Nisäkäsurokset vaihtavat paria yleisemmin kuin naaraat. Lähimpien sukulaistemme bonoboiden ja simpanssien naaraat ovat kuitenkin moniavioisia. Kuva: Magnus Manske/Wikimedia Commons
Nisäkäsurokset vaihtavat paria yleisemmin kuin naaraat. Lähimpien sukulaistemme bonoboiden ja simpanssien naaraat ovat kuitenkin moniavioisia. Kuva: Magnus Manske/Wikimedia Commons

On helppo ymmärtää, että levittämällä siittiöitään sinne tänne koiraat saavat lisätyksi poikastensa määrää. Naaraidenkin moniavioisuus on eläinkunnassa yllättävän yleistä. Miten naaraat siitä hyötyvät?

Dna-tekniikoiden kehitys on mahdollistanut isyystestien teon mitä erilaisimmille eläimille, hyönteisistä kaloihin ja nisäkkäisiin. Niiden ansiosta on selvinnyt, että vieraissa käyvät useiden sellaistenkin lajien naaraat, joiden uskottiin elävän uskollisessa parisuhteessa kumppaninsa kanssa.

Mitä hyötyä ylimääräisistä paritteluista sitten on? Siittiöitähän yleensä riittää yhdenkin koiraan ejakulaatiossa enemmän kuin riittävästi munasolujen hedelmöitymiseksi. Luonnossa parittelu voi myös koitua kohtalokkaaksi, sillä lemmenhuumassa pörräävät päätyvät helposti parempiin suihin. Lisäksi kaikkien seksuaalisesti aktiivisten eliöiden riesana ovat sukupuolitaudit.

Onko se vain niin kivaa?

Onko parittelu niin mukavaa, että naaraatkin harrastavat sitä ihan ilokseen? Ehkä, mutta ei se kaikilla lajeilla pelkästään nautintoakaan ole.

Melkein käy sääliksi lutikkanaarasta (jollei niitä ole omasta sängystään löytänyt), sillä lutikkakoiras survaisee siittimensä suoraan naaraan mahaan sen kuoren läpi. Sukuaukkoa ei sitten tarvitakaan muuhun kuin munimiseen.

Jyväkuoriaisen siitin on täynnä pieniä piikkejä, joista jää arpia naaraan elimistöön. Banaanikärpäskoiraiden siemennesteestä taas löytyy aineksia, jotka lyhentävät naaraiden elinikää.
Usean koiraan kanssa paritelleet lutikka-, jyväkuoriais- ja banaanikärpäsnaaraat kuolevatkin nuorempina kuin yksiavioiset.

Miksi ihmeessä koiraat pyrkisivät vahingoittamaan naaraita?

Selitys lienee se, että ne haluavat varmistaa isyytensä. Jos naaras kärsii parittelusta, se ei ehkä haluakaan enää paritella muiden koiraiden kanssa, ja silloin ensimmäinen koiras pääsee jatkamaan sukuaan.

Houkuttaako romanttinen illallinen?

Luonnossa niin monien lajien naaraat parittelevat useiden koiraiden kanssa, että evoluutiobiologit ovat alkaneet uskoa naaraiden jotenkin hyötyvän ylimääräisistä paritteluista.

Useat hyönteisurhot tarjoavat neitokaisilleen päivällisen. Mikäpä saisi paremmin naisen innostumaan kuin komea kärpäsenraato, tuumii kärsäkorentourho. Ja tällöinhän naaraat syövät sitä enemmän ja yleensä myös munivat sitä enemmän, mitä useamman kerran ne parittelevat.

Sirkkojen siittiöt ovat siistissä paketissa, spermatoforissa, jonka koiras asettaa naaraan sukuaukkoon. Paketin kuoret ovat syötävän hyvät, eli tässäkin tapauksessa naaras saa energiaa sitä enemmän, mitä useammin se parittelee.

Erään sirkkalajin koiras ojentaa naaraalle takajalkansa säärikannuksen pureskeltavaksi. Sillä aikaa, kun naaras vie mehut koiraasta, koiraan siittiöt virtaavat spermatoforista naaraan sisään. Kun ruokailu on ohi, naaras poistaa siittiöpaketin takapuolestaan. Mitä kauemmin koiras tarjoilee naaraalle, sitä enemmän siittiöitä naaras säilöö ja sitä enemmän kyseinen koiras hedelmöittää munia.

Eikö kolmesti yhden kanssa riitä?

Ylimääräisestä ruoasta saatu hyöty ei kuitenkaan selitä sitä, miksi naaraat parittelevat useiden eri koiraiden kanssa. Saahan ruokaedun silloinkin, kun parittelee saman koiraan kanssa useamman kerran.

Toisaalta esimerkiksi meksikonpensasnärhinaaraat voivat ottaa rennommin poikasten ruokinnan, jos niiden pesässä on kahden koiraan poikasia, sillä molemmat isät kantavat pesään ruokaa.

Aina naaraat eivät pysty välttämään paritteluja. Koiraat saattavat myös jahdata naaraita loputtomasti, jos ne eivät suostu paritteluun. Silloin parittelu ehkä takaa rauhan.

Joissakin tapauksissa naaraat parittelevat useiden koiraiden kanssa isyyden hämärtämiseksi. Esimerkiksi languriapinakoiraat saattavat tappaa naaraan aiemmat jälkeläiset noustessaan lauman johtoon. Jos naaraat parittelevat useiden koiraiden ja myös nuorten tulokkaiden kanssa, nämä eivät ehkä myöhemmin vahingoita poikasia luullessaan niitä omikseen.

Parempia geenejä metsästämässä?

Tätä nykyä tieteentekijät yrittävät päästä perille siitä, millaisia geneettisiä hyötyjä naaraat voivat saada useiden koiraiden kanssa paritellessaan.

Monista hyönteislajeista on näet havaittu, että useamman koiraan kanssa paritelleet naaraat saavat enemmän jälkeläisiä ja että niiden munista suurempi osa kuoriutuu kuin yhden koiraan kanssa paritelleilla naarailla.

Sinitiaisten pesissä olevista poikasista ne, joiden isä ei ole naaraan vakituinen puoliso, ovat muita parempikuntoisia. Niiden perimässä on myös enemmän geneettistä muuntelua.

Lintututkimuksissa on useasti havaittu, että sellaiset naaraat, joiden puoliso on arvoasteikossa matalalla, käyvät useammin vieraissa kuin johtajakoiraiden puolisot. Ilmeisesti naaraat pyrkivät näin parantamaan poikasten laatua; kaikkihan eivät voi tehdä pesää parhaan koiraan kanssa.

Toinen lupaava selitys useiden koiraiden kanssa paritteluun on geneettisen yhteensopivuuden varmistus.

Hiirillä ja ihmisillä vastakkaista sukupuolta viehättää immuunipuolustukseltaan mahdollisimman erilainen kumppani, käytännössä sellainen, jonka kudostunnistusmolekyylit ovat erilaiset kuin sen omat. Mitä erilaisemmat tunnistusmolekyylit isältä ja äidiltä on peritty, sitä laajempi on jälkeläisen vastustuskyky.

Sellaisilla pariskunnilla, joilla on hyvin samantyyppiset tunnistusmolekyylien geenit, on havaittu tavallista enemmän keskenmenoja.

Ihmisten tapauksessa tieto tästä ominaisuudesta välittynee naiselle miehen tuoksun kautta. Ehkäisypillereitä on moitittu siitä, että ne vähentävät naisten kykyä valita ”se oikea” tuoksun perusteella.

Ehkäpä naaraat parittelevat useiden koiraiden kanssa välttääkseen sisäsiitosta eli liian lähisukuisten yksilöiden pariutumista. Sisäsiitoksen on havaittu olevan haitallista esimerkiksi pitkälle jalostetuilla koiraroduilla: ne kärsivät perinnöllisistä sairauksista.

Sisäsiitosta esiintyy myös luonnossa, ja se voi jopa johtaa pienten populaatioiden häviämiseen, kuten on havaittu ahvenenmaalaista täpläverkkoperhosta tutkittaessa.

Kun banaanikärpäsnaaras parittelee sukulaisensa ja ei-sukulaisen kanssa, ei-sukulaisen siittiöt hedelmöittävät suurimman osan munista. Myös ruotsalaiset kyynaaraat saavat eniten sellaisten koiraiden jälkeläisiä, jotka ovat mahdollisimman kaukaista sukua naaraille itselleen.

Kilpailuttamassa siittiöitä?

Miten naaraat sitten voivat säädellä sitä, kenen siittiöt hedelmöittävät munat? Vai ovatko koiraat erilaisia hedelmöittämiskyvyiltään? Nämä kysymykset ovat vielä paljolti ratkaisematta.

Toki siittiöiden uintinopeus on tärkeä tekijä. Yksi moniavioisuuden hyöty saattaakin olla se, että kun usean koiraan siittiöt joutuvat kilpailemaan hedelmöityksestä, parhaat kilpailijat hedelmöittävät munat. Silloin poikasistakin tulee aikanaan hyviä hedelmöittäjiä. Naaras siis hyötyisi siittiöiden kilpailuttamisesta epäsuorasti saadessaan koirasjälkeläisiä, joiden sukusolut pärjäävät uinnissa muiden koiraiden soluille.

Vaikuttaa kuitenkin siltä, että naaraillakin on hedelmöitysasiassa sanansa sanottavana. Kanat yksinkertaisesti pullauttavat alempiarvoisten kukkojen siittiöt ulos kehostaan parittelun jälkeen. Tunkion kovin kukko on nimittäin kanojen suosikki, ja se saa myös eniten jälkeläisiä.

Miljoonakalatyttöset puolestaan varastoivat enemmän suosikkikoiraansa siittiöitä ja saavat enemmän suosikkinsa kuin tylsemmän kilpakosijansa poikasia. Tätä ilmiötä pystytään tutkimaan, koska miljoonakalatyttösten mielestä koiras on sitä seksikkäämpi, mitä oranssimpi se on.

Se, millä keinolla naaraat voivat valikoida siittiöitä, on toistaiseksi arvoitus. Luultavasti immuunipuolustus reagoi eri tavoin erityyppisiin siittiöihin. Ehkä naarasta voi verrata uintituomariin, joka ei vihellä varaslähtöä, jos se sattuu suosikin kohdalle.

Kohti kylmää sotaa vai harmoniaa?

Kysymykseen useiden parittelujen hyödystä ei varmasti saada yhtä ainoaa vastausta, sillä luonto on niin monimuotoinen, että sitä on turha yrittää sovittaa yhteen muottiin.

Joillain lajeilla parittelu on haitaksi naaraan terveydelle, toiset puolestaan hyötyvät useiden koiraiden kanssa parittelusta. Sukupuolten välinen kanssakäynti ei ole harmonista yhteiseloa, vaan jatkuvaa manipulointia ja kilpavarustelua.

Koiraan kannalta ihanteellisinta olisi, että naaraat, joiden kanssa se on paritellut, eivät enää parittelisi muiden koiraiden kanssa vaan tuottaisivat juuri sen jälkeläisiä. Naaraan kannalta edullisinta olisi puolestaan löytää paras koiras ja paritella sen kanssa.

Nämä koiraiden ja naaraiden väliset eturistiriidat voivat johtaa sukupuolten väliseen kilpavarusteluun: koiraista tulee parempia naaraiden houkuttelijoita, ja naaraista tulee vastustuskykyisempiä koiraiden hurmausyrityksille.

Sukupuolten välisen kilpavarustelun yleisyys askarruttaa tutkijoita kovasti. Osa biologeista uskoo sen voivan johtaa lajiutumiseen. Parittelun jälkeiseen lisääntymismenestykseen liittyvien geenien on näet havaittu muuntelevan nopeasti.

Banaanikärpästen siemennesteen proteiinit, jotka tähtäävät naaraan manipulointiin, ovat yksi esimerkki. Yksiavioisten laboratoriolinjojen koiraat kohtelevat naaraita hellemmin kuin moniavioisten linjojen koiraat.

Yksiavioiset naaraat myös tuottavat enemmän jälkeläisiä kuin moniavioiset. Ilmeisesti yksiavioisuus vähentää naaraiden ja koiraiden välistä konfliktia, koska kummankaan ei tarvitse yrittää manipuloida toista sukupuolta.

Sukupuolten välisen kilpavarustelun evolutiivista merkitystä selvitellään parastaikaa sekä teoreettisesti että kokeellisesti, ja tuloksia alkaa tulla sekä varustelun tärkeyden puolesta että sitä vastaan, kuten tieteessä aina käy.

Outi Ala-Honkola työskentelee tutkijana Helsingin yliopiston Bio- ja ympäristötieteiden laitoksessa. Hän tekee väitöskirjaa kääpiöhammaskarppien lisääntymiskäyttäytymisestä.

Artikkeli sai 1. palkinnon Tiede-lehden kirjoituskilpailussa 2004.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2004

 

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5223
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti