Kuvitus: Kari Sihvonen
Kuvitus: Kari Sihvonen

Suuri kiuas höyrystää veden verkkaisesti, pieni ja kuuma kipakasti.

Kaksi kokemusta suomalaisesta saunasta, molemmat viime talvelta Saariselältä. Kiilopään ison savusaunan löyly on miellyttävin, minkä olen koskaan kokenut. Kun valtava kiuas on iltapäivällä kerran lämmitetty, se antaa kunnon löylyt vielä aamullakin. On vaikea kuvailla objektiivisin termein, mikä tällaisen savusaunan löylyssä tuntuu niin hyvältä. Yleisimmät kokemusta kuvaavat laatusanat ovat ”pehmeä” ja ”lempeä”.

Saariselän hotellihuoneeseen kuuluvan pienen sähkösaunan löyly taas on epämiellyttävän kipakka. Kiukaasta leviää lauteille polttava höyry, joka tavoittaa saunojan epätasaisesti. Kokemus on mitäänsanomaton. Ulkoilulenkin jälkeen nauttisi enemmän pelkästä kuumasta suihkusta kuin tällaisesta saunaperinteen rienaamisesta.

Kivikasa ratkaisee

On selvää, että ainakin osa eroista subjektiivisessa kokemuksessa liittyy johonkin aivan muuhun kuin saunan fysiikkaan. Savusaunan tuoksu ja mahdollisuus hypätä hyiseen tunturipuroon palauttavat saunojan suomalaisuuden juurille. Lähiökerrostalon ruotsalainen sähkökiuas jättää saunojan sielun kylmäksi, vaikka polttaisikin ihon riekaleiksi.

Mutta kai löylyssä on myös joitakin ominaisuuksia, joita fyysikko voi mitata? Helsingin yliopiston ilmakehäfysiikan professori Timo Vesala kertoo pohtineensa saunomisen fysiikkaa monet kerrat kollegoiden kanssa Helsingin yliopiston Hyytiälän metsäaseman saunassa. Vesala on selittänyt muun muassa sitä, miksi löyly polttaa (Tiede 1/2011). Se onkin yksinkertainen fysiikan ilmiö. Löylyn vesihöyry tiivistyy iholle, ja tämä olomuodon muutos kaasusta nesteeksi luovuttaa paljon energiaa. Löylyn pehmeyttä pohtiessa Vesalakin joutuu heittäytymään spekulaatioon.

– Varmaan olennaista on aikajänne, se kuinka nopeasti tiivistyminen tapahtuu.

Useimmat ihmiset pitävät miellyttävämpänä, että löylynheiton jälkeen kuumaa höyryä tulee iholle vähitellen ja pitkän aikaa kuin lyhytkestoisena mutta polttavana tussahduksena. Näin määriteltynä on jo mahdollista päästä löylyn objektiivisen fysiikan puolelle. Jos kahdessa muuten samanlaisessa saunassa on toisessa pieni ja toisessa iso kiuas, pienemmän kiukaan kivien täytyy olla kuumempia, jotta saunat lämpiäisivät samaan lämpötilaan. Pienen kiukaan kuumat kivet tuottavat äkkinäisen, kipakan löylyn.

Kertalämmitteisen saunan isossa kiukaassa kiviä on enemmän, ja niillä on enemmän lämpöä luovuttavaa pinta-alaa. Niiden ei tarvitse olla kauhean kuumia.

– Silloin veden haihtuminen kestää kauemmin, Vesala toteaa. Kokemukseen voi vaikuttaa myös se, kuinka kostea ja kuuma sauna on löylynheittojen välillä. Löyly tuntuu sitä kipakammalta, mitä kuivempi ja kuumempi sauna on.

Hirsiseinä vaimentaa

Myös saunan muodolla on vaikutusta siihen, miten kuuma höyry leviää. Miellyttävän löylyn edellytyksenä on, että löyly tulee tasaisesti koko keholle. Parikymmentä saunaa suunnitellut arkkitehti Matti Tapaninen on todennut että löylyhuoneen pintarakenteillakin on väliä.

– Huokoinen, paksu ja pintakäsittelemätön hirsi vaimentaa osan kosteudesta ja kuumuudesta, toisin kuin paneeli tai lasi.

Tapaninen on Vesalan kanssa samaa mieltä kiukaan koon ja kivitilavuuden tärkeydestä. Kolmantena tekijänä hän listaa ilmanvaihdon. Perinteisessä saunassa löylyn laajentama ilma purkautuu ulos ja korvautuu uudella raikkaalla ilmalla, joka koetaan osana pehmeää löylyä. Toisin on kerrostalosaunassa, jossa korvausilma tulee yleensä kylpyhuoneesta.

Kirjoittaja on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2013

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018