Moni laji hirvistä lokkeihin on nykyisin pienikasvuisempi kuin ennen. Tutkijat kiistelevät syistä.

Teksti: Jani Kaaro

Jack Arnoldin 1950-luvun elokuvaklassikossa Mies joka kutistui päähenkilö Scott Carey joutuu hyönteismyrkkypilven sisään ja alkaa pienetä. Hän kutistuu ja kutistuu, kunnes on vain muutaman sentin pituinen ja joutuu taistelemaan hengestään perheen kissaa vastaan. Hiljattain on havaittu, että jotakin samantapaista on tapahtumassa monille eri lajeille. Pikkulinnut Israelissa ja Englannissa, varpushaukat Tanskassa, naalit Islannissa ja lukuisat kalalajit eri puolella maapalloa – kaikki ovat kutistuneet kolmenkymmenen viime vuoden aikana.

Kun raportit eläinten kutistumisesta lisääntyivät, useat tutkijat viittasivat niin sanottuun Bergmanin sääntöön. Sen mukaan eläinten ruumiinkoko kasvaa siirryttäessä etelästä pohjoiseen. Koska pohjoinen ei ole enää yhtä kylmä kuin ennen, eläimet ovat ehkä alkaneet sopeutua ilmaston lämpenemiseen kutistumalla. Tämän puolesta puhuu se, että kutistuminen on nopeampaa pohjoisilla kuin lauhkean vyöhykkeen lajeilla.

Helsingin yliopiston populaatiogenetiikan professori Juha Merilä suhtautuu näihin väitteisiin varovaisesti. Hän kertoo, että lajien kutistuminen on jakanut tutkijat kahteen toraisaan leiriin. Osa uskoo, että kutistumisessa on kyse evolutiivisesta muutoksesta. Toinen puoli taas sanoo, että vaihtoehtoisiakin selityksiä on ja ne kannattaisi ottaa huomioon.

– Oman näkemykseni mukaan maailmassa on meneillään monenlaisia muutoksia ja osa niistä kutistaa lajeja, kun taas jotkin lajit näyttävät pikemminkin kasvavan, sanoo Merilä.

Miten suuri kannattaa olla?

Se, miten suuriksi eläimet kasvavat, on mo­nien kompromissien summa. Kullakin eläimellä on käytettävissään tietty elintila, tietty ekologinen lokero, tietty määrä ravintoa ja tietty määrä kilpailijoita ja vihollisia. Osa näistä tekijöistä suosii kookkautta, esimerkiksi siten, että suurikokoiset yksilöt ja lajit kykenevät hyödyntämään ympäristön ravinnonlähteitä tehokkaammin. Osa tekijöistä taas kutistaa eläintä, esimerkiksi saaliseläinten kannattaa pysyä niin pieninä, että ne säilyttävät ketteryytensä ja pääsevät pujahtamaan maakoloihin piiloon.

– Kyse on pohjimmiltaan siitä, minkä kokoinen eläimen kannattaa tietyssä ympäristössä olla, sanoo paleontologi Mikael Fortelius Helsingin yliopistosta.

Kokoa säätelevät tekijät kuitenkin muuttuvat ajan myötä, ja silloin myös eläimet voivat kasvaa tai kutistua varsin nopeasti. Hyvä osoitus tästä on nisäkkäiden koon valtava kasvu sen jälkeen, kun dinosaurukset kuolivat ja nisäkkäille avautui lukuisia vapaita ekologisia lokeroita. Hiiren kokoiset nisäkkäät kasvoivat paleontologisen mittapuun mukaan hujauksessa jopa nykyisiä norsuja suuremmiksi jättiläisiksi.

Toinen esimerkki on niin sanottu saarisääntö. Kun eläimet ajautuvat eristyksiin valtamerten saarille, jänistä pienemmät eläimet kasvavat, mutta suuremmat alkavat kutistua. llmiö selittynee – ainakin osittain – pienten lajien kohdalla kilpailijoiden ja suurten lajien kohdalla elintilan puutteesta.

