Mitä rauhattomampi ilmakehä on, sitä voimakkaammin taivaalla vilkkuu.

Marraskuu on mainiota aikaa tähtien tiirailuun: yöt eivät tästä enää paljon pitene, eikä valoa heijastava lumipeite kiusaa ainakaan Etelä-Suomessa.

Jos suuntaa aamuyöstä katseensa eteläiseen horisonttiin, voi nähdä koko taivaan loistavimman kiintotähden, Siriuksen, joka on aiheuttanut kirkkautensa ja tuikkimisensa takia monta turhaa ufohavaintoa.

Sirius on niin kirkas, koska se on lähinaapurimme – matka Maasta Ison koiran tähdistöön on "vain" 8,6 valovuotta.

Syy Siriuksen tuikkimisherkkyyteen löytyy kuitenkin muualta.

Virtaukset vääristävät valoa

Niin Siriuksesta kuin muistakin tähdistä lähtevä valo matkaa hiusta ohuempana säteenä esteittä tyhjässä avaruudessa. Jos pääsisimme kurkkimaan taivasta 150 kilometrin korkeudelta, kustakin tähdestä näkyisi yksi tasaisesti loistava piste.

Matkaan tulee mutkia vasta, kun tähden valo saapuu ilmakehään. Siellä se törmää erilämpöisiin kerroksiin ja rauhattomiin virtauksiin. Joissakin paikoin kuuma ilma nousee ylöspäin, toisaalla puhaltaa reipas sivutuuli.

Kunkin ilmakerroksen rajalla valonsäde taipuu eri tavoin, ja jokainen pyörre venyttää ja vanuttaa tähden kuvaa eri suuntiin. Silmään saapuva tähden valo ei ole enää pistemäinen säde, vaan monenkirjavana vilkkuva sädekimppu.

Katsomme tähtiä maanpinnalta tavallaan kuin heiluvan ja suttuisen lasin läpi, mikä vääristää havaintoa. Mitä enemmän heiluntaa, sitä suurempi vääristymä.

Hurjin räiske horisontissa

Sama pätee tähden sijaintiin. Mitä matalammalla horisontissa tähti on, sitä enemmän se tuikkii ja vaihtaa väriä.

Suomesta katsoen Sirius näkyy aina matalalla taivaanrannassa, joten sen valo joutuu kulkemaan tavallista pidemmän matkan rauhattoman ilmakehän halki. Komeimmillaan Sirius tuikkii kaikissa sateenkaaren väreissä.

Toisin kuin tähdet planeetat näyttävät loistavan tasaisesti ilman pienintäkään tuikahdusta. Planeetta ei läheisyytensä ja epätasaisen pintansa takia loista pistemäisesti, ja siksi valon taipuilu ilmakehässä ei juuri muuta sen kuvaa.

Asiantuntijana Heikki Oja, tähtitieteen dosentti, Helsingin yliopisto. 

Julkaistu Tiede-lehdessä 11/2011