Lämmin huoneilma vie pakkasilmasta viimeisenkin kosteuden.

Vaikka ihoa kiristää ja kurkkua kutittaa, talvellakin ilmassa on aina jonkin verran vesihöyryä. Lämmityksen takia sitä ei kuitenkaan juuri huomaa.

Kylmä sitoo vähemmän

Ilman kosteutta voidaan tarkastella absoluuttisena tai suhteellisena kosteutena.

Absoluuttinen kosteus kertoo, kuinka monta grammaa vesihöyryä on yhtä ilmakuutiometriä kohden. Ilma ei kuitenkaan ime rajattomasti vettä, vaan määrä riippuu voimakkaasti lämpötilasta: kesän keleillä ilmaan voi sitoutua monin verroin enemmän vesihöyryä kuin talven pakkasilla. Absoluuttisella kosteudella on myös yläraja, maksimi- eli kyllästyskosteus. Jos ilmassa on vettä enemmän kuin kyllästyskosteus sallii, ylijäämä tiivistyy vesipisaroiksi, kesällä esimerkiksi kasteeksi ja talvella kuuraksi.

Säätiedotuksista tuttu suhteellinen kosteus kertoo puolestaan prosentteina, kuinka paljon ilmassa on vesihöyryä verrattuna maksimikosteuteen.

Ulkoilma muuttuu sisäilmaksi

Ulkoilma on talvisin Suomessa lähes aina kuivaa, koska kylmään ilmaan mahtuu vain vähän vesihöyryä. Alhainen absoluuttinen kosteus ulkona selittää myös kuivan huoneilman. Vesipitoisuus jää pieneksi neljän seinän sisällä, koska sisäilma muodostuu ulko-ilmasta. Vaikka talo olisi kuinka tiivis, huoneilma pääsee vaihtumaan kokonaan vuorokauden kuluessa.

Kun kylmä ilma lämpenee sisälle tullessaan, sen suhteellinen kosteus laskee jyrkästi. 20 asteen pakkaspäivänä ulkoilman suhteellinen kosteus voi olla 80 prosenttia. Vettä siinä on noin 0,9 grammaa kuutiometriä kohti (0,8 x 1,1 ≈ 0,9). Kun tällainen ilma siirtyy sisälle ja lämpenee 20 asteeseen, sen suhteellinen kosteus on enää noin viisi prosenttia (0,9 x 100 / 17 ≈ 5). Suositeltava sisäilman suhteellinen kosteus on 30–40 prosenttia. Ei ihme, että ihoa kiristää.

Asiantuntijana meteorologi Pauli Jokinen Ilmatieteen laitoksesta.

Julkaistu Tiede-lehdessä 2/2012

Lämpö säätää kosteutta

Lämpötila ulkona / Vettä ilmassa maksimissaan

–20 °C /  1,1 g/m3

0 °C / 5 g/m3

+20 °C /  17 g/m3