Kylmässä iso jäähtyy hitaasti

Lämpötilan ja eläinten koon välillä vallitsee salaperäinen suhde, jota ei kunnolla ymmärretä. Forteliuksen mukaan paleontologisessa aineistossa nähdään selvästi, että suuri osa eläimistä käyttäytyy Bergmanin säännön mukaisesti – lämpiminä aikoina eläinten koko pienenee ja kylmempinä kausina se suurenee. Vastaavasti saman lajiryhmän, esimerkiksi karhujen, koko kasvaa siirryttäessä tropiikista pohjoiseen. Säännöstä on toki poikkeuksia, kuten hevonen, joka käyttäytyy päinvastoin kuin muut eläimet.

Bergmanin sääntöä on perinteisesti selitetty sillä, että samalla tavalla kuin suuri astia jäähtyy hitaammin kuin pieni myös suuret yksilöt kykenevät säilyttämään ruumiinlämpönsä tehokkaammin kuin pienet. Näin suuret yksilöt pärjäisivät paremmin kylmässä, ja siksi evoluutio suosisi viileinä kausina kookkaampia yksilöitä.

Lähemmin tarkasteltuna asia on kuitenkin monimutkaisempi. Eläinfysiologien mukaan lämmönhukan ehkäisemisessä paljon kokoa merkittävämpiä tekijöitä ovat turkki ja nahanalainen rasvakerros. Miksi eläin siis investoisi kokonsa kasvattamiseen, kun sen käytössä on paljon tehokkaampiakin menetelmiä?

Leudossa pienikin jää henkiin

Osa tutkijoista on esittänyt, että Bergmanin sääntö ei selittyisikään lämpötilan suorilla fysiologisilla vaikutuksilla vaan sillä, millaisia ekologisia seurauksia lämpötilan vaihtelulla on. Tästä on hyvä osoitus Sciencessa julkaistu tutkimus Skotlannin rannikon saarilla elävistä soaynlampaista.

Imperial Collegen tutkijoilla oli lampaiden koonvaihteluista aineisto, joka osoitti, että lampaat ovat kutistuneet 1980-luvulta lähtien.

Tutkijat yhdistivät lampaiden kutistumisen leudompiin talviin. Aikaisemmin kun talvet olivat ankaria, sairaudet ja ravinnonpuute karsivat rankalla kädellä erityisesti pienikasvuisia lampaita. Talvien muututtua leudommiksi yhä suurempi osa pienikasvuisista lampaista selvisi seuraavaan lisääntymiskauteen. Koska pienikasvuisten lampaiden jälkeläisetkin jäävät yleensä pieniksi, populaation keskikoko on tullut alaspäin.

Iso houkuttaa tähtääjää

Toinen eläinten kutistusmistrendiä ajava tekijä on metsästys ja kalastus. Ilmiö on todettu jo kauan sitten eri maiden metsästys- ja kalastustilastoissa, mutta nyttemmin se on todistettu myös tieteellisissä tutkimuksissa.

Viime vuonna Pnas-lehti julkaisi tutkimuksen, jossa vertailtiin kolmenlaisia eläimiä. Ensimmäisessä ryhmässä oli 20 riista- ja saaliskalalajia, toisessa eläimiä, joita ei metsästetä mutta joiden populaatioihin ihminen muutoin vaikuttaa, ja kolmannessa eläimiä, joiden populaatioihin vaikuttavat vain luonnolliset tekijät, kuten ilmasto ja pedot.

Ensimmäisen ryhmän lajit olivat paitsi kutistuneet eniten myös alkaneet lisääntyä entistä varhaisemmin. Tyypillinen esimerkki tällaisesta lajista on vuosikymmenien ajan ryöstökalastettu turska, joka on sekä kutistunut että alkanut lisääntyä keskimäärin vuoden nuorempana kuin aikaisemmin.

Mielenkiintoisesti ilmiö näyttää pätevän myös kasvimaailmaan. Himalajalla kasvava uhattu lootuslaji, Saussurea laniceps, jota kerätään kiinalaisen lääketieteen tarpeisiin, kukki aikaisemmin vasta saavutettuaan pituutta noin 20 senttiä, mutta nykyään se kukkii jo noin 12-senttisenä.

Evoluution osuudesta kiistellään

Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että saaliseläinten kutistuminen johtuu valikoivasta metsästyksestä. Sen sijaan kysymys, onko muutos evolutiivista vai johtuuko se saalistuksen suorista vaikutuksista, on saanut tutkijat lähes toistensa kurkkuun.

– Tällä hetkellä on hyvin epämuodikasta tarjota muita kuin evolutiivisia selityksiä, sanoo Merilä.

