Miksi kielet tyytyvät ajanmukaistamaan vain sanavarastoaan? Miksi ne eivät uudista kirjoitusjärjestelmiään? Globaali elämä olisi helppoa, jos kaikki maailman kielet noudattaisivat suomen mallia: kirjoitetaan niin kuin lausutaan.


Miksi ne eivät uudista kirjoitusjärjestelmiään?
Globaali elämä olisi helppoa, jos kaikki maailman kielet
noudattaisivat  suomen mallia: kirjoitetaan niin kuin lausutaan.




Me suomalaiset olemme  onnekkaita. Meidän on suorastaan hävyttömän helppo oppia lukemaan ja kirjoittamaan, koska meikäläisessä aakkostossa kukin kirjain vastaa puhutun kielen foneemia, äännettä. Epäloogisuuksia, kuten yhden ämmän sydämiä, on vähän.

Monissa eurooppalaisissa kielissä kirjainten ja foneemien vastaavuus on paljon huonompi. Tämä valkenee jokaiselle suomalaisellekin viimeistään peruskoulussa, kun englannin opiskelu alkaa. Kielen sanoista miltei kuudesosa kirjoitetaan eri lailla kuin lausutaan. Esimerkiksi yskiä on cough, vaikka se ääntyy jokseenkin kaf eikä koukh.


Ranskaa tahkotaan kauan

Ranskassa taas kirjoitetuista kirjaimista kolmannes jätetään lausumatta ääneen. Vaikka suurin osa turhista kirjaimista on turhaa historiallista painolastia, ranskalaiset eivät ole halunneet hankkiutua niistä eroon.

Syy lienee viime kädessä se, että kielen kirjoitusasu mielletään osaksi kulttuuria ja kulttuuriperintöä ja monimutkaisen ortografian osaamista pidetään sivistyksen mittana. Ranskan kirjoitettu kieli on kuin iäkäs kulttuurirakennus, jota ei haluta remontoida tai jonka vinttikomeroitakaan ei haluta tyhjentää. Tiedä jos vahingossa heitettäisiin jotain arvokasta pois.

Perinteillä on kuitenkin hintansa. Ranskan kouluissa oikeinkirjoitusta ja aksenttien asentoja tahkotaan käytännössä kaksitoista vuotta, ylioppilaaksi saakka. Suomessa lukemaan ja kirjoittamaan opitaan  vuodessa, minkä jälkeen voidaan keskittyä muihin asioihin. Onkohan tämä perimmäinen syy siihen, että Suomen koulujärjestelmä pärjää kansainvälisissä Pisa-vertailuissa?


Ominaispiirre selittää

Ranskalaisten puolustukseksi on tosin todettava, ettei ranskaa voisikaan kirjoittaa yhtä yksinkertaisesti kuin suomea. Ranskan kielessä sanat sitoutuvat toisiinsa ja sulautuvat lauserakenteeseen. Kun suomalainen ratkaisisi superhankalan ilmauksen qu’est-ce que ce, ’mikä se on’, kirjoittamalla vain kesköse, kirjoitusasu ei enää kertoisi, millaisia rakennuspalikoita lause oikeasti sisältää: mikä-on-se mikä on?

Voi kuitenkin pohtia, onko kyseessä oikeasti kielen vai kirjoitusasun luoma ongelma. Tekstiviesteissään ranskalaiset ovat jo uudistamassa kirjoitustaan: qu’est-ce que ce kirjoitetaan kesske C.


Itään päin vaikeutuu

Englanti ja ranska ovat vielä helppoja tapauksia, kirjoitetaanhan niitä latinalaisin kirjaimin, toisin kuin monia muita suuria kieliä. Esimerkiksi suomalaisten haluttomuutta opiskella venäjää selitetään suotta historialla. Oikeasti jo pelkkä ajatus kyrillisten aakkosten opettelusta tökkii.

Oma lukunsa ovat sitten kielet, joissa kirjoitusperiaatteet ovat tyystin omanlaisiaan eikä mikään merkistössä muistuta meikäläisiä aakkosia.

Lähi-idän valtakieliä arabiaa ja hepreaa kirjoitetaan aakkostolla, jossa kirjaimet ovat periaatteessa pelkästään konsonantteja. Kummassakaan ei ole vokaalikirjaimia, vaan vokaalit merkitään - niiltä osin kuin ylipäänsä merkitään - konsonanttien ylle tai alle asettuvilla pisteillä, viivoilla ja hipsuilla.

Konsonanttikirjoitus soveltuukin hyvin arabiaan, hepreaan ja muihin seemiläisiin kieliin, joissa konsonantteja on paljon. Sen sijaan kielissä, joissa vokaalit ovat keskeisessä asemassa, tulee vaikeuksia. Suomeksi edellinen lause menisi seemiläisittäin periaatteessa näin: Sn sjn klss jss vklt vt ksksss smss tl vkks. Miten kävisikään hääyöaikeen?


