Yksin 2000-luvulla niitä on nähty viisi, kuudes koittaa ihan kohta, ja lisää on luvassa. Itse asiassa olemme niistä pääsemättömissä. Tunnettu neuroskeptikko sanoo, että aivomme ovat uskomuskone, joka hakee järkeä järjettömästäkin.

Teksti: Tuula Kinnarinen

Yksin 2000-luvulla niitä on nähty viisi, kuudes koittaa ihan kohta, ja lisää on luvassa. Itse asiassa olemme niistä pääsemättömissä. Tunnettu neuroskeptikko sanoo, että aivomme ovat uskomuskone, joka hakee järkeä järjettömästäkin.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Uusimman maailmanlopun profetian juuret löytyvät kaukaa. Jonakin vuonna 200-luvulla ennen ajanlaskumme alkua mayakuninkaat halusivat löytää päivän, jona maailma oli luotu. Heidän astronominsa laskivat, että päivä oli ollut 13.0.0.0.0 eli nykymaailman ajassa 11. elokuuta vuonna 3114 eaa. Koska mayat uskoivat sykliseen ajankulkuun, astronomit räknäsivät myös sen, kuinka kauan yksi maailmankierto kestää. Tämäkin tulos oli tarkka: 5 126,37 vuotta eli 1 872 000 päivää. Nyt nämä mayakalenterin päivät ovat kulumassa umpeen. Viimeinen vierähtää talvipäivänseisauksen aikaan 21.12.

Monet  intohimoiset mayaharrastajat pitävät päivää tuomiopäivänä ja lukevat sen ennusmerkkejä taivaalta. Jotkut sanovat, että silloin Aurinko asettuu Linnunradan päiväntasaajalle, mikä riehaannuttaa galaksimme mustan aukon, ja aurinkokunta ajautuu kaaokseen. Toisessa visiossa Auringosta syöksyy jättiläismäisiä roihuja, kun tähtemme saapuu hiukkasmaksimiinsa. Purkaukset tuhoavat maailman sähkö- ja viestintäjärjestelmät ja halvaannuttavat elämän vuosikausiksi.

Jotkut odottavat planetaarista kohtaamista, jossa aurinkokuntamme suuret planeetat asettuvat linjaan toisiinsa nähden. Silloin maapallon navat heittävät kuperkeikkaa, ja kaikki kääntyy päälaelleen. Eikä tässäkään kyllin. Samana päivänä Maan tuntumaan saapuu avaruuden ääristä planeetta, jonka vetovoima repii kotipallomme riekaleiksi.

Tuomiopäivä löytyi kivestä

Kun kyse on yli 2 000 vuoden takaisista laskutoimituksista ja niiden oudosti kirjatuista tuloksista, itse kukin voi ihmetellä, mistä me voimme edes tietää, että mayojen kalenteri päättyy juuri 21.12.2012. Tähän on tieteellinen vastaus: mayojen piirtokirjoituksista, hieroglyfeistä, joita he kaiversivat monumentaalisiin kiviin, steeleihin.

Vaikka Amerikan valloittajat tekivät parhaansa tuhotakseen kaikki merkit Uuden maailman kulttuureista, tietoa säilyi niin paljon, että mayaekspertit ovat onnistuneet muuntamaan muinaisen kalenterin päivät vastaamaan meidän käyttämäämme gregoriaanista kalenteria.

Maailmanlopun puheet pääsivät idulle 1996, kun kaksi yhdysvaltalaista epigraafikkoa, David Stuart ja Stephen Houston, onnistuivat tulkitsemaan kirjoituksen, joka oli laadittu Meksikon Tortuguerossa vuonna 669. He spekuloivat, että tekstiin sisältynyt päiväys 13.0.0.0.0 voisi olla jonkinlainen profetia. Runsas vuosikymmen myöhemmin he peruivat sanansa, mutta silloin oli liian myöhäistä. Mayaharrastajat olivat ehtineet panna tulkinnan merkille ja epäilivät, että tutkijat koettivat tarkoituksella pimittää tärkeän tiedon: mayat olivat ymmärtäneet, että ihmiskunnan virheet johtavat katastrofeihin, jotka lopulta kasautuvat katastrofaalisin seurauksin, ja taivaankappaleiden liikkeistä selvittäneet, milloin tämä tapahtuu.

Siitä pitäen tuhon paatos on vain voimistunut, ja viime aikoina hyvää kaikupohjaa ovat tarjonneet uutiset, jotka ovat täyttyneet hurrikaaneista, järistyksistä, tsunameista, terrori-iskuista, ydinonnettomuuksista, ilmaston lämpenemisestä ja talouskurimuksesta.

