Myyrät runsastuvat ja vähenevät 3-5 vuoden sykleissä. Ilmiö on askarruttanut tutkijoita pitkään.


TEKSTI:  Janne Sundell



Myyrät runsastuvat ja vähenevät 3-5 vuoden sykleissä.


Ilmiö on askarruttanut tutkijoita pitkään.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2005

Sopuleja sataa taivaasta, selitti ruotsalainen hengenmies ja luonnontarkkailija Olaus Magnus 1500-luvulla, ja selitykselle riitti kannatusta viime vuosisadalle asti.

Tunturisopulien massavaellukset ovat tulleet ihmisille tutuiksi, koska ne ovat varsin näyttäviä. Myyriin kuuluvat sopulit lähtevät vaelluksille ollessaan runsaimmillaan. Silloin ne muuttuvat lähes vihamielisiksi kaikkea liikkuvaa kohtaan eivätkä tunnu pelkäävän autojakaan; viimeisimmän suurvaelluksen aikaan vuonna 1970 sopuleja vilisti jopa Rovaniemen kaduilla.

Muidenkin myyrien kannat vaihtelevat. Näitä maamme yleisimpiä nisäkkäitä esiintyy lähes joka kolkassa Itämeren saarilta aina tunturipaljakoille asti.

Yhdellä hehtaarilla voi olla jopa satoja myyriä. Jos myyrähuipun aikaan punnitaan tietyltä alueelta kaikki myyrät ja kaikki hirvet, niiden yhteispaino saattaa olla samaa luokkaa.

Myyrähuiput petojen juhlaa

Koska myyrät ovat pieniä ja piileskeleviä, satunnainen luonnontarkkailija ei huomaa kannanvaihtelua juuri muusta kuin niiden jättämien jälkien runsaudesta tai vähäisyydestä. Tutkijat seuraavat kannan muutoksia asettelemalla maastoon myyränloukkuja.

Petolinnuista kiinnostuneet lintuharrastajat tietävät, missä kohden myyräsykliä mennään. Suuri joukko petolintuja, muun muassa tuulihaukka ja monet pöllöt, on erikoistunut saalistamaan myyriä, ja melkein kaikki muutkin petolinnut nappaavat myyrän aina tilaisuuden tullen.





Runsaudenvaihtelu kuuluu luontoon

Runsaudenvaihtelu sinänsä on tavanomaista niin kasveille kuin eläimillekin. Esimerkiksi oravia on välillä enemmän, välillä vähemmän, käpysadon mukaan. Se taas riippuu säistä, joten orava on epäsuorasti säiden armoilla.


Oravat runsastuvat ja vähenevät epäsäännöllisesti toisin kuin myyrät, joiden kannat vaihtelevat rajusti 3-5 vuoden sykleissä.


Pohjolassa on myyrien lisäksi useita muitakin eläimiä, joiden määrät vaihtelevat säännöllisesti. Silmiinpistävimpiä ovat tunturimittarien massaesiintymät 9-10 vuoden välein; niiden aikana tunturikoivikot syödään usein lehdettömiksi. Metsäkanalintujen kannat ovat huipussaan joka kuudes tai seitsemäs vuosi, mitä on tosin ollut vaikea huomata kantojen pienenemisen takia.

Kun myyriä vilahtelee maastossa paljon, petolinnuilla menee hyvin ja ne saavat suuria poikueita. Huonoina myyrävuosina linnut saattavat jättää kokonaan pesimättä tai siirtyä paremmille metsästysmaille, kirjaimellisesti tai kuvaannollisesti.

Yleisyytensä takia myyrät ovat haluttua riistaa muillekin kuin siivekkäille saalistajille. Esimerkiksi näätä, mäyrä, supikoira, susi, kettu ja jopa karhu kelpuuttavat myyrän ruokalistalleen, kun myyriä on paljon. Kun niitä taas on vähän, ei niitä vaivauduta etsiskelemään, vaan haetaan eineet muualta.

Katovuonna pedot nälkiintyvät

Myyriin erikoistuneilla lumikoilla ja kärpillä on vaikeaa, kun myyrät ovat vähissä; varsinkin lumikkoa uhkaa tällöin nälkäkuolema.

Myös ne saalislajit kärsivät, joihin petojen kiinnostus myyristä siirtyy. Suuri osa päästäisistä sekä lintujen ja jänisten poikasista joutuu tällöin petojen kynsiin. Kun myyriä on paljon, menee kaikilla hyvin - paitsi myyrillä.


Paljonko myyriä vähimmillään on, siihen ei aina löydy vastausta. Vaikka tutkijat kuinka virittelevät loukkujaan, saalis on usein pyöreä nolla.