Lopulta aakkoset katoavat

Vielä kauempana idässä aakkoset katoavat ja tilalle tulevat sanoja, tavuja ja foneemeja esittävät kuva-, käsite-, tavu-, äänne- ja yhdistelmämerkit, joita pitää hallita hurjat määrät. Japanilainen tarvitsee arkiseen pärjäämiseen noin 2 000 merkkiä, kiinalainen vielä enemmän, sillä parillatuhannella merkillä ei lueta kunnolla edes sanomalehteä.

Miksi näissä ja lukemattomissa muissa maailman kielissä pysytään kirjoitusjärjestelmissä, joiden opettelu on työlästä jopa kieliä äidinkielenään puhuville? Miksi ne eivät pane ortografiaansa uusiksi ja siirry latinalaisiin aakkosiin? Onhan puhuttu kieli kuitenkin se ainoa oikea kieli ja kirjoitusasu vain menetelmä, sinänsä mielivaltainen sopimus siitä, miten kieltä kuvataan.


Sävelkorko pidättelee

Kiina on toonikieli, jossa sanan tai tavun sävelkorko ratkaisee viestin sisällön. Kiinassa tooneja eli eri sävelkorkeuksia on peräti viisi, ja tavu saa eri merkityksen sen mukaan, onko sävelkorko neutraali, tasainen, nouseva, laskeva vai laskeva-nouseva.

Kun toonikieltä  kirjoitetaan länsimaisin aakkosin, toonit merkitään aksenteilla. Kiinaa varten tarvitaan heti alkuun viisi erilaista aksenttimerkkiä, eivätkä nekään riitä, sillä toonit eivät asetu suoraan foneemeille vaan tavuille. Kuvakirjoitus vaikuttaa ymmärrettävältä ratkaisulta - kiinalaisten kannalta.

Ulkomaalaisille, jotka tarvitsevat kiinan kieltä, tuhansien kirjoitusmerkkien opettelu on äkkiä ajatellen kohtuuton tehtävä. Mitä siis ajatellaan globalisoituvassa Kiinassa? Eikö hankala merkitsemisjärjestelmä estä kansainvälistymistä? Voisiko kiinasta saada helpomman länsimaisen version?

Voisi, ja sellainen on olemassakin. Kiinassa on ollut jo vuodesta 1958 pinyin-oikeinkirjoitusjärjestelmä, joka on vakiintunut myös kiinan kansainväliseksi latinaistamisjärjestelmäksi. Kirjoitusjärjestelmän yleisestä latinaistamisesta on myös keskusteltu, mutta kulttuuri ja perinteet painavat.

Kiina on maailman suurin kieli ja sen kirjoitusjärjestelmä on vanhin maailmassa tätä nykyä käytössä olevista järjestelmistä. Se vakiinnutti asunsa jo vuosisatoja ennen ennen ajanlaskun alkua. Tämänkesäisten arkeologian uutisten mukaan varhaisimmat kiinan kirjoitusmerkit voivat olla jopa 8 000 vuotta vanhoja.

Kiinalaisittain ajatellen heidän järjestelmänsä ei välttämättä edes ole hankala. Jo lapsena tuhatkunta kirjoitusmerkkiä opetellut ei pidä lisäoppia suurenakaan vaivana. Ilmiö on sama kuin polkupyörällä ajamisessa - jälkikäteen ei enää muista eikä ymmärrä, mikä siinä oli alkuun vaikeaa.


Katsova näkee nopeasti

Japanilaiset käyttävät kiinasta lainattua ja sovellettua sana- ja tavukirjoitusta, mutta kieli ei ole sukua kiinalle. Japanissa ei ole sävelkorkoja. Japanissa sanoja taivutellaan paljon, kuten suomessakin. Eikö länsimainen kirjoitusjärjestelmä olisi taloudellisempi ja tehokkaampi? 

Helsingin yliopiston japanin kielen lehtori Yukako Uemura ymmärtää väitteen, mutta nauraa: - Niin se ei mene! Nykyjapanin kirjoitusjärjestelmä on sopivin tapa kirjoittaa japania.

- Japaninkielistä tekstiä katsotaan, ei lueta, Uemura miettii. - Ja katsominen on paljon nopeampaa ja tehokkaampaa kuin kirjaimesta toiseen eteneminen.

Kuva- ja tavumerkeillä sanojen ja lauseiden tarkoitukset selviävät heti. Kuvakirjoituksesta aakkoskirjoitukseen siirtyminen olisi kuin me alkaisimme kirjoittaa liikennemerkit lauseiksi:  Etuajo-oikeus vasemmalta tulevilla. Sivutien risteys. Ohituskielto päättyy.

- Länsimaisen aakkoskirjoituksen lukemisessa on hirveä vaiva! Uemura tiivistää.

Kirjoitusmerkkien suuri määrä ei ole Uemuran mielestä ongelma: se on vain hyvää aivojumppaa. Hän pitää kätevänä myös japanin kirjoitusmerkkien vapaata suuntaa. Japania kirjoitetaan perinteisesti ylhäältä alas, mutta sitä voi kirjoittaa myös oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle.


Pyhä painaa paljon

Olisivatko länsimaista kirjoitustapaa lähempänä olevat arabia ja heprea sitten uudistettavissa latinalaisiksi? Ostaisiko Lähi-itä edes vokaalit, jotta sikäläisiä kieliä opiskelevan ei tarvitsisi niitä arvailla?

Tuskinpa ostaa, näillä näkymin. Helsingin yliopiston seemiläisten kielten ja kulttuurien yliopistonlehtori Hannu Juusola kuittaa kysymyksen lyhesti:

- Kirjoitusasun länsimaistamisesta ei ole Israelissa koskaan vakavasti edes keskusteltu. Heprean kirjoitusasun säilyttämiseen on painavat historialliset ja uskonnolliset perustelut. Jos kirjoitusasu muutettaisiin, heprealta ikään kuin katkeaisi yhteys pyhiin kirjoituksiin.

Tästä voi päätellä, miten epätodennäköistä on arabian kielen uudistuminen; arabia on Koraanin pyhä ja alkuperäinen kieli.


Turkki toimi toisin

Islamilaisista maista Turkki on kuitenkin vaihtanut kirjoitusjärjestelmänsä aakkoset arabialaisista latinalaisiin. Syy oli poliittinen, ei pedagoginen tai kielitieteellinen.

Altailaiseen kieliryhmään kuuluvaa turkkia alettiin kirjoittaa latinalaisittain 1920-luvulla, kun presidentti Mustafa Kemal Atatürk muokkasi ottomaanien valtakunnan raunioille syntyneestä Turkista modernia, läntisen mallin mukaista tasavaltaa.

Kirjoitusjärjestelmän uudistaminen näyttää siis olevan politiikkaa ja prosessi, joka kuohuttaa tunteita. Jo pienet muutokset voivat tuntua suurilta.

Aina kun Suomessa on uudistettu kirjainmalliston tyyppikirjaimia  - selkeyden ja entistä helpomman oppimisen nimissä - joku on yleisönosastossa muistellut vanhoja koukeroita ja surrut kauneuden ja perinteiden katoamista.



Maaria Ylänkö on filosofian tohtori ja vapaa toimittaja. Hän asuu Ranskassa Bordeaux’ssa.


Maailma kirjoittaa sanoja, tavuja tai äänteitä


Kirjoitusjärjestelmiä maailmanhistoriassa on ollut ja on yhä varmaan satoja. Yleensä järjestelmät jaetaan kolmeen ryhmään sen mukaan, mikä on niiden hallitsevin piirre.


Sanakirjoitus eli logografinen kirjoitus, jossa perusyksikkönä on logogrammi, kokonaista sanaa esittävä kirjoitusmerkki. Kuvallisuutensa vuoksi järjestelmää kutsutaan myös kuva- eli piktogrammikirjoitukseksi. Koko kirjoitustaito syntyi alkuaan kuvakirjoituksena yli 5 000 vuotta sitten Sumerissa ja Egyptissä.


Tavukirjoitus eli syllabinen kirjoitus, jonka perusyksikkö on tavua kuvaava kirjoitusmerkki. Ihmiskunnan varhaisin kirjoitusjärjestelmä, assyrialaisten kehittämä nuolenpääkirjoitus, muistutti tavukirjoitusta.


Aakkoskirjoitus eli äännekirjoitus, jossa kukin perusmerkki vastaa jotakuinkin puhekielen foneemia. Ensimmäinen aakkoskirjoitus, jonka loivat kanaanilaiset 1600-luvulla ennen ajanlaskun alkua, oli konsonanttikirjoitusta. Vokaalit ovat kreikkalainen innovaatio 700-luvulta eaa.


Varhaisen konsonanttikirjoituksen peruina maailmassa on edelleen kahdenlaisia konsonanttiaakkostoja:
> Abjadit, joissa on vain konsonanttikirjaimet ja kaikki vokaalit merkitään erilaisilla tarkkeilla.
> Abugidat, joissa konsonantteihin liittyy kielen ominaisvokaali mutta kaikki muut vokaalit ilmaistaan muuntelemalla perusmerkkiä tai lisäämällä muutoksesta kertova tarke.


Kumpi on tärkeämpi: kauneus vai helppous?


Maailmassa on yhä kieliä, joille ei ole laadittu ortografiaa. Niistä moni on Afrikassa. Länsimaisia aakkosia sovellettaessa ongelmia tuottavat monille kielille tärkeät toonit. Nigerialainen joruban kieli, jossa tooneja on vain kolme, näyttää länsimaisin aakkosin kirjoitettuna rumalta risuaidalta. Ehkä jorubien kannattaisi ottaa käyttöön kuva- ja tavumerkit - vaikka nykyään ortografioita luotaessa äänteenmukaisuutta pidetäänkin tavoitteena.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.