Ensimmäisen näkemyksen mukaan metsästys ja kalastus toimivat eräänlaisena käänteisenä jalostuksena. Toisin kuin eläinten jalostajat, jotka valitsevat lisääntymisyksilöiksi vain parhaimmat ja kookkaimmat eläimet, metsästäjät ja kalastajat poistavat nämä yksilöt populaatiosta. Näin kookkaiden yksilöiden geenit poistuvat geenipoolista, ja seurauksena populaation yksilöiden keskikoko pienenee.

Kilpailevaa näkemystä edustavat myöntävät, että tämä on valikoivan pyytämisen pitkän aikavälin seuraus, mutta heidän mukaansa ei ole mitään todisteita siitä, että nyt nähtävä kutistuminen johtuisi tällaisesta evolutiivisesta muutoksesta.

– Kaikki ei ole evoluutiota, mikä siltä näyttää, sanoo Merilä.

– Kutistuminen voi olla seurausta myös siitä, etteivät eläimet ehdi kasvaa suureksi, koska saalistuspaine on niin kova.

Vasojen nälkä pienentää hirvet

Mitä lisävalaistusta tähän tuo erittäin kovan saalistuspaineen alla elävä hirvemme?

Hirvitutkija Kaarlo Nygren Riista- ja kalatalouden tutkimuslaitoksesta kertoo, että hirvet todella ovat pienempiä kuin ennen, mutta pikemmin kuin muutoksiin geenipoolissa tutkijat ovat yhdistäneet kutistumisen muutoksiin hirven populaatiorakenteessa. Normaalisti hirvisonneja ja -lehmiä on suunnilleen yhtä paljon, mutta metsästyksen tuloksena sonneja on huomattavasti vähemmän kuin lehmiä. Tämä on johtanut siihen, että sonnit ja lehmät eivät kohtaa toisiaan silloin kuin pitäisi, jolloin lisääntymisaika ja siten myös vasan syntymäaika venähtää pitkäksi.

– Aikaisemmin vasat syntyivät samoihin aikoihin noin kahden viikon sisällä, mutta nyt ero varhais- ja myöhäsyntyisten välillä voi olla kolme kuukautta, sanoo Nygren.

Tämä tarkoittaa, että merkittävä osa vasoista syntyy aikana, jolloin lehtien ravintoarvo on romahtanut. Ne eivät saa riittävästi ravintoa ja jäävät pienikasvuisiksi, ja aikanaan ne saavat pienikasvuisia vasoja.

– Se on noidankehä, jota on vaikea katkaista, hän sanoo.

Nygren ei sulje pois sitä, että geeneillä voisi olla vaikutusta kutistumiseen, mutta asiaa ei ole tutkittu. Geeneihin kuitenkin viittaa toinen havainto. Tutkija Tuire Nygrenin tuoreen väitöskirjan mukaan lapiosarviset hirvisonnit ovat muuttuneet harvinaisiksi ja hankosarvisista hirvistä on tullut vallitseva muoto. Tämä yhdistetään siihen, että metsästäjät ovat himoinneet nimenomaisesti lapiosarvia ja siten poistaneet tätä geenimuotoa kantavia sonneja populaatiosta.

Roskaruoka kutistaa lokit

Tutkijoiden kiistan voi olettaa jatkuvan vielä jonkin aikaa, sillä evoluutioleirin kannattajilla on vaikeuksia todistaa teoriaansa – ainakin siten, että kaikki hyväksyisivät sen. Tämä vaatisi yhtenäisen jatkumon näytteitä pitkältä aikaväliltä, ja tällaiset aineistot ovat hyvin harvassa. Merilä kuitenkin huomauttaa, että mikään tutkimus, jossa tällainen aineisto on ollut käytettävissä, ei ole löytänyt todisteita evolutiivisista muutoksista.

Merilä on itse ollut mukana yhdessä näistä tutkimuksista. Hänen ryhmänsä keskittyi Uudessa-Seelannissa eläviin hopealokkeihin, joista saatiin rakennettua puolen vuosisadan mittainen vertailusarja. Tulokset osoittivat, että hopealokki on pienentynyt koko ajan mutta muutos ei ole geneettinen.