Tekijöillä mielessä mennyt

Mayatutkijat ovat toistuvasti korostaneet, ettei mikään viittaa profetiaan. Muinaisen kulttuurin raunioista on löytynyt 15 000 glyyfitekstiä, ja niistä vain kaksi mainitsee maailmankierron päättymisen. Jos kyseessä olisi maailmanloppu, luulisi sen saaneen suurempaa julkisuutta jo mayamaailmassa.

Kun mayakuninkaat käynnistivät ajanlaskun uudistustyön, heillä oli tutkijoiden mukaan mielessään jotain aivan muuta kuin maailman tuho. Kulttuuri eli tuolloin voimakasta kehitysvaihetta, ja kuninkaissa heräsi tarve kytkeä itsensä kulttuurin alkumyytteihin. Astronomien briljantti innovaatio, maailmanaikaa mittaava pitkä lasku, rakensi juuret maailman luomiseen asti.

Tästä syystä steelien merkinnät alkavat usein nimenomaan pitkän laskun päiväyksellä. Kaiverruttamalla niitä monumentteihinsa hallitsijat tekivät poliittista ja uskonnollista propagandaa. He kytkivät oman henkilöhistoriansa tapahtumat jumalallisiin esivanhempiin, jotka maailman olivat luoneet, ja näin kirjaimellisesti julistivat sukulinjansa poikkeuksellista kestoa. Samasta syystä valtiaat viittasivat historian tapahtumista kauaksikin tulevaisuuteen. Tälläkin oli tarkoitus luoda jatkuvuutta ja pysyvyyttä valtakuntaan, sanoo mayakulttuuria uransa tutkinut Anthony Aveni, Colgate-yliopiston astronomian ja antropologian professori.

Poliittisia tarkoitusperiä tukee myös se, että pitkän laskun käyttö päättyi 900-luvun alussa, kun mayamaailma hajosi ja vanhat kuningaskunnat menettivät loistonsa. Kun ei ollut jumalallisia hallitsijoita, ei tarvittu jumalallista kalenteriakaan.

Luomispoiminta arvoitus

Profetiapiireissä perustelut ovat kaikuneet kuuroille korville. Päätä ei ole kääntänyt edes se, ettei kukaan tiedä, mistä mayat nappasivat maailman luomispäivän. Avenin mukaan he saattoivat jopa vetää sen hatusta.

Aveni arvelee, että mayat kytkivät kalenterinsa nollauspäivät Auringon kierron tärkeisiin vaiheisiin. 11. elokuuta osuu joka vuosi lähelle päivää, jona Aurinko paistaa tärkeimpien mayavaltioiden leveysasteilla taivaanlaelta. Talvipäivänseisaus taas on päivä, jona Aurinko saavuttaa taivaalla eteläisimmän pisteensä. Siitä, miksi ajanlasku alkaa juuri vuodesta 3114 eaa, Avenillakaan ei ole kuin älykkäitä arvauksia.

Voi olla, että mayat poimivat aloituspäiväksi kulttuurisesti merkittävän menneen hetken, samaan tapaan kuin Jeesuksen oletettu syntymävuosi otettiin kristillisen ajanlaskun alkupisteeksi. Tällaista tapahtumaa ei kuitenkaan ole tiedossa, joten on mahdollista, että mayat yksinkertaisesti laskivat aikaa taaksepäin lähimmästä pyöreästä vuodesta.

Mahdollinen starttikohta on 7.6.0.0.0 eli vuosi 236 eaa. Avenin mukaan se osuu yksiin varhaisimman pitkän laskun kaiverruksen kanssa. Lisäksi vuosi oli kalenterin 20-vuotisen ajanjakson päätepiste, ja kuukausi ja viikonpäivä sattuvat olemaan samat kuin maailman luomisen alkaessa. Tämän jälkeen mayat saattoivat yhdistää valitsemansa päivän pyhään numeroonsa 13 ja laskea aikaa taakse- ja eteenpäin niin, että jäivät itse suurin piirtein luomiskierron keskivaiheille.

Loppu omaa keksintöämme

Etenkin mayojen tähtitiedettä tunteva Aveni muistuttaa, etteivät mayoja kiinnostaneet ihmiskunta, aurinkomyrskyt, napojen kääntymiset tai mustat aukot. He eivät olleet helio- tai galaktokeskeisiä vaan paikkasidonnaista väkeä. Mayat seurasivat aikaa ja taivaankappaleiden liikkeitä rituaaliensa ja viljelyn tarpeisiin. Heitä huolettivat valtion pysyvyys ja satonäkymien hyvyys, ja he hakivat takuita siitä, ettei mikään muuttuisi. Jos loppua jotkut etsivät, niin me.

Maailmanlopun ennustusten historiaa tutkineet Pennsylvanian valtionyliopiston antropologian professorit Matthew Restall ja Amara Solari ovat täsmälleen samaa mieltä. Heidän mukaansa espanjalaiset veivät tuhon odotuksen Amerikkaan. Kun vuosisadat kuluivat, historia unohtui ja maailmanloppua alettiin pitää mayakulttuurin ilmentymänä.