Tihutyöt paljastavat piileskelijän


- Metsämyyrä napsii kärkisilmuja havupuiden taimista, ja peltomyyrä tuhoaa pellolle istutettuja puuntaimia. Lapin taimikkotuhoista vastaa peltomyyrän sukuinen lapinmyyrä.


- Puutarhoissa metsämyyrä ja peltomyyrä nakertavat hedelmäpuiden kuorta. Ruohikolle ilmestyvät heinämakkarat ovat peltomyyrän tekosia, ja sille maistuvat myös perennojen silmut. Vesimyyrä nakertaa hedelmäpuiden juuria ja käy perunavarkaissa.


- Metsämyyrä levittää myyräkuumetta, jota ai-heuttaa Puumala-virus. Myyrä erittää sitä virtsaansa. Kun virtsa kuivuu, virus istuu vielä tovin pölyhiukkasella, joka saattaa lennähtää ilmaan ja hengityksen kautta ihmiseen. Tartunnan voi saada esimerkiksi, kun lakaisee talven tyhjillään ollutta mökkiä tai hakkaa halkoja puuliiterissä.

Se kuitenkin tiedetään, että määrät voivat vaihdella monisatakertaisesti. Kärjistäen voi sanoa, että jos jollain alueella elää syklin pohjavaiheessa kaksi myyrää, niitä saattaa parin vuoden kuluttua löytyä tuhat! Räjähdysmäiseen runsastumiseen tarvitaan vain vastakkaista sukupuolta olevat myyrät, runsaasti ruokaa ja vähän petoja.

Ajateltiin, että massa stressaa

Mistä myyrien runsaudenvaihtelun säännöllisyys sitten johtuu? Vasta 1920-luvulla myyräsyklien ongelmaa ryhdyttiin lähestymään tieteellisesti. Suosituimmat selitykset ovat vaihdelleet, ja niitä on etsitty paitsi säätiloista ja ravinnon määrästä myös ravinnon laadun muutoksista. Mysteerin ratkaisuksi on myös tarjottu tauteja, loisia ja auringonpilkkujen määrän vaihtelua.

Pitkään suosittu selitysmalli liittyi kahden eri myyrätyypin - pienikokoisen, lempeän ja nopean lisääntyjän sekä suurikokoisen, aggressiivisen ja huonon lisääntyjän - osuuksiin syklin eri vaiheissa. Teoria perustui mielenkiintoiseen havaintoon, että myyrät ovat suurempia huipputiheässä myyräjoukossa ja pienimmillään, kun niitä on vähän.

Kauan vallitsi myös käsitys, että myyrät stressaantuvat, kun lajitovereita on ympärillä paljon. Jatkuvien tappeluiden ja lajitoverien läsnäolon oletettiin häiritsevän lisääntymistä ja huonontavan elinkykyä. Selitys perustui kuitenkin kokeisiin, joissa eläimiä pidettiin liian täyteen tupatuissa häkeissä.

Ruoan saatavuus ei selitä

Mielenkiintoinen piirre myyräsykleissä on, että useimmat myyrälajit runsastuvat ja varsinkin vähenevät samanaikaisesti. Tämä sulkee pois yhden syklien mahdollisista selityksistä, ruoan saatavuuden muutokset, koska esimerkiksi maamme yleisimmät myyrälajit peltomyyrä ja metsämyyrä syövät osittain erilaista ravintoa. Hyönteisiä syövien päästäistenkin määrät vaihtelevat karkeasti myyriä seuraten.




Myyrä poikii monta kertaa kesässä


- Myyrät, Arvicolinae, ovat rottamaisiin ja hiirimäisiin jyrsijöihin kuuluva alaheimo.


Lajeja on yli 140, ja niistä elää Suomessa 11: metsämyyrä, peltomyyrä, harmaakuvemyyrä, punamyyrä, kenttämyyrä, idänkenttämyyrä, lapin-myyrä, metsäsopuli, tunturisopuli, vesimyyrä ja piisami. Metsämyyrä ja peltomyyrä ovat runsaimmat ja laajimmin levinneet. Vesimyyrää ja ehkä piisamia lukuun ottamatta myyräkannat vaihtelevat sykleittäin.


Nimestään huolimatta maamyyrä, oikeammin kontiainen, ei ole myyrä vaan kuuluu hyönteissyöjiin (Insectivora).


- Koot vaihtelevat parikymmengrammaisesta metsämyyrästä puolitoistakiloiseen piisamiin.


- Lisääntyminen on nopeaa. Naaras tulee suku-kypsäksi kahdessa kuukaudessa, ja kantoaika on kolmisen viikkoa. Esimerkiksi peltomyyrä poikii touko- ja syyskuun välisenä aikana 4-5 kertaa, ja poikasia syntyy keskimäärin 5-6 kerrallaan. Pienet sykliset myyrälajimme elävät harvoin yhtä vuotta vanhemmiksi.


