Miksi kielet tyytyvät ajanmukaistamaan vain sanavarastoaan? Miksi ne eivät uudista kirjoitusjärjestelmiään? Globaali elämä olisi helppoa, jos kaikki maailman kielet noudattaisivat suomen mallia: kirjoitetaan niin kuin lausutaan.


Miksi ne eivät uudista kirjoitusjärjestelmiään?
Globaali elämä olisi helppoa, jos kaikki maailman kielet
noudattaisivat  suomen mallia: kirjoitetaan niin kuin lausutaan.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Me suomalaiset olemme  onnekkaita. Meidän on suorastaan hävyttömän helppo oppia lukemaan ja kirjoittamaan, koska meikäläisessä aakkostossa kukin kirjain vastaa puhutun kielen foneemia, äännettä. Epäloogisuuksia, kuten yhden ämmän sydämiä, on vähän.

Monissa eurooppalaisissa kielissä kirjainten ja foneemien vastaavuus on paljon huonompi. Tämä valkenee jokaiselle suomalaisellekin viimeistään peruskoulussa, kun englannin opiskelu alkaa. Kielen sanoista miltei kuudesosa kirjoitetaan eri lailla kuin lausutaan. Esimerkiksi yskiä on cough, vaikka se ääntyy jokseenkin kaf eikä koukh.


Ranskaa tahkotaan kauan

Ranskassa taas kirjoitetuista kirjaimista kolmannes jätetään lausumatta ääneen. Vaikka suurin osa turhista kirjaimista on turhaa historiallista painolastia, ranskalaiset eivät ole halunneet hankkiutua niistä eroon.

Syy lienee viime kädessä se, että kielen kirjoitusasu mielletään osaksi kulttuuria ja kulttuuriperintöä ja monimutkaisen ortografian osaamista pidetään sivistyksen mittana. Ranskan kirjoitettu kieli on kuin iäkäs kulttuurirakennus, jota ei haluta remontoida tai jonka vinttikomeroitakaan ei haluta tyhjentää. Tiedä jos vahingossa heitettäisiin jotain arvokasta pois.

Perinteillä on kuitenkin hintansa. Ranskan kouluissa oikeinkirjoitusta ja aksenttien asentoja tahkotaan käytännössä kaksitoista vuotta, ylioppilaaksi saakka. Suomessa lukemaan ja kirjoittamaan opitaan  vuodessa, minkä jälkeen voidaan keskittyä muihin asioihin. Onkohan tämä perimmäinen syy siihen, että Suomen koulujärjestelmä pärjää kansainvälisissä Pisa-vertailuissa?


Ominaispiirre selittää

Ranskalaisten puolustukseksi on tosin todettava, ettei ranskaa voisikaan kirjoittaa yhtä yksinkertaisesti kuin suomea. Ranskan kielessä sanat sitoutuvat toisiinsa ja sulautuvat lauserakenteeseen. Kun suomalainen ratkaisisi superhankalan ilmauksen qu’est-ce que ce, ’mikä se on’, kirjoittamalla vain kesköse, kirjoitusasu ei enää kertoisi, millaisia rakennuspalikoita lause oikeasti sisältää: mikä-on-se mikä on?

Voi kuitenkin pohtia, onko kyseessä oikeasti kielen vai kirjoitusasun luoma ongelma. Tekstiviesteissään ranskalaiset ovat jo uudistamassa kirjoitustaan: qu’est-ce que ce kirjoitetaan kesske C.


Itään päin vaikeutuu

Englanti ja ranska ovat vielä helppoja tapauksia, kirjoitetaanhan niitä latinalaisin kirjaimin, toisin kuin monia muita suuria kieliä. Esimerkiksi suomalaisten haluttomuutta opiskella venäjää selitetään suotta historialla. Oikeasti jo pelkkä ajatus kyrillisten aakkosten opettelusta tökkii.

Oma lukunsa ovat sitten kielet, joissa kirjoitusperiaatteet ovat tyystin omanlaisiaan eikä mikään merkistössä muistuta meikäläisiä aakkosia.

Lähi-idän valtakieliä arabiaa ja hepreaa kirjoitetaan aakkostolla, jossa kirjaimet ovat periaatteessa pelkästään konsonantteja. Kummassakaan ei ole vokaalikirjaimia, vaan vokaalit merkitään - niiltä osin kuin ylipäänsä merkitään - konsonanttien ylle tai alle asettuvilla pisteillä, viivoilla ja hipsuilla.

Konsonanttikirjoitus soveltuukin hyvin arabiaan, hepreaan ja muihin seemiläisiin kieliin, joissa konsonantteja on paljon. Sen sijaan kielissä, joissa vokaalit ovat keskeisessä asemassa, tulee vaikeuksia. Suomeksi edellinen lause menisi seemiläisittäin periaatteessa näin: Sn sjn klss jss vklt vt ksksss smss tl vkks. Miten kävisikään hääyöaikeen?