Restall ja Solari löytävät ideologian juuret juutalaisuudesta. Juutalaiset teologit tutkivat maailmanloppua ja odottivat messiasta, joka tulisi kertomaan, milloin Jumalan valtakunta pystytettäisiin maan päälle. Kristinusko omaksui tradition, ja ajanlaskun alun jälkeisinä vuosisatoina ihmiset uskoivat yleisesti, että Kristus henkilökohtaisesti palaisi taivaasta ja perustaisi tänne rauhan valtakunnan.

Muitakin ideoita heräsi, kun mystikot tutkivat ja tulkitsivat profeettojen ilmestyksiä ja kertomuksia lopun ajoista. Tuho on lähellä, julistivat montanolaiset jo 100-luvulla. Tuhat vuotta myöhemmin maailmanloppua edistivät menestyksellisesti Ilmestyskirjaa tulkinneet sisterssiläiset – kunnes ennustettu tuhon vuosi 1260 meni ilman ihmeempiä. Rutto, nälänhätä, sodat ja taudit takasivat kuitenkin runsaasti kuulijoita uusille visionääreille. Heistä erityisen radikaali oli Girolamo Savonarola, 1400-luvun lopulla Italiassa toiminut dominikaanimunkki, joka näki näkyjä maailman tuhosta ja saarnasi sen olevan käsillä.

Pian Savonarolan jälkeen fransiskaaniveljet aloittivat apokalyptisen kampanjoinnin – Meksikossa. Heidän mielestään intiaanien sielut oli pelastettava pikaisesti, sillä muuten he eivät olisi valmiit Kristuksen toiseen tulemiseen. Voimallisen käännytystyön seurauksena mayat omaksuivat lopun aikojen ideologian – todennäköisesti osittain siksikin, että jotkin fransiskaanien opetuksista istuivat heidän omaan maailmankuvaansa. Kristuksen uusi tuleminen ja maailman uudelleen luominen kuulostivat tutuilta. Luomiskierto tarjosi myös jatkuvuutta, jonka kaipuu hallitsi mayojen koko kulttuuria.

Siksi kivet vaikenevat

Tässä valossa on ymmärrettävää, etteivät mayojen steelet maalaile maailmanlopun näkyjä. Vähät 13.0.0.0.0-kirjaukset kertovat hyvin vähän.

La Coronasta Guatemalasta hiljattain löytyneestä päiväyksestä ei ole mitään iloa, sillä se on poliittista uhoa. Sodan hävinnyt kuningas kirkastaa mainettaan ja pönkittää heikentynyttä hallintoaan viittaamalla seuraavaan maailman luomiseen ikään kuin aikoisi itse olla paikalla. Tortugueron monumentti taas kertoo, että jokin ylimaallinen olio laskeutuu maan päälle, mutta mitä tästä seuraa, emme saa tietää, sillä kertomus päättyy kuin nykyiset tv-sarjat. Juuri kun asiat muuttuvat jännittäviksi, steele pimenee; hieroglyfit ovat kuluneet pois.

Selvästi apokalyptinen visio löytyy vasta siirtomaa-ajalla luodusta Jaguaari-profeetan kirjasta. Siinä taivaan ja manalan jumala ajautuvat taisteluun, ja maailmassa alkaa suuri tulva. Sitä kuitenkin seuraa uusi luominen, uusi alku. Tätäkään taistelua ei käydä maailmankierron lopussa vaan 20-vuotisen ajanjakson päättyessä.

Tieteenomaisuus hämää

Restallin ja Solarin mukaan apokalyptinen mystiikka näki viimeisen suuren kukoistuksensa nimenomaan Amerikassa, mutta ei se kadonnut Euroopastakaan. Sitä ruokkivat protestantismin nousu, kapitalismin kehitys ja tieteen vallankumous. Maailmanlopun uhka on juurtunut syvään, kuten useat menneet maailmantuhot ja nykyinen huoli mayojen pitkän laskun päättymisestä hyvin osoittavat.

Toisaalta tutkijat korostavat, että mayojen nimiin pantuun tuomiopäivän ennustukseen on tavallista helpompi uskoa, koska se vaikuttaa tieteelliseltä.

Mayojen tähtitaivaan tuntemus ja monimutkainen matematiikka synnyttävät vaikutelman, että mayat olivat päteviä tieteentekijöitä. On vaikea olla ihailematta ihmisiä, jotka kykenivät paljain silmin seuraamaan Venuksen kulkua päivän tarkkuudella 500 vuoden mitassa.