- Ravintona on pääasiassa kasviksia: lajin mukaan painottuen vihreitä kasvinosia, puun kuorta ja naavaa, taimien vuosikasvaimia, siemeniä, marjoja, puiden ja pensaiden juuria ja kukkasipuleita. Sopulien pääravintoa ovat sammalet. Pieni määrä hyönteisiä voi täydentää ruokavaliota.


- Monet lajit viettävät talven hangen alle kaivamissaan käytävissä. Metsämyyrä uskaltautuu välillä taivasalle etsimään naavaa ja kävyistä varisseita siemeniä.


Myyräkannat runsastuvat ja vähenevät samanaikaisesti laajoilla alueilla. Samanaikaisuus ei kuitenkaan ulotu yli koko Suomen, vaan kannat voivat olla yhtaikaa runsaat esimerkiksi Itä-Suomessa ja lähes olemattomat Länsi-Suomessa.

Syynä on osittain se, että syklin pituus ei ole kaikkialla sama. Pisin sykli, viitisen vuotta, on pohjoisimmassa Tunturi-Lapissa. Etelää kohti sykli lyhenee niin, että Etelä-Suomessa se on enää kolme vuotta.

Lumikolla kyntensä pelissä

Nykyään yksi suosituimmista selityksistä Pohjolan myyräsykleihin on saalistus. Petojen vaikutusta myyriin on tutkittu Suomessa runsaasti. Vallitsevan käsityksen mukaan erityisesti myyrien saalistamiseen erikoistuneet pedot, joiden elämä ja kuolema on niiden määrästä riippuvainen, pitävät syklejä yllä. Näistä pedoista Suomessa tärkein on lumikko, joka syö lähes ainoastaan myyriä ja muita pikkunisäkkäitä.

Lumikko on suunnilleen myyrän kokoinen ja voi saalistaa myyriä niiden omissa koloissa ja tunneleissa, mihin muut pedot eivät pysty. Saalistusselityksen mukaan lumikko ja muut pedot syövät myyrät lähes loppuun. Kun ne ovat vähissä, suuri osa pedoista kuolee, siirtyy muualle tai keskittyy muihin saalislajeihin.

Tällöin petojen kynsistä selvinnyt pieni myyräjoukko alkaa lisääntyä hillittömästi. Vuoden tai kahden kuluttua myyräkanta on taas vankka, ja runsastuneen ravinnon myötä pedot lisääntyvät hyvin. Kohta myyrät on taas syöty pois ja alkaa seuraava sykli.

Petojen vaikutusta myyräkantoihin on tutkittu kymmeniä vuosia, ja se on ilmeinen. Eliöiden määriin vaikuttavat kuitenkin useat tekijät yhtä aikaa, ja osa tutkijoista on sitä mieltä, että syklien syntyä ei ole vieläkään ratkaistu.

Katoavatko myyräsyklit?

Myyrien kannanvaihtelut ovat vuosisatojen ajan jaksottaneet suurta osaa luontomme tapahtumista. Toisin on nykyään.

Jo 1980-luvun puolivälissä ihmeteltiin syklien hiipumista Suomen ja Ruotsin Metsä-Lapissa. Sama kehitys oli havaittavissa Tunturi-Lapissa puoli vuosikymmentä myöhemmin ja Etelä- ja Keski-Suomessa 1990-luvun lopulla.

Myyriä on nykyisin entistä vähemmän, eikä huippuvuosia ole yhtä säännöllisesti kuin aikaisemmin.


Kun vanhaan hyvään aikaan eri myyrälajit runsastuivat ja vähenivät samanaikaisesti, nykyisin se on yhä harvinaisempaa. Esimerkiksi Lapissa aiemmin runsaina esiintyneet peltomyyrä ja harmaakuvemyyrä ovat nykyään miltei harvinaisia, kun taas metsämyyrä ja punamyyrä voivat hyvin.

Aiemmin runsaudenvaihteluissa oli alueellisia eroja. Viime keväänä myyrien määrät olivat kuitenkin pohjalukemissa lähes koko Suomessa. Metsien istuttajat olivat mielissään, mutta pöllöjä ja muita petolintuja nälkiintyi eri puolilla maata.

Syklien hiipumiseen on esitetty syyksi muun muassa lämmenneitä talvia. Ohentunut ja lyhytaikainen lumipeite altistaa myyrät talviaikaiselle saalistukselle. Lisäksi lämpötilan vaihtelut nollan molemmin puolin muodostavat maanpintaan jääkerroksen, joka saattaa haitata myyrien ravinnonsaantia. Aika näyttää, ovatko syklit muuttuneet pysyvästi vai onko kyse luonnollisesta pitemmän aikavälin vaihtelusta.

Janne Sundell on tutkija Helsingin yliopiston bio- ja ympäristötieteiden laitoksessa.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.