Siksi, että pohjoinen napameri on itse asiassa pieni ja herkkä sisämeri.




Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2009

Katsoitpa mitä tahansa tavallista maailmankarttaa, Jäämeri on kaukana maan äärissä ja näyttää valtavalta. Kun tarkastelet maapalloa pohjoisnavan yläpuolelta, huomaat, että Jäämeri on oikeastaan Atlantin lahti, pieni, aika lailla pyöreä allas Aasian ja Amerikan mantereiden välissä.

- Mercatorin projektio hämää silmää, sanoo Paul Wassman, Tromssan yliopiston ympäristöbiologian professori, Yhdysvaltain tiedeviikon seminaarissa, jossa summataan kansainvälisen polaarivuoden Arktis-tutkimuksia ja soitetaan herätyskelloja: pohjoisella napa-alueella ilmastonmuutos on täydessä vauhdissa.

- Jäämeri ei ole myöskään eristyksissä. Se vaihtaa vettä Tyynenmeren ja ennen kaikkea Atlantin kanssa, ja siihen laskee useita jokia, joista monet kuuluvat maailman suuriin, Wassman jatkaa.

 Kuin pisteeksi i:n päälle hän muistuttaa, ettei Arktis ole Antarktis. - Sen jäätikkö ei ole mannerjäätä vaan merijäätä, jonka laajuus herkästi ja luontaisesti vaihtelee vuodenajan mukaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Viimeinen terra incognita

Jos Arktis tiedetään näin omanlaisekseen, on pakko ihmetellä, miksi viimeaikaiset muutokset, kuten kesäisen jääkatteen kutistuminen, ovat olleet - ainakin uutisten mukaan - isoja yllätyksiä.
- Arktista on tutkittu vain nimeksi. Se on maapallon viimeinen todella tuntematon kolkka, terra incognita, Wassman vastaa.
Syy ei löydy kiinnostuksen puutteesta vaan maailmanpolitiikasta. Sen jälkeen kun A. E. Nordenskiöld 1878 löysi Koillisväylän, Roald Amundsen purjehti 1906 Luoteisväylän ja Robert Peary pääsi pohjoisnavalle1909, seutu on tieteellisessä mielessä pysynyt neitseellisenä alueena. Neuvostoliitto ryhtyi ensimmäisen maailmansodan jälkeen kartoittamaan Barentsinmerta, mutta ennen kuin muut ehättivät mukaan, alkoi toinen maailmansota. Sen päätyttyä kylmä sota sulki portit, ja kun geotieteilijät 1957-1958 viettivät kansainvälistä geofysiikan vuotta, napatutkijat suuntasivat katseensa sinne, minne pystyivät: Etelämantereelle. Siellä fokus on myös pysynyt.
- Pohjoista merijäätä on seurattu säännöllisesti vain seitsemässä pisteessä, joten ei ole mikään ihme, että ilmastomallit ennustavat huonosti sen käyttäytymistä ja yllätyksiä tulee, Wassman perustelee.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Neverlandia ei ole

Kun yhä on myös niitä, jotka eivät usko koko ilmastonmuutokseen, Wassman palauttaa mieliin Peter Panin, satupojan, joka ei tahtonut kasvaa aikuiseksi vaan karkasi Mikä-Mikä-Maahan, Neverlandiin, missä kukaan ei muuttunut mitenkään.

- Arktis ei ole Neverland. On naiivia kuvitella niin. Muutokset ovat jo nyt suuria, ja lisää on luvassa, kun jäätiköiden katoaminen avaa alueen hyötykäyttöön, Wassman huolehtii.

Pohjoisnavan ympäristössä sijaitsee runsaasti öljyä ja kaasua, siellä on metsää ja mineraaleja, ja kaikille riittää ottajia. Atlantin ja Tyynenmeren kalakantojen hupenemista surevat kalastusyhtiöt hamuavat uusia apajia, ja merenkulkijat iloitsevat lyhyistä purjehdusreiteistä Aasiaan ja Amerikkaan.

Wassmanin lailla koko tiedeyhteisö pelkää, että taloudelliset mahdollisuudet syrjäyttävät polaarivuonna alkuun saadun tieteellisen yhteistyön ja arktisista alueista tulee jälleen poliittisen nokkapokan näyttämö.

- Ettei näin kävisi, Arktis tarvitsee suojakseen kansainvälisen sopimuksen, samantyyppisen kuin Antarktis-sopimus, joka 1959 pyhitti Etelämantereen tieteelle. Ilmastonmuutoksen oloissa tutkimustoiminta alueella on pakko turvata.