Myös aika tuntuu suosivan mystisiä selityksiä. Me elämme tekniikan kyllästämässä, materiaalisten arvojen maailmassa, jossa ihmisiä hämmentää kysymys, mihin rationaalinen tiede meitä vie. Tämä voi olla syy, miksi matematiikkaan ja kosmisiin tulkintoihin tukeutuvat mystiset selitykset käyvät niin hyvin kaupaksi. Ahdistuksen aikakaudella me tavoittelemme  viisautta, joka tuntuu kadonneen, Anthony Aveni tulkitsee.

Mielenliikkeisiimme syventynyt psykologi ei tarvitse tieteen kaapua uskomusten tueksi. Ihmiset uskovat kummallisiinkin asioihin, koska he ylipäänsä uskovat asioihin, sanoo Michael Shermer, tunnettu yhdysvaltalainen neuroskeptikko, Sceptic-lehden perustaja ja Chapman-yliopiston dosentti. Hänen mukaansa visiot auttavat saamaan järkeä järjettömän oloiseen maailmaan. Apokalyptisen kertomuksen tekee hyväksyttäväksi se, että tuhoa seuraa uusi alku. Se rohkaisee. Oli maailma kuinka kaoottinen tai raaka tahansa, lopulta kaikki kääntyy hyväksi.

Alkusyy aivoissamme

Usein ajatellaan, että maailmanlopun profetiat ovat tietämättömien tyhmyyttä, ettei älykäs ihminen ikinä mokomaan sortuisi. Michael Shermer on eri mieltä. Hän on 30 vuotta perehtynyt uskomusten syntyyn ja havainnut, että jokainen on altis uskomaan asioihin, joita ei voi järjellä selittää, oli kyse sitten Jumalasta, kuolemanjälkeisestä elämästä, telepatiasta, avaruusolennoista tai tuomiopäivän julistuksista. Näin on, koska uskomukset ovat, mitä aivomme ovat.

Karkeistaen aivot ovat keskushermostoa hallitseva elin, jolle aistimme taukoa­matta syöttävät ärsykkeitä. Tästä tulvasta aivot alkavat luonnostaan hakea merkityksellisiä muotoja ja yhteyksiä, oli niitä tai ei. Me emme voi tälle mitään, sillä aivomme kehittyivät tekemään myös virheitä, löytämään olemattomia ja yhdistämään yhteen kuulumattomia.

Varhaisista ihmisistä sukuamme jatkoivat varmimmin ne, joiden aivot tulkitsivat todeksi senkin, mikä ei sitä ollut. Ne, jotka yhdistivät tuulen suhinan petoon, jäivät henkiin. Ne, jotka pitivät petoa tuulena, tulivat syödyksi. Koska oikea tunnistus pelasti hengen mutta vääräkään ei sitä välttämättä vienyt, luonnonvalinta alkoi suosia myös virheellisiä assosiaatiostrategioita. Koska tulkinta piti tehdä silmänräpäyksessä, aivoihin juurtui oletusarvoksi, että ensiksi kaikki on totta, Shermer sanoo.

Uskomuksia ruokkii aivoissa myös toinen evolutiivinen piirre: taipumus kokea elotonkin maailma olemuksellisena, löytää vähän kaikkialta tarkoituksia ja toimijoita ja yhdistellä tapahtumia syy-seurausketjuiksi. Kun tähän lisätään tarinankerronta-apparaatti, vasemman aivopuoliskon hermoverkko, joka järjestelee tekijät ja tapahtumat näennäisen loogisiksi sarjoiksi, meillä on aivot, jotka tuottavat käsityksiä ja uskomuksia niin merkityksellisestä kuin merkityksettömästä datasta. Tässä valossa uskomukset eivät ole kognitiivinen virhe vaan aivojen normaalia toimintaa. Aivomme ovat uskomuskone, Shermer summaa.

Shermerin näkemystä tukevat toiminnalliset aivokuvaukset. Aivoissamme ei ole erityistä uskomusmoduulia, vaan ne käsittelevät tosiasiaa ja uskomusperäistä tietoa samalla etuaivokuoren alueella, joka vastaa oppimisesta ja päätöksenteosta. Etuaivokuoren etumaisimmalle osalle tekee seuraa singulaarinen aivokuori, joka osallistuu virheiden havainnointiin ja ristiriitojen sovitteluun.

Jännittävästi kumpikin rakenne kuuluu aivojen palkitsemisjärjestelmään, joka kiittää opitusta tiedosta tai käyttäytymisestä vapauttamalla ylimääräisen annoksen dopamiinia. Vastaavanlaisen ryöpyn saavat aikaan huumeet ja koukuttavat ideat – kuten maailmanloput. Aivomme eivät ole ainoastaan uskomuskone, vaan niillä on myös uskomuskemikaali.

Alttius persoonakysymys

Pomminvarmaa keinoa välttää uskomuksia ei siis ole, mutta kuinka paljon kukin mihinkin uskoo, vaihtelee persoonallisuuden mukaan.