Lopulta aakkoset katoavat

Vielä kauempana idässä aakkoset katoavat ja tilalle tulevat sanoja, tavuja ja foneemeja esittävät kuva-, käsite-, tavu-, äänne- ja yhdistelmämerkit, joita pitää hallita hurjat määrät. Japanilainen tarvitsee arkiseen pärjäämiseen noin 2 000 merkkiä, kiinalainen vielä enemmän, sillä parillatuhannella merkillä ei lueta kunnolla edes sanomalehteä.

Miksi näissä ja lukemattomissa muissa maailman kielissä pysytään kirjoitusjärjestelmissä, joiden opettelu on työlästä jopa kieliä äidinkielenään puhuville? Miksi ne eivät pane ortografiaansa uusiksi ja siirry latinalaisiin aakkosiin? Onhan puhuttu kieli kuitenkin se ainoa oikea kieli ja kirjoitusasu vain menetelmä, sinänsä mielivaltainen sopimus siitä, miten kieltä kuvataan.


Sävelkorko pidättelee

Kiina on toonikieli, jossa sanan tai tavun sävelkorko ratkaisee viestin sisällön. Kiinassa tooneja eli eri sävelkorkeuksia on peräti viisi, ja tavu saa eri merkityksen sen mukaan, onko sävelkorko neutraali, tasainen, nouseva, laskeva vai laskeva-nouseva.

Kun toonikieltä  kirjoitetaan länsimaisin aakkosin, toonit merkitään aksenteilla. Kiinaa varten tarvitaan heti alkuun viisi erilaista aksenttimerkkiä, eivätkä nekään riitä, sillä toonit eivät asetu suoraan foneemeille vaan tavuille. Kuvakirjoitus vaikuttaa ymmärrettävältä ratkaisulta - kiinalaisten kannalta.

Ulkomaalaisille, jotka tarvitsevat kiinan kieltä, tuhansien kirjoitusmerkkien opettelu on äkkiä ajatellen kohtuuton tehtävä. Mitä siis ajatellaan globalisoituvassa Kiinassa? Eikö hankala merkitsemisjärjestelmä estä kansainvälistymistä? Voisiko kiinasta saada helpomman länsimaisen version?

Voisi, ja sellainen on olemassakin. Kiinassa on ollut jo vuodesta 1958 pinyin-oikeinkirjoitusjärjestelmä, joka on vakiintunut myös kiinan kansainväliseksi latinaistamisjärjestelmäksi. Kirjoitusjärjestelmän yleisestä latinaistamisesta on myös keskusteltu, mutta kulttuuri ja perinteet painavat.

Kiina on maailman suurin kieli ja sen kirjoitusjärjestelmä on vanhin maailmassa tätä nykyä käytössä olevista järjestelmistä. Se vakiinnutti asunsa jo vuosisatoja ennen ennen ajanlaskun alkua. Tämänkesäisten arkeologian uutisten mukaan varhaisimmat kiinan kirjoitusmerkit voivat olla jopa 8 000 vuotta vanhoja.

Kiinalaisittain ajatellen heidän järjestelmänsä ei välttämättä edes ole hankala. Jo lapsena tuhatkunta kirjoitusmerkkiä opetellut ei pidä lisäoppia suurenakaan vaivana. Ilmiö on sama kuin polkupyörällä ajamisessa - jälkikäteen ei enää muista eikä ymmärrä, mikä siinä oli alkuun vaikeaa.


Katsova näkee nopeasti

Japanilaiset käyttävät kiinasta lainattua ja sovellettua sana- ja tavukirjoitusta, mutta kieli ei ole sukua kiinalle. Japanissa ei ole sävelkorkoja. Japanissa sanoja taivutellaan paljon, kuten suomessakin. Eikö länsimainen kirjoitusjärjestelmä olisi taloudellisempi ja tehokkaampi? 

Helsingin yliopiston japanin kielen lehtori Yukako Uemura ymmärtää väitteen, mutta nauraa: - Niin se ei mene! Nykyjapanin kirjoitusjärjestelmä on sopivin tapa kirjoittaa japania.

- Japaninkielistä tekstiä katsotaan, ei lueta, Uemura miettii. - Ja katsominen on paljon nopeampaa ja tehokkaampaa kuin kirjaimesta toiseen eteneminen.

Kuva- ja tavumerkeillä sanojen ja lauseiden tarkoitukset selviävät heti. Kuvakirjoituksesta aakkoskirjoitukseen siirtyminen olisi kuin me alkaisimme kirjoittaa liikennemerkit lauseiksi:  Etuajo-oikeus vasemmalta tulevilla. Sivutien risteys. Ohituskielto päättyy.

- Länsimaisen aakkoskirjoituksen lukemisessa on hirveä vaiva! Uemura tiivistää.

Kirjoitusmerkkien suuri määrä ei ole Uemuran mielestä ongelma: se on vain hyvää aivojumppaa. Hän pitää kätevänä myös japanin kirjoitusmerkkien vapaata suuntaa. Japania kirjoitetaan perinteisesti ylhäältä alas, mutta sitä voi kirjoittaa myös oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle.


