kokonaan näytteeksi, ovat yleensä lopettaneet, kun on kulunut tunti ja paikalle on syntynyt puolen metrin syvyinen kuoppa. Vaikka käyttäisi suurennuslasia ja pinsettejä, juurekkaan jalka vain ohenemistaan ohenee ja häipyy vähitellen näkyvistä.


Jalan ja maan rajapinta on liukuva myös niillä sienillä, joilla se näyttää selvältä. Paksunkaan tatin tyveen ei voi vetää tarkkaa viivaa, jossa sieni loppuu ja maa alkaa. Mihin sienet siis oikein loppuvat?



Hämärä raja paljastaa jotakin tärkeää sienten biologisesta luonteesta: ne ovat kaikki pohjimmiltaan mikrobeja, mikroskooppisia eliöitä. Tatin tai rouskun syötävä osa ei ole erillinen eliö samassa mielessä kuin mänty tai lehmä. Näkyvä sieni on maanalaisen, laajalle alueelle levittäytyneen mikrobiyhdyskunnan yksi haarauma.
Kaikkien sienten mikroskooppinen perusrakenne on putkimainen. Sienirihmastoa voi verrata laajaan, haaroittuvaan putkiverkostoon.


Yksittäinen putki, sienirihma, pysyy yhden sienisolun paksuisena. Leveys ei usein ylitä millimetrin sadasosaa. Siksi sienestäjä ei voi sitä nähdä. Pituussuuntaan rihma kasvaa ja haaroittuu loputtomasti.


Kutakin rihmaa tukee jäykkä, kitiinipitoinen ulkoseinä. Kun rihma kasvaa pituutta ja sen tumat jakautuvat, siihen syntyy määrävälein myös poikittaisia väliseiniä, jotka erottavat sienisolut toisistaan. Mikroskoopissa väliseinällinen rihma muistuttaa bambusta tehtyä ongenvapaa.



Mullassa tai lahopuussa luikertaessaan rihmasto muodostaa äärettömän monimutkaisen vuorovaikutusverkoston kymmenien tai satojen muiden eliöiden kanssa. Se kilpailee muiden sienten, bakteerien, kasvien ja alkueläinten kanssa. Aseet ovat tehokkaita ja pitkälti kemiallisia - penisilliini ja useat muut antibiootit ovat sienten miljoonien vuosien tuotekehityksen tulosta.


Sienirihmaston osa voi toimia yhtenä eliönä siinä mielessä, että rihmaa pitkin kulkee vettä, ravinteita ja jopa sienen omia tumia solusta toiseen.


Toisaalta yksittäiset sienisolut toimivat melko itsenäisinä mikrobeina. Jokaisen maahiukkasen jokaisessa kolossa ne kohtaavat eri ravinteet, eri olot ja kilpailijat. Yhteydet muihin soluihin katkeavat myös usein - vaikkapa punkin puraistua piuhan poikki tai tuulen puhaltaessa maahiukkasen ilmaan.


Yksin jäänyt solu toimii heti itsenäisenä yksikkönä. Ellei se kuole, se voi koteloitua lepoitiöksi tai hyvissä oloissa toimia alkuna tuhansien kilojen sienisadolle.



Vaikka sientä ei voi poimia luonnosta erilleen, jokainen perheenäiti ja koti-isä on käsitellyt myös kokonaisia, ehjiä sieniyhdyskuntia.


Pöydälle jäänyt marjakeitto tai lihaliemi muodostaa keinotekoisen, mikrobeista puhtaan alustan. Jos siihen lennähtää sienisolu, se kasvaa kauniiksi, pörröiseksi, joka suuntaan haaroittuvaksi rihmastoksi. Siitä voidaan todellakin hahmottaa keskellä oleva alkupiste ja sienen loppu, eli uloimmaksi ehtinyt reunapinta.


Kun näemme minkä tahansa sienilajin tuossa puhtaassa alkutilassa, kutsumme sitä homepesäkkeeksi. Valitettavasti moni äiti tai isä poimii kiisselikulhon sienenpoikasen kokonaisena viemäriin, vaikka sen siro rakenne ansaitsisi koko naapuruston ihailevat katseet.



Myös maastossa näkyvien suursienten evoluutio voidaan johtaa homepesäkkeestä.


Kaatuneiden puiden ala- ja sivupinnoilta löytyy tasaisia, maaliläiskän näköisiä sieniä, orvassieniä eli orvakoita. Läiskän koko pinta synnyttää pieniä, erikoistuneita sienisoluja, orvakan suvullisia itiöitä. Nämä itiöt syntyvät tumien pariutumisen tuloksena ja muuntelevat sienen perimää lajinkehityksen tarpeisiin.