Tärkeä tekijä on hallinnantunne. Ihmiset, joilla on vahva sisäinen hallinta, uskovat voivansa vaikuttaa asioihin ympärillään ja päättää omasta elämästään. Niistä, joilla hallinta on ulkoista, tuntuu, että asioista päätetään heidän ulottumattomissaan ja sattumallakin on osansa elämässä.

Psykologisissa kokeissa heikoimman sisäisen hallinnantunteen ihmiset näkevät merkityksellisiä hahmoja jopa satunnaisessa kohinassa. Shermerin mukaan heidän hahmontunnistussuodattimensa ovat sepposen selällään, ja melkeinpä kaikki menee todesta. Maailmanloput käyvät parhaiten kaupaksi juuri heille.

Jos hetki on otollinen ja kokemus vahva, uskomus voi syntyä, vaikka suodatin toimisi normaalisti. Kun näin käy, uskomus hallinnoi mieltämme, varsinkin, jos antaudumme seuraamaan sitä. Se vaikuttaa havaintoihimme ja käyttäytymiseemme. Tulkitsemme tietoa niin, että se sopii käsitykseemme. Emme välitä tiedosta, joka siihen ei istu, tai järkeilemme sen kumoon, kun se eteen tulee. Tässä meitä auttaa vielä kansanlaskento, joka ei piittaa tilastoista eikä todennäköisyyksistä vaan luottaa satunnaisuuksiin. Yksi ainoa yhtäaikainen ajatus tai puhelu voi vakuuttaa alttiin mielen siitä, että telepatia on totta.

Me kuvittelemme, että nykyihminen on Homo rationalis, mutta sitä ei koskaan edes syntynyt – ei voinutkaan. Me tarvitsemme intuitiivisia reaktioita, sillä arjesta ei tulisi yhtään mitään, jos pieninkin päätös pitäisi punnita loogisesti ja rationaalisesti. Analyysi halvaannuttaa, Shermer sanoo.

Uskomuksista voi toki pyrkiä ja päästäkin eroon, mutta helppoa se ei ole. Magia on ikivanhaa, ja uskomukset tulevat luonnostaan ja nopeasti. Ainoa tehokas vastalääke, tiede, on nuorta, ja epäily ja väärien totuuksien väistäminen vaativat aikaa ja viitseliäisyyttä.

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimituspäällikkö.

Tärkeimmät lähteet: Anthony Aveni, The End of Time. The Maya Mystery of 2012. University Press of Colorado 2010; Matthew Restall and Amara Solari, 2012 and the End of the World. The Western Roots of the Maya Apocalypse. Rowman & Littlefield 2011; Michael Shermer, The Believing Brain. Times Books 2011; Nasa.gov.

Nämä menivät jo

Tuomion pasuunat ovat soineet maailmalle usein. Tässä pieni poiminta viimeisistä päivistä, joiden jälkeen elettiin niin kuin aina ennen.

1844 milleristit, seitsemännen päivän adventistien edeltäjät, odottivat Kristusta palaavaksi. Laskettu päivä oli 22.10.

1891 koitti mormonien maailmanloppu, sillä Jumala oli 1835 antanut ihmiskunnalle elinaikaa vain 56 vuotta.

1910 taivaalla viilettänyt Halleyn komeetta kylvetti Maan tappavalla syanogeeni-kaasulla.

1974 tammi-helmikuussa taivaalla kiersi tuhoaikeissa komeetta Kohoutek.

1982 vuoden lopussa toteutui tv-evankelista Pat Robertsonin vakuutus, jonka mukaan hän oli kaksi vuotta aiemmin saanut ilmoituksen viimeisen tuomion täytäntöönpanosta.

1997 Halen–Boppin komeettaa seurasi vihamielisten avaruusolioiden alus. Kaliforniassa 39 Taivaan portti -kultin jäsentä teki itsemurhan.

1999 täyttyi Nostradamuksen maailmanlopunpäivä, ja taivaasta iski terrorin kuningas.

2000-luvun ensimmäisenä päivänä katastrofin aiheuttivat tietokoneet, jotka eivät päivittäneet uuden vuosituhannen alkua. Saman vuoden toukokuussa maailma jäätyi, koska planeetat asettuivat kohdakkain.

2003 toukokuussa Maan runnoi planeetta, jonka saapumisesta Reticulin asukkaat informoivat ufologi Nancy Liederiä.

2008 tuhannet miljoonat ihmiset kuolivat, kun maailma Jumalan kirkon ilmoituksen mukaan koki historiansa hirveimmät ajat.

2011 yhdysvaltalainen radioevankelista Harold Camping päiväsi maailmantuhon toukokuun 21. päivään. Kun mitään ei tapahtunut, hän korjasi ajankohdaksi 21. 10. Vain viikko tämän jälkeen, 28.10., maailma koki universaalin tietoisuuden tilan, jonka ennusti mayakosmologi Carl Johan Calleman.