Pyhä painaa paljon

Olisivatko länsimaista kirjoitustapaa lähempänä olevat arabia ja heprea sitten uudistettavissa latinalaisiksi? Ostaisiko Lähi-itä edes vokaalit, jotta sikäläisiä kieliä opiskelevan ei tarvitsisi niitä arvailla?

Tuskinpa ostaa, näillä näkymin. Helsingin yliopiston seemiläisten kielten ja kulttuurien yliopistonlehtori Hannu Juusola kuittaa kysymyksen lyhesti:

- Kirjoitusasun länsimaistamisesta ei ole Israelissa koskaan vakavasti edes keskusteltu. Heprean kirjoitusasun säilyttämiseen on painavat historialliset ja uskonnolliset perustelut. Jos kirjoitusasu muutettaisiin, heprealta ikään kuin katkeaisi yhteys pyhiin kirjoituksiin.

Tästä voi päätellä, miten epätodennäköistä on arabian kielen uudistuminen; arabia on Koraanin pyhä ja alkuperäinen kieli.


Turkki toimi toisin

Islamilaisista maista Turkki on kuitenkin vaihtanut kirjoitusjärjestelmänsä aakkoset arabialaisista latinalaisiin. Syy oli poliittinen, ei pedagoginen tai kielitieteellinen.

Altailaiseen kieliryhmään kuuluvaa turkkia alettiin kirjoittaa latinalaisittain 1920-luvulla, kun presidentti Mustafa Kemal Atatürk muokkasi ottomaanien valtakunnan raunioille syntyneestä Turkista modernia, läntisen mallin mukaista tasavaltaa.

Kirjoitusjärjestelmän uudistaminen näyttää siis olevan politiikkaa ja prosessi, joka kuohuttaa tunteita. Jo pienet muutokset voivat tuntua suurilta.

Aina kun Suomessa on uudistettu kirjainmalliston tyyppikirjaimia  - selkeyden ja entistä helpomman oppimisen nimissä - joku on yleisönosastossa muistellut vanhoja koukeroita ja surrut kauneuden ja perinteiden katoamista.



Maaria Ylänkö on filosofian tohtori ja vapaa toimittaja. Hän asuu Ranskassa Bordeaux’ssa.


Maailma kirjoittaa sanoja, tavuja tai äänteitä


Kirjoitusjärjestelmiä maailmanhistoriassa on ollut ja on yhä varmaan satoja. Yleensä järjestelmät jaetaan kolmeen ryhmään sen mukaan, mikä on niiden hallitsevin piirre.


Sanakirjoitus eli logografinen kirjoitus, jossa perusyksikkönä on logogrammi, kokonaista sanaa esittävä kirjoitusmerkki. Kuvallisuutensa vuoksi järjestelmää kutsutaan myös kuva- eli piktogrammikirjoitukseksi. Koko kirjoitustaito syntyi alkuaan kuvakirjoituksena yli 5 000 vuotta sitten Sumerissa ja Egyptissä.


Tavukirjoitus eli syllabinen kirjoitus, jonka perusyksikkö on tavua kuvaava kirjoitusmerkki. Ihmiskunnan varhaisin kirjoitusjärjestelmä, assyrialaisten kehittämä nuolenpääkirjoitus, muistutti tavukirjoitusta.


Aakkoskirjoitus eli äännekirjoitus, jossa kukin perusmerkki vastaa jotakuinkin puhekielen foneemia. Ensimmäinen aakkoskirjoitus, jonka loivat kanaanilaiset 1600-luvulla ennen ajanlaskun alkua, oli konsonanttikirjoitusta. Vokaalit ovat kreikkalainen innovaatio 700-luvulta eaa.


Varhaisen konsonanttikirjoituksen peruina maailmassa on edelleen kahdenlaisia konsonanttiaakkostoja:
> Abjadit, joissa on vain konsonanttikirjaimet ja kaikki vokaalit merkitään erilaisilla tarkkeilla.
> Abugidat, joissa konsonantteihin liittyy kielen ominaisvokaali mutta kaikki muut vokaalit ilmaistaan muuntelemalla perusmerkkiä tai lisäämällä muutoksesta kertova tarke.


Kumpi on tärkeämpi: kauneus vai helppous?


Maailmassa on yhä kieliä, joille ei ole laadittu ortografiaa. Niistä moni on Afrikassa. Länsimaisia aakkosia sovellettaessa ongelmia tuottavat monille kielille tärkeät toonit. Nigerialainen joruban kieli, jossa tooneja on vain kolme, näyttää länsimaisin aakkosin kirjoitettuna rumalta risuaidalta. Ehkä jorubien kannattaisi ottaa käyttöön kuva- ja tavumerkit - vaikka nykyään ortografioita luotaessa äänteenmukaisuutta pidetäänkin tavoitteena.

Sisältö jatkuu mainoksen alla