Merilän mukaan moni laji kutistuu yksinkertaisesti siksi, että ympäristö on huonontunut. Eläimet eivät ehkä löydä riittävästi ravintoa tai ravinto, jota ne löytävät, ei ole ravitsevaa.

Seuraavaksi tutkijoiden kannattaisikin selvittää, onko pyy pienentynyt. Suomalaisen sananlaskun mukaan pyy pienenee maailmanlopun edellä ja maailmanloppu tulee, kun se mahtuu lentämään sormuksen läpi.

– Ei taida vielä olla sellaista vaaraa, sanoo Merilä.

Ihminenkin kutistuu

Tilastojen mukaan ihmisten keskipituus on kasvanut vuodesta vuoteen 1700-luvulta lähtien – mutta ei kasva enää. Tuoreimpien tulosten mukaan etenkin yhdysvaltalaisten keskipituus on kääntynyt laskuun.

Ilmiötä on selitetty ravitsemustottumusten muutoksella. Koska amerikkalaiset syövät nykyisin niin paljon roskaruokaa, he eivät ehkä saa riittävästi ravinteita ja jäävät siksi hieman lyhyemmiksi kuin ennen. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2011

Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018

Keskiaika toi viinamarjat, perunat ja plomut.

Kesäkuumalla tekee mieli syödä mehukkaita hedelmiä. Globaalien markkinoiden ansiosta niitä on nykyään tarjolla ympäri vuoden, mutta kesäntuoreina ne maistuvat aivan erikoisen hyviltä.

Suomessa ei kasva yhtään kotoperäistä hedelmälajia. Kaikki ovat alkuaan muualta tuotuja.

Vanhimmasta päästä on omena, jonka nimityksellä on vastine muutamissa lähisukukielissä. Sanaa on arveltu vanhaksi iranilaiseksi lainaksi, mutta sen esihistorialliset kulkureitit ovat hämärän peitossa. Vanhoina aikoina kauppaa käytiin etenkin ylellisyystuotteilla, koska jokapäiväisessä elämässä tarvittavat perushyödykkeet tuotettiin itse.

Keskiajan Turun arkeologisissa kaivauksissa on löydetty viinirypäleiden ja viikunoiden jäänteitä, ja ilmeisesti myös niihin viittaavat sanat ovat olleet kaupunkilaisille tuttuja. Muualla Suomessa fiikunat ja viinamarjat opittiin tuntemaan viimeistään 1500-luvun puolimaissa, kun Mikael Agricola kertoi niistä suomenkielisissä teoksissaan.

Viini oli tärkeä tuontituote jo keskiajalla, ja siitä käytettiin vanhaa germaanista lainanimitystä viina 1800-luvun alkuun asti. Viikunan alkujuuret ovat latinassa, jossa ficus tarkoittaa sekä viikunahedelmää että viikunapuuta.

Agricola mainitsee myös perunan, jolla hän tarkoittaa päärynää, latinaksi pirum. Niitä kasvatettiin hänen aikanaan jo Suomenlahden eteläpuolella. Päärynä-sana on kuitenkin lainattu ruotsista, jossa latinan sanaa on muokattu omaan kieleen sopivaksi ottamalla mallia marjaa tarkoittavasta bär-sanasta.

Luumutkin olivat Itämeren alueen vanhaa kauppatavaraa, ja niitä saatettiin jopa viljellä Naantalin luostarissa 1400-luvulla. Luumu-sana on tullut ruotsista, ensi alkuun asussa plomu tai plumo.

Murteissa ja vanhassa kirjakielessä luumuja on nimitetty myös väskynäksi. Se on lainaa varhaisuusruotsin sanasta swetzkon, joka puolestaan perustuu uusyläsaksan sanaan Zwetschge. Se on alkuaan mukaeltu loppuosa latinan sanasta damascena ja kertoo, että luumut tulivat alun perin Damaskoksen suunnalta.

Tavallisten suomalaisten ruokavalioon metsämarjat ovat kuuluneet esihistoriallisista ajoista lähtien, mutta tuoreiden tuontihedelmien syöntiä on alettu opetella vasta 1800-loppupuolella. Sanomalehti Suometar raportoi huhtikuussa 1856, kuinka kauppalaiva täynnä ”appelsiinia, sitronia ja mandelia” oli saapunut Tallinnan satamaan. Muutaman vuoden kuluttua sama onni kohtasi myös helsinkiläisiä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2018