Orvakan mikroskooppinen rakenne on aivan vastaava kuin rouskun heltan sivupinnoilla tai tatin pillin itiöivällä sisäpinnalla: orvakalla koko sieniläiskä toimii siis itiöemänä, vastaavana suvunjatkamiselimenä kuin kokonainen tatti tai rousku. Orvakoiden itiöemä on kuitenkin rakenteeltaan jäänyt homepesäkkeen tasolle.


Orvakoiden yksinkertainen rakenne on toiminut miljoonia vuosia. Luonnossa on aina ollut paljasta, sateensuojaista mutta hieman koholla olevaa lahopuun pintaa, jolta sieni on voinut karistaa itiönsä tuulen vietäväksi. Tämä lisääntymistapa ei kuitenkaan ollut ajan oloon riittävä.


Karikkeessa, maan alla, puiden juuristossa ja lahopuiden sisällä syntyy valtavasti sienille sopivaa ravintoa. Mutta sieni, joka lahottaa puuta syvällä maan uumenissa, joutuu säilyäkseen myös joskus itiöimään. Silloin se joutuu kilpailemaan rajallisesta pinta-alasta, joka on edullisinta itiöiden karistamiseen. Miten alkusienet ratkaisivat pulman, kun puun pinta kuhisi jo kylki kyljessä muita mikrobeita?



Sienet aloittivat rakentamalla hyllyn. Kun homepesäke muuntui sitkeäksi, sen reuna saattoi kurkottaa hieman lahopuun seinän ulkopuolelle. Näin pienestäkin kiinnittymiskohdasta saattoi rihmoja punomalla rakentaa pitemmälle ulottuvan katoksen. Sen alapinnalta oli hyvä karistella itiöitä tuuleen.


Hyllyn alapintaa saattoi myös rypistää heltoiksi, piikeiksi tai pilleiksi, jolloin itiöivä pinta-ala suhteessa rakennusaineisiin lisääntyi entisestään. Luonnossa on edelleenkin eri kehityslinjoihin kuuluvia sieniä, etenkin kääpiä, jotka muuntelevat liukuvasti pinnanmyötäisen ja hyllymäisen kasvutavan välillä.



Kun muinaisen metsän lahopuiden kyljet oli täyteen hyllytetty, tuli uuden innovaation aika. Kun lahokannon yläpää tuli vastaan, joku kääpäkansan neropateista ei viitsinytkään lopettaa kasvuaan vaan jatkoi kurkotusta ylöspäin. Silloin se kohtasi uuden luonnonlain: sen oma, vanha, sitkeä rihmasto olikin kätevä tukiteline uudelle hyllylle!


Kun hyllyä levitetään tukitelineen reunoista joka suuntaan, siitä muodostuu kuin itsestään pyöreä lakki. Tukipiste jää lakin keskelle jalaksi. Lakkisienen alkumuoto oli näin keksitty.


Jalan myötä lahopuiden yläpinnat ja tasainen maa-alusta saatiin vähitellen tehokkaan itiöinnin käyttöön. Mikäs oli karistellessa vaikka syvältä sammalen uumenista, kun itiöteline osattiin nyt punoa rihmastosta itse!


Hyllyrakenteen ja keskellä olevan jalan välimuodot ovat edelleen sienikunnassa yleisiä. Esimerkiksi mustatorvisieni ja vahverot ovat rakenteeltaan melko alkeellisia sieniä, joiden lakista voidaan vielä hahmottaa suppiloksi kiertynyt, nahkamainen tai kääpämäinen sienihylly. Vastaavat välimuodot näkyvät myös viljellyssä osterivinokkaassa.



Mutta mihin sieni siis loppuu? Vastaukseen päästiin vain kysymällä, mistä sienet alkoivat. Homeina tutut sienirihmastot ovat kasvaneet ja tulevat kasvamaan maan päällä yhtä kauan kuin lahottamiseen sopivat kasvitkin.


Jokaista uutta paikkaa valloittaessaan sieni alkaa näkymättömästä itiöstä ja kasvattaa siitä homemaisen rihmaston. Tuosta homeesta se kutoo metsässä seisovat sukupuolielimensä, joiden avulla se muuntuu ja leviää jälleen uusille paikoille.


Sienen lakki, se, jonka me ihmiset sienestä ensimmäiseksi huomaamme, merkitsee maasta kohoavalle rihmaston osalle päätepistettä ja kuolemaa. Miljoonille uusille itiöille se merkitsee alkua: retkeä tuulessa ja toivoa uusista sateisista mättäistä. Sienten kehityshistoriassa itiöiden pölähdys ilmaan on osa satojen vuosimiljoonien matkaa, jonka rinnalla ihmisen käynti maapallolla on vain pikainen välähdys.


Jouni Issakainen on biologi ja vapaa kirjoittaja.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5221
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti