Evoluutio tuotti tietoisuuden. Olemme alkaneet nähdä sen, mikä on tarpeen henkiin jäämiseksi.


mikä on tarpeen henkiin jäämiseksi.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Miksi tietoisuutemme on tällainen kuin se on? Ihmiskunnan ja koko elämän kehityksen aikajänteellä vastausta pitää hakea evoluutiosta.

Kun eliöllä on alkeellinen hermojärjestelmä, se pystyy vaaraan törmätessään vetäytymään ja ravintoon osuessaan käymään kiinni. Seuraava aste on ennakointi: sopivat ärsykkeet saavat eliön hälytystilaan, jossa se herkistyy kaikin tavoin havainnoimaan, onko lähistöllä vaara tai ruokaa. Tämä kaikki edistää henkiin jäämistä ja geenien siirtymistä jälkipolville.

Yhdysvaltalainen tietoisuusfilosofi Daniel Dennett uskoo, että hälytystilan valmiudet ovat laventuneet vähitellen säännölliseksi ympäristön tutkiskeluksi. Erityisesti kädelliset nisäkkäät ovat kehittyneet loputtoman uteliaiksi "informaationsyöjiksi", kuten psykologi George Miller on niitä nimittänyt.

Samaan tapaan ajattelee Iowan yliopiston neurologian professori, tunnettu emootioiden tutkija
Antonio Damasio. Tietoisuuden alkuna ovat biologiset tunnereaktiot, kuten vaaran aiheuttama pelko, joka muuttaa elimistön tilaa, Damasio arvelee kirjassaan Tapahtumisen tunne.


Aluksi oli ydintietoisuus

Damasion mukaan "tapahtumisen tunteesta" kasvaa tietoisuuden perusta, ydintietoisuus. Aivoissa syntyy esitys pelon aiheuttajasta ja eliöstä itsestään sekä näiden välisestä suhteesta. Tämä malli esittää, mitä juuri tässä ja nyt tapahtuu. Sekin on vastaus henkiin jäämisen haasteisiin.

Ydintietoisuuden ensimmäisiä laajennuspalikoita ovat muistot. Niistä rakentuu omaelämäkerrallinen itse: mistä olen tullut, kuka olen ja minne olen menossa. Laajentuneen tietoisuuden ansiosta ihminen voi suunnitella tulevaa ja kykenee käsittämään hyvän ja pahan erillään kivusta ja nautinnosta. Laajentunut tietoisuus on älyn ja omantunnon edellytys.

Damasion mielestä omatunto on ihmisyyden huipentuma mutta tietoisuuden arvoituksen ydin on alimmalla tasolla, ydintietoisuudessa.

Ydintietoisuus häviää esimerkiksi koomassa ja syvässä unessa. Sen pettäessä romahtaa myös laajentunut tietoisuus. Ydintietoisuus kuitenkin säilyy laajentuneen tietoisuuden häiriöistä huolimatta, esimerkiksi muistinmenetyksessä. Potilas voi käyttäytyä lounaspöydässä järkevästi ja seurustella sujuvasti, vaikkei hän tietäisi lainkaan, kuka hän on ja keiden kanssa aterioi.

Damasio on etsinyt ydintietoisuudelle välttämättömiä aivoalueita tutkimalla erilaisia ydintietoisuuden häiriöitä ja päätynyt siihen, että ydintietoisuus riippuu olennaisesti muutaman varhain kehittyneen aivorakenteen toiminnasta. Ne sijaitsevat pääosin selkäytimen yläpuolella ja aivopuoliskojen välissä: aivorungon yläosassa ja pihtipoimussa.


Kieli laajensi tietoisuutta

Kieltä on pitkään pidetty inhimillisen tietoisuuden kulmakivenä ja edellytyksenä. Damasio ei anna kielelle tätä asemaa tietoisuuden synnyssä. Ydintietoisuutemme rakentuu sanattomasti vieläkin, kun hetki hetkeltä uudelleen ja uudelleen luomme mallia ympäristön ja itsemme suhteesta.

Dennett kuitenkin uskoo, että kielellä on ollut keskeinen tehtävä tietoisuuden laajenemisessa. Esi-isän kysyvä urahdus on valpastuttanut toisen etsimään vastauksen. Kielen avulla ihminen on alkanut esittää kysymyksiä myös itselleen, ja tämä sisäinen puhe on yllyttänyt hakemaan lisää tietoa sekä aisteilla että ajattelulla.


Ydintietoisuutta eläimilläkin

Tietoisuus ei ole pelkästään ihmisen ominaisuus, vaikka niinkin on aiemmin haluttu ajatella. Damasio arvelee, että ydintietoisuutta on kaikilla eläimillä, joiden aivot ovat rakenteeltaan samanlaiset kuin ihmisen. Laajentunut tietoisuuskaan ei ole ihmisen yksinoikeus.

Delfiinit, suuret ihmisapinat ja norsut tunnistavat itsensä peilistä. Kun delfiini näkee heijastuksesta kylkeensä maalatun täplän, se saattaa taivuttaa itseään ihmetelläkseen tahraa suoraan kupeestaan. Gorillat ja simpanssit pystyvät lisäksi oppimaan viittomakieltä ja keskustelemaan. Ne ymmärtävät selvästi toinen toisensa aikomuksia ja pystyvät politikoimaan lauman valtataisteluissa.

Silti muiden lajien tietoisuus on varmasti toisenlaista kuin meidän. Miltä tuntuu olla lepakko ja aistia kaikuluotaimella? Tai minkävärinen on linnun taivas?

Sinisyys ei ole taivaan vaan meidän tajuntamme ominaisuus. Ihminen aistii valon eri aallonpituudet eri väreinä. Onko sinisyys samaa edes kaikille ihmisille? Punavihersokeille punainen ja vihreä ovat eri asia kuin muille.

Punavihersokea ei selviytyisi, jos hänen pitäisi elää marjoja ja hedelmiä keräilevänä kasvinsyöjänä. Saattaa olla, että eri lajit näkevät värit sen mukaan, mikä on aikojen kuluessa ollut niille tarpeellista hengissä säilymiseksi.


Kokemus muovaa ihmisaivoja

Onko yksilön tietoisuus siis geenien määräämä puhtaasti biologinen paketti? Eipä tietenkään.

- Ei pidä kuvitella, että kun ihmisellä on aivot, niin sieltä se tietoisuus vain tulee riippumatta siitä, mitä ihminen on kokenut, varoittaa Helsingin yliopiston psykiatrian professori Hasse Karlsson.

Lapsi ei synny maailmaan valmiina. Kypsyäkseen vauvan aivot vaativat vuorovaikutusta ympäristön ja muiden ihmisten kanssa. Sama koskee muitakin eläimiä. Jos kissanpennut eivät pieninä näe kaikentyyppisiä muotoja, niiden aivoissa jää joistakin muodoista vastaava alue kehittymättä.

Aivomme ovat aikuisenakin joustavat. Meillä on 10 potenssiin 14 aivosolua, ja niiden välillä syntyy, säilyy, siirtyy ja purkautuu synapseja viimeiseen elinpäivään saakka sen mukaan, mitä meille tapahtuu ja mitä me aivoillamme teemme.

Aivot ovat kulttuuri- ja vuorovaikutuselin. Osa keskeisistäkin tajunnan sisällöistä opitaan. Tähän vihjaa esimerkiksi peilisolujen toiminta. Kun näemme toisen kokevan kipua, meillä aktivoituvat osittain samat aivoalueet kuin itsensä satuttaneella lähimmäisellä.

Ihmiset osaavat myös käyttää oppimiskykyä hyväkseen varta vasten opettamalla asioita toisilleen. Tämän tuloksia sanotaan kulttuuriksi, ja sillä on ihmisen tietoisuuteen valtava vaikutus. Ilman sitä aivommekin olisivat toisenlaiset. Kulttuurin, tuon jo keksityn ja suurelta osin ohjelmointivirheistä puhdistetun järjestelmän, me asennamme osittain rakennetta vailla oleviin aivoihin, kirjoittaa Dennett.



Aiheesta lisää: Daniel C. Dennett: Tietoisuuden selitys (Art House 1999); Patricia S. Churchland: Neurofilosofia (Terra Cognita 2004); Antti Revonsuo: Inner Presence (MIT Press 2006); Antonio Damasio: Tapahtumisen tunne (Terra Cognita 2000).



Tieteen suuret kysymykset -sarjassa aiemmin:
Milloin maailmankaikkeus syntyi?, 1/2006, s. 34-39.
Millaista on Maan ytimessä?, 3/2006, s. 42-47.
Miten yhdestä solusta voi tulla uusi kasvi?, 4/2006, s. 28-31.
Painovoima hanskassa mutta hakusessa, 7/2006, s. 26-32.
Seuraavaksi: Mitä oikein on valo?

Sisältö jatkuu mainoksen alla