Miten napa-alueen käy?

Olisiko tässä Jäämeri kesällä 2060? Juuri niin, jos Kansainvälisen ilmastopaneelin ilmastomallit ennustavat oikein. Tuolloin Jäämeri lainehtii täysin vapaana ensimmäisen kerran ainakin miljoonaan vuoteen.

Monet Arktis-tutkijat ovat paljon nopeamman aikataulun kannalla. He uskovat, että napameremme voi olla jäätön jo kesällä 2013. Tämä visio ei perustu tietokonesimulaatioihin vaan tosielämän havaintoihin.


Lämpeneminen omaa luokkaansa. Arktis lämpenee nopeammin kuin mikään muu kolkka maapallolla. Kun keskilämpötila on 1900-luvun lopulta noussut 0,3-0,6 astetta, on arktisilla alueilla 2-2,5 astetta lämpimämpää.


Jäätikkö kutistuu nopeasti. Ilmastomallien mukaan Arktis menettää jääkatteestaan 2,5 % vuosikymmenessä. Todellisuudessa lukema on lähes 10. Tähänastinen ennätyshävikki nähtiin 2007, jolloin kesäjään laajuus oli 42 % vähemmän kuin satelliittiseurannan alkaessa 1979. Euroopan mitassa kato vastaa valtaosaa Länsi-Euroopasta.
Viime kesänä jääala oli pikkuisen isompi, mutta aplodeja ei kuultu, sillä tavallisesti jään tukkimat Koillis- ja Luoteisväylä olivat kumpikin auki - ensimmäisen kerran yhtä aikaa tunnetun historian aikana.


Veronsa maksaa myös talvijää. Lämpeneminen koettelee myös talven jäätä. Vuosina 1979-2000 se kattoi keskimäärin 15,7 miljoonaa neliökilometriä. Nyt se on useimmiten hädin tuskin 15 miljoonaa. Ennätyksellisen vähiin ala hupeni 2006.


Jää nuortuu ja ohenee. Jäätikkö ei menetä vain laajuuttaan vaan myös ikäänsä ja paksuuttaan. Jo 72 % on ensimmäisen vuoden jäätä, ja siitäkin yhä suurempi osa sulaa kesäisin. Satelliittiajan alussa siitä säästyi seuraavaan talveen 30 %, nyt enää 13.
Monivuotinenkaan jää ei ole turvassa. Sen paksuus on huvennut 2,5 metristä kahteen. Pohjoisnapa on menettänyt tätäkin enemmän, sillä siellä jään vahvuus oli ennen lämpenemisen alkua 3,5 metriä.


Vesipurkaus odotettavissa. Jäämereen kulkeutuu vettä niin Tyynestämerestä kuin Atlantista, ja vesi liikkuu myös toisin päin. Tutkijoiden mukaan lähiaikoina Framinsalmesta on odotettavissa ennätyslasti. Jään sulaminen ja jokien lisääntynyt virtaus ovat kasvattaneet makean veden määrää, ja lopulta meri tasaa tilaansa. Kuinka purkaus vaikuttaa Atlantin virtauksiin, jää nähtäväksi.


Sulaminen ruokkii itseään. Tutkijoiden mukaan jo menetettyä jäätä ei saada takaisin, sillä Jäämerellä on käynnissä sulamiskierre, jonka voimanlähde löytyy taivaalta. Siinä missä jää heijastaa 80 % auringonsäteilystä takaisin avaruuteen, vesi imee siitä 80 % itseensä.
Mitä enemmän jäätä katoaa, sitä enemmän napameri lämpenee. Tämä vaikeuttaa jäätymistä syksyllä, sillä ilmakehään on palautettavana aina vain enemmän lämpöä. Tämä taas lämmittää ilmaa, mikä puolestaan estää jään vahvistumista ja käynnistää sen sulamisen entistä aikaisemmin keväällä. Lisävauhtia antaa se, että sulamista kiihdyttävää vapaata vettä löytyy myös jäätiköiltä. Niille on muodostunut lampia, jotka vetävät auringon lämpöä vuodet läpeensä.


Säätkin vaikuttavat. Merijää on herkkä aivan tavallisillekin säätilan muutoksille, sillä paikoin ilma on juuri ja juuri riittävän kylmä jään ylläpitoon. Esimerkiksi helmikuussa Beringinmerelle asettui matala ja Alaskan ylle korkeapaine, mikä johdatti Jäämerelle lämpimiä etelätuulia, ja jään raja vetäytyi muutamassa päivässä 100 000 neliökilometriä.
Tyyneltämereltä puhkuvat tuulet myös kuljettavat jäätä pois Jäämereltä, sillä ohentunut jää liikkuu helposti. Jää on myös entistä rikkonaisempaa, sillä arktiset myrskyt ovat lisääntyneet ja vahvistuneet. Esimerkiksi Ellesmerensaari menetti viime kesänä 23 % yli 4 000 vuotta vanhoista jäälautoistaan.


Joet mukana pelissä. Maapallon makeasta vedestä 10 % päätyy Jäämereen. Jäätaloudessa tällä on ollut tärkeä asema, sillä murtovesi jäätyy suolaista vettä helpommin. Lämpenevissä oloissa paljastuu asian nurja puoli. Talvien lyhentyessä ja lauhtuessa joet lämpenevät, virtaukset voimistuvat ja Jäämeren lämpökuorma kasvaa.


Muutos leviää laajalle

Merijää ei suinkaan ole ainoa ilmastonmuutoksen uhri. Vaikutukset yltävät merenpohjaan, rannikoille ja niitäkin kauemmaksi, lopulta koko globaaliin systeemiin.


Metaania kuplii merenpohjasta. Jäämeren sedimentteihin on varastoitunut valtava määrä metaania, joka on hiilidioksidiakin häijympi kasvihuonekaasu. Nyt sitä on alkanut vapautua veteen ja edelleen ilmakehään. Itä-Siperian merellä ja Laptevin.merellä on mitattu jopa 100 kertaa normaalia suurempia pitoisuuksia.


Ikirouta toinen aikapommi. Metaania on myös mantereiden ikiroudassa. Yksin Siperian järvien metaanivaroiksi lasketaan 55 miljardia tonnia.
Eikä metaani ole ainoa riski. Jos ikirouta sulaa, ilmakehään pääsee myös hiilidioksidia. Uusimpien arvioiden mukaan sitä on tundran ja taigan maaperässä huikeat 1 000 miljardia tonnia. Jos prosenttikin karkaa taivaalle, maailman vuosittaiset hiilidioksidipäästöt kaksinkertaistuvat.


Paljonko Grönlanti sulaa? Tämä on arktisen ilmastopelin suuri kysymysmerkki. Grönlannissa on 20 % maapallon jäävarannosta. Jos kaikki sulaa, merenpinta nousee tuhoisat 7 metriä. Arviolta jo 2,5 asteen pysyvä lämpötilan nousu riittää tähän.
2000-luvulla Grönlanti on menettänyt jäätä kiihtyvää tahtia ja enemmän kuin lumisateista syntyy uutta. Jäätikköä hävittävät jääjärvet ja jään alle kertyvät sulavedet, jotka juoksuttavat jäätiköitä kohti merta ja katoamista.


Eroosio syö rannikkoa. Pohjoiset rannat ovat herkkiä ympäristönmuutoksille, sillä arktisissa oloissa sedimenttiä pitää koossa lähes yksinomaan jää. Erityisen pahasti eroosio on koetellut Beaufortinmeren rannikkoa. Vielä 1970 eroosio eteni 6 metriä vuodessa, mutta 2000-luvulla rantaviiva on vetäytynyt 14 metrin, paikoin jopa 24 metrin vauhtia.


Kasvillisuus kipuaa. Maan lämmetessä ja roudan sulaessa aktiivisen maa-aineksen kerrostuma paksuntuu, mikä houkuttelee paikalle pensaita ja puita.  Esimerkiksi Lapissa puuraja on kivunnut 60 metriä 1900-luvun alusta, ja muualla suunta on sama. Metsittyminen voi kiihdyttää lämpenemistä, sillä kasvillisuus sitoo auringonsäteilyä tehokkaammin kuin paljas maa.


Jääkarhusta muutoksen ikoni. Viime kuussa Yhdysvallat, Kanada, Norja, Tanska ja Venäjä solmivat sopimuksen, jonka on tarkoitus turvata jääkarhun säilyminen. Noin 25 000 jääkarhua eivät kuitenkaan ole ainoat luontokappaleet, jotka kärsivät lämpenemisestä. Heikoilla ovat useat lajit eläinplanktonista lintuihin ja hylkeisiin, ja ihmisetkin tuntevat muutokset nahoissaan. Talojen ja teiden sortuessa monella napapiiriläisellä on edessään muutto.

Sisältö jatkuu mainoksen alla