Mayat tutkivat taivasta

He etsivät takuita siitä, ettei mikään muuttuisi.

Mayat suhtautuivat intohimoisesti aikaan, koska he uskoivat, että asiat pysyvät turvallisesti tutussa järjestyksessä, kun elämän tärkeät tapahtumat, kylvöt, liitot, sodat ja kruunajaiset, osutetaan otollisimpaan mahdolliseen hetkeen. Tässä tarkoituksessa heidän astronominsa seurasivat herkeämättä eläinradan tähtikuvioita, Kuun vaiheita ja planeettojen, etenkin Venuksen, liikkeitä.

Ajanhallinnan avuksi mayat kehittivät erilaisia kalentereita. 365 päivän aurinkokalenteri noudatti vuodenkiertoa, 260 päivän rituaalikalenteri ajoitti pyhiä menoja, ja kalentereista pisin, pitkä lasku, mittasi luomiskiertoa, maailmanaikaa.

Ajanlaskun perusyksikkönä toimi päivä, ja kerrannaisista syntyivät kuukausi, vuosi ja kaksi tätäkin pidempää jaksoa, 20 ja 400 vuotta.

Laskennan kantalukuna oli 20, kuten mayamatematiikassa yleensäkin. Poikkeuksen teki vuosi, joka sisälsi vain 18 kuukautta – todennäköisesti siksi, että näin vuoteen kertyi 360 päivää, mikä vastasi paremmin aurinkovuoden pituutta kuin ”puhtaan” potenssilaskun tuottama 400 päivää.

Pitkän laskun ajanjaksot olivat

K´in                      eli 1 päivä

Winal 20 k´iniä      eli 1 kuukausi, 20 päivää

Tun    18 winalia    eli 1 vuosi, 360 päivää

K´atun         20 tunia       eli 20 vuotta, 7 200 päivää

Bak´tun       20 k´atunia eli 400 vuotta, 144 000 päivää.

Koko kalenterin mitta, maailmanaika, oli 1 872 000 päivää eli 5 126,37 vuotta. Se käsitti 13 bak´tunia, mikä vastasi mayojen taivaan kerrosten lukumäärää. Tämän takia kalenteri näytti lähtöpisteessä, maailman luomishetkenä – joksi mayat meille tuntemattomasta syystä valitsivat vuoden 3114 eaa. – vuotta 13.0.0.0.0. Seuraavan kerran lukema on sama 13. bak´tunin täyttyessä 21.12. 2012.

Toisin kuin maailmanlopun saarnaajat antavat ymmärtää mayoilla riitti päiviä myös bak´tunia pidempiin ajanjaksoihin. Kirjoituksista löytyvät muun muassa piktun, joka sisältää 20 bak´tunia eli 8 000 vuotta, kalabtun, joka on 20 biktunia eli 160 000 vuotta, ja kinchiltun, 20 kalabtunia eli 3 200 000 vuotta. Cobásta Jukatanin niemimaalta löytynyt kaikkien aikojen vanhin päivämäärämerkintä kattaa yli 14 miljardia vuotta. Se on melkein sama kuin universumin ikä nykykäsityksen mukaan.

Taivaalla kaikki hyvin

Tutkijat eivät näe tapahtumia, joita tuhon profeetat ennustavat.

Kosminen linjaus ei toteudu

Profeetat: Aurinko ja Linnunradan keskusta osuvat täsmälleen suoraan linjaan keskenään, minkä seurauksena maapalloon iskevät tuhoisat galaktiset voimat.

Astronomit: Tätä kohtaamista on turha odottaa, sillä Aurinko ei koskaan osu tarkasti linjaan galaksimme keskustan kanssa. Tämänvuotisen talvipäivänseisauksen aikaan se on noin 6 astetta keskipisteestä pohjoiseen. Kun Auringon halkaisija Maasta katsoen on puoli astetta, Auringolla on matkaa galaksimme keskustaan 13 halkaisijansa verran. Lähimmilläänkin se käy vain noin kolmen asteen eli noin kuuden halkaisijansa päässä keskustasta.

Aurinko ei saavu päiväntasaajalle

Profeetat: Aurinko saapuu Linnunradan kiekon keskiviivalle eli galaksimme päiväntasaajalle ensi kerran 26 000 vuoteen, mikä vavisuttaa koko aurinkokuntaa.

Astronomit: Auringon sijainti tähtitaivaalla todella vaihtelee ajan mittaan. Maan pyörimisakselin kiertymisen takia päivänseisaus- ja -tasauspisteet siirtyvät 0,01 astetta vuosi vuodelta, kunnes koko taivaankansi on kierretty ja pisteet palautuvat lähtöasemiinsa keskimäärin 26 000 vuoden kuluttua.

Milloin talvipäivänseisauksen Aurinko palaa Linnunradan ekvaattorille, riippuu siitä, miten Linnunradan kiekko rajataan. Tämä on asia, josta vallitsee erilaisia näkemyksiä, sillä kiekko halkoo taivaankantta hyvin epämääräisenä sumuvyönä. Jos ajatellaan, että päiväntasaajan sijaintiin jää parhaimmillaankin puolen asteen epävarmuus, epävarmuus Auringon saapumisajankohdasta on 0,5° : 360° x 26 000 eli 36 vuotta. Jos käytetään Kansainvälisen tähtitieteen unionin esittämiä määrityksiä, Aurinko tavoitti ”maagisen linjan” jo 1999.

Musta aukko ei sekoa

Profeetat: Galaktinen kohtaaminen riehaannuttaa mustan aukon Linnunradan keskustassa.

Astronomit: Linnunradan keskusta on hyvin kaukana, noin 28 000 valovuoden päässä meistä, eikä vaikuta aurinkokuntaan tai Maahan. Vuoden mittaan etäisyytemme galaksin ytineen hieman vaihtelee, ja itse asiassa planeettamme on lähempänä mustaa aukkoa kesällä kuin talvella.

Superpurkausta ei tule

Profeetat: Auringossa alkaa ennätyksellisen raju pilkkumaksimi, ja valtavat hiukkasmyrskyt saavat aikaan maailmanlaajuista tuhoa.

Astronomit: Aurinko on aktiivisimmillaan noin 11 vuoden välein. Edellinen pilkkumaksimi osui vuoteen 2001, joten seuraavaa odotettiin vuodeksi 2012. Tähtemme on kuitenkin myöhässä aikataulustaan. Maksimia ennakoidaan vasta toukokuuksi 2013, eikä suinkaan tavanomaista hurjempana, pikemmin päinvastoin, sillä Auringon aktiivisuus on ollut noin kolmanneksen odotettua pienempi.

Sikäli kovat aurinkomyrskyt ovat uhka, että ne voivat vahingoittaa tietoliikennesatelliitteja ja sähkönjakelujärjestelmiä, mutta mullistuksilta Maan magneettikenttä suojaa meitä. Maailmanloppua ei ole odotettavissa. Tähänastisista kovin purkaus tapahtui 2003. Se lähetti Maata kohti plasmasuihkun, jonka säteily vastasi 5 000:ta Aurinkoa. mutta häiriöt jäivät vähäisiksi. Nykyään Aurinkoa myös seurataan niin tiiviisti, että superpurkauksiin ehditään varautua.

Planeetat eivät kohtaa

Profeetat: Taivaamme jättiläiset Jupiter ja Saturnus osuvat kohdakkain, mikä tietää Maahan katastrofaalisia vuorovesiä.

Astronomit: Ainoat taivaankappaleet, joiden vetovoima vaikuttaa vuorovesi-ilmiöön, ovat Kuu ja Aurinko. Silloin kun ne osuvat linjaan keskenään, ne nostattavat tavallista korkeamman vuoroveden. Näin tapahtuu kahdesti kuukaudessa.

Planeettojen kohtaamista ei ole näköpiirissä, ja vaikka olisi, mitään ei tapahtuisi. Pienet konjunktiot ovat yleisiä, ja suuriakin tapahtuu harvakseltaan. 1962 Aurinko, Merkurius, Venus, Maa, Mars, Saturnus ja Jupiter asettuivat vain 16 astetta leveäksi jonoksi, vieläpä auringonpimennyksen ja täydenkuun aikaan.

Yllätysvieras ei iske

Profeetat: Muinaiset sumerit löysivät meille tuntemattoman planeetan, jota he kutsuivat Niburuksi. Nyt se iskeytyy Maahan tai ainakin sivuuttaa sen tuhoisin seurauksin.

Astronomit: Jos meitä lähestyisi neljä kertaa Maata suurempi kappale, sen näkisi paljain silmin kuka tahansa, joka katsoisi yötaivasta. Näkymättömänäkään se ei pääsisi tänne huomaamatta, sillä sen vetovoima tuntuisi muiden planeettojen liikkeessä. Mitään epätavallista ei ole havaittu.

Ei myöskään asteroidi

Profeetat: Mayat tiesivät, että 21.12. taivaalta iskee samanlainen asteroidi kuin se, joka hävitti dinosaurukset sukupuuttoon.

Astronomit: Asteroideja seurataan tiiviisti joka päivä. Jos he eivät tiedä, että isku on tulossa, miten mayat saattoivat tietää sen 1 300 vuotta sitten? Jättiläismäisten asteroidien törmäykset ovat harvinaisia, eikä Maan läheisyydessä tänä vuonna liiku vaarallisen suurta kiveä. Seuraava lentää läheltä vuonna 2029, mutta törmäysvaaraa ei silloinkaan ole.

Maa ei heitä kuperkeikkaa

Profeetat: Maan navat kääntyvät äkisti, ja maan kuori pyörähtää tuhoisin seurauksin 180 astetta ytimensä ympäri.

Astronomit: Maapallolla on kahdenlaisia napoja: maantieteelliset, joiden kautta Maan pyörimisakseli kulkee, ja magneettiset, joihin kompassimme osoittaa. Maan asennolle ja pyörimisliikkeelle ei voi tapahtua mitään, sillä Kuu pitää ne vetovoimallaan vakaina. Maan magneettikenttä sen sijaan tekee silloin tällöin kuperkeikkoja. Magneettisten napojen paikanvaihdolla ei kuitenkaan ole mitään tekemistä pyörimisliikkeen kanssa, eikä se tapahdu kertarysäyksellä vaan hitaasti noin 5 000–10 000 vuoden kuluessa. Yhdenkään vaihdoksen ei tiedetä tuhonneen elämää maapallolla.

Joka kymmenes pitää totena

Kaikissa maailman kulttuureissa on yliluonnollisia uskomuksia, ja uutistoimisto Reutersin keväällä teettämä gallup kertoo samaa maailmanloppuun uskovista. Heitä löytyy niin idästä kuin lännestä. Keskimäärin yksi kymmenestä vastaajasta arvioi, että mayojen nimiin pantu maailmanloppu on totta. Kyselyyn osallistui 21 maata ja 16 262 ihmistä, joiden ikä vaihteli 18:sta 64 vuoteen. Suomi ei ollut mukana. Tilastoihin on poimittu pieni otos gallupin tuloksista.

Tulee 21.12.Keskimäärin 10 % eli yksi kymmenestä uskoo, että mayakalenteri toteutuu.Kiina 20 %Turkki 13 %Venäjä 13 %Meksiko 13 %Etelä-Korea 13 %

Tapahtuu elinaikanaKeskimäärin 14 % eli yksi seitsemästä arvelee näkevänsä maailman kuoleman ennen omaa kuolemaansa.Yhdysvallat 22 %Turkki 22 %Etelä-Afrikka 21 %Argentiina 19 %Meksiko 19 %

AhdistaaNoin 8 % eli noin yksi kymmenestä myöntää tunteneensa ahdistusta, koska maailman ennustetaan loppuvan 2012.Venäjä 14 %Puola 13 %Kiina 12 %Turkki 12 %Japani 11%

Vahvin usko nuorillaHyvin tai melko lujasti maailmanloppuun uskovien osuus on suurin nuorten ikäryhmissä. Koulutus ja tulot erottavat uskovia hieman vähemmän.

Lujasti uskoviaalle 35-vuotiaissa 19 %35–49-vuotiaissa 13  %50–64-vuotiaissa 9 %Peruskoulun käyneissä 15 %Keskiasteen käyneissä 14 %Korkeakoulun käyneissä 13  %Pienituloisissa 17 %Keskituloisissa 14 %Suurituloisissa 13 %

Lähde: Reuters / Ipsos Global Public Affairs. Tulosten virhemarginaali tuhannen vastaajan otoksessa 3,1 %, pienemmillä 4,5 %.

Seuraavaksi nämä

Jos menneisyys todistaa jotain tulevasta, uudenvuodenjuhlia ei kannata peruuttaa. Mitä ilmeisimmin me tekstaamme, bloggaamme, tviittaamme ja feisbuukkaamme, kun kello 21.12.2012 ohittaa keskiyön – ja seuraavana päivänä kuikuilemme jo seuraavaa tuomiopäivää, povaa yhdysvaltalainen tiedetoimittaja Alan Boyle Cosmic Logissaan. Muistiin kannattaa panna ainakin seuraavat päivät.

2015 Cernin hiukkaskiihdytin pääsee uudelleen täyteen vauhtiin. Siitä ei hyvä seuraa, sillä LHC tuottaa mustan aukon, joka nielaisee koko maailman.

2017 on vuorossa sapoteekkien ennustus. Perimätiedon mukaan ennen mayoja korkeakulttuurin luonut kansa ajoitti maailmantuhon syyskuulle.

2022 kesäkuussa maailman romuttavat asteekit. Heidän kalenterikivestään tehdyn tulkinnan mukaan Reticulista saapuu väkeä 8. kesäkuuta.

2029 koneäly tavoittaa ihmisälyn, laskee futuristi Ray Kurzweil. Monen mielestä se tietää koneiden vallankaappausta.

2060 toteutuu tuomiopäivä, jonka Isaac Newton laski 1705 Ilmestyskirjaa tutkittuaan.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018