Lemmikin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta kivusta kärsivät todennäköisesti kaikki sellaiset eläimet, joilla on kipureseptoreja ja aivot.  Kuva:  Eugene/Wikimedia Commons
Lemmikin tuntemuksiin on helppo samastua, mutta kivusta kärsivät todennäköisesti kaikki sellaiset eläimet, joilla on kipureseptoreja ja aivot. Kuva: Eugene/Wikimedia Commons

Käyttäytymisestä ja elimistön reaktioista voi päätellä paljon, samoin hermoston rakenteesta.

Kirjolohi kiertelee levottomasti akvaariossa ja hieroo suutaan pohjaan. Sillä on ongelma. Tutkija Lynne Sneddon skotlantilaisesta Edinburghin yliopistosta on juuri ruiskuttanut sen huuliin etikkahappoa.

Kun muu ei auta, kala alkaa huojua paikallaan. Tutkijoiden kulmakarvat kohoavat. Tätähän luulisi näkevänsä apinahäkissä eikä akvaariossa. Nisäkkäiden tiedetään joskus turvautuvan merkityksettömän liikkeen toistamiseen, koska se saa elimistön tuottamaan pieniä määriä endorfiineja kivunlievittäjiksi.

Muutkin samaan käsittelyyn joutuneet kirjolohet hierovat huuliaan tai huojuvat. Jotkin kieltäytyvät syömästä ja ”läähättävät” eli leyhyttelevät kiivaasti kiduksiaan.

Paitsi yksi joukko ne, joihin tutkijat tuikkaavat morfiinia. Nisäkkäillä morfiinin tiedetään poistavan kivun tunnetta, ja kuinka ollakaan: morfiinia saatuaan kalatkin rauhoittuvat ja palaavat normaaleihin puuhiinsa.

Kun Sneddonin tutkimustulokset julkaistiin vuonna 2003, brittilehdistössä käynnistyi kiivas keskustelu. Kykenevätkö kalat tuntemaan kipua? Jos kykenevät, miltä mahtaa tuntua niistä kaloista, joita mukavat perheenisät leppoisina viikonloppuina kiskaisevat vedestä huulen lävistävän ongenkoukun varassa?

Ennen Sneddonin tutkimuksia ei kalojen kivuntuntokyvystä ollut olemassa tieteellistä tietoa juuri lainkaan. Hänen tuloksensa viittaavat siihen, että kalat todella kokevat kipua. Sneddon on syynännyt myös kalojen kipureseptorien eli ihon pinnassa olevien aistinhermopäätteiden rakennetta ja kalojen kipuhermoston toimintaa, ja ne ovat osoittautuneet vastaaviksi kuin meillä.

Nisäkkäiden kipu kuin ihmisten

Eläinten kivun tutkimus ei tieteenalana ole kaikkein yksinkertaisimpia niin kuin ei ihmistenkään. Teknologia ei ole vielä tuottanut kipumittaria, joka yksiselitteisellä asteikolla siististi kertoisi ihmisen tai eläimen kokeman kivun määrän.

Nisäkkäistä, lähimmistä sukulaisistamme, tiedetään eniten.

Hyvin todennäköiseltä näyttää, että nisäkkäät kokevat kivun samantapaisena kuin me, sanoo eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio Helsingin yliopistosta.

Siihen viittaa sekä niiden käyttäytyminen että se, että niillä on samanlainen keskushermosto, hermot ja kipureseptorit kuin ihmisellä. Kivun tunteminen myös aiheuttaa niillä samanlaisia muutoksia hermoston välittäjäaineissa, ja elimistössä erittyy samoja opioideja eli kipua vaimentavia aineita kuin meilläkin.

Jos lähdetään kiipeilemään eläinkunnan sukupuussa kauemmas, tehtävä muuttuu haastavammaksi. Tuntevatko sammakot kipua? Muurahaiset?

Paremman tiedon puuttuessa lähtökohtana voitaneen pitää hermoston rakennetta, pohtii eläintieteen professori Kai Norrdahl Turun yliopistosta.

Ilmeisesti koetun kivun voimakkuus riippuu hermoston, etenkin keskushermoston, kehittyneisyydestä. Myös kipureseptoreina toimivien aistinhermopäätteiden määrä ja laatu vaikuttaa.

Eläinten tuntemuksia tulkittaessa on muistettava, etteivät eläimet aina ilmaise kipua samoin kuin me. Suhtautuisimmekohan kaupalliseen kalastukseen toisin, jos troolista kuuluisi jokaisella nostolla hirveä kirkuna?

Hiiri kärsii siinä missä hevonenkin

Jotta eläin voisi pelkkien väistämisrefleksien lisäksi myös tuntea kipua, sillä on oltava jonkinlainen tietoisuus. Kivuntuntokykyyn vaadittavan tietoisuuden ei silti tarvitse olla sellaisella tasolla, että sillä voisi hoitaa teoreettisen filosofian professuuria. Kaikki eläimet, joiden aivojen rakenteeseen sisältyy myöhäisaivovaippa eli neokorteksi, ovat nykyisen käsityksen mukaan siinä määrin tietoisia, että ne kokevat kipua ja kärsivät siitä.

Suurin ja poimuttunein myöhäisaivovaippa on valaiden, ihmisten ja apinoiden aivoissa, Kai Norrdahl kertoo.

 Muidenkin nisäkkäiden aivot ovat suhteellisen isot ja kehittyneet. Kaikilla nisäkkäillä on myös kivun aistimiseen sopivia aistinhermopäätteitä. Siksi on syytä olettaa, että kaikki nisäkkäät pystyvät tuntemaan kipua ja kärsimystä.

Ominaisuus ei riipu eläimen koosta. Hiiren ja hevosen kokemassa kivussa ei ole periaatteessa mitään eroa, Outi Vainio korostaa.

Ratkaisevaa ei ole sekään, nukkuuko nisäkäs sohvallamme.

 Ihmiset ovat keskimäärin herkempiä seura- ja harraste-eläinten kivuille kuin niiden, joita ajatellaan ”massaeläiminä”, kuten sikojen, Vainio muistuttaa. Hiiret ja rotat taas koetaan usein vieraiksi ja tuholaisiksi, joten niidenkin kipua aliarvioidaan helposti.

Jyrsijöiden tuntemukset jäävät monelta huomaamatta siksikin, että kiinni otettu eläin näyttää reagoivan kipuun vain avaamalla suunsa. Esimerkiksi rottien kivunhuudot ovat niin korkeita, että ne havaitsee vain ultraääniä rekisteröivillä laitteilla.

Myös linnut tiedostavat kivun

Lintujen tiedetään välttävän visusti sellaisia ihmisiä ja tilanteita, joihin niiden muistissa yhdistyy kipukokemus. Kipu näyttää olevan todellisuutta myös höyhenikkään pään sisällä:

 Lintujen keskushermosto, kipureseptorit ja välittäjäaineet ovat samanlaisia kuin nisäkkäiden, ja linnut reagoivat kipulääkkeisiin samalla tavoin, Outi Vainio kertoo.

Kärsimisen tyyssijana pidetty myöhäisaivovaippa on lintujenkin aivoissa, joskaan se ei ole yhtä poimuttunut kuin nisäkkäiden.

Matelijoilla, kuten käärmeillä, liskoilla ja kilpikonnilla, on hiukan yksinkertaisemmat aivot. Kilpikonnien keskushermoston eräät osat kuitenkin muistuttavat kovasti nisäkkäiden myöhäisaivovaippaa. Kai Norrdahl arvioi varovasti matelijoiden sijoittuvan kivuntuntokyvyltään suunnilleen samaan joukkoon kuin linnut.

Sammakkoeläimillä ja kaloilla ei ole myöhäisaivovaippaa, mutta tuskin niiden elämä silti on täysin kivutonta. Molemmilla on kipuaistimuksiin tarvittavia hermorakenteita, ja molemmat lakkaavat reagoimasta kivunaiheuttajiin, jos niille annetaan kipulääkettä.

Aivojen olemassaolo rajaviivana?

Kalat siis vaikuttavat kivuntuntokykyisiltä, mutta entä ongenkoukussa kiemurteleva mato?

Jos varsinaisen kivun kokijoita etsiessämme pitää johonkin kohtaan vetää raja, tärkein ero saattaa olla siinä, onko eläimellä aivot. Aivollisiin lukeutuvat kaikki selkärankaiset eläimet eli nisäkkäät, linnut, matelijat, sammakkoeläimet ja kalat. Selkärangattomilla, kuten hyönteisillä, on usein muutama komentokeskuksen virkaa toimittava hermosolmupari, mutta aivojen nimellä niitä ei voi kunnioittaa.

 Selkärangattomat reagoivat äkilliseen ärsykkeeseen, mutta se ei vielä kerro kivuntuntokyvystä, Kai Norrdahl pohtii. Toisaalta hän huomauttaa, että yksinkertaisimpia hyönteisiä myöten lähes kaikki eläimet kykenevät oppimaan.

 Oppimiskyky edellyttää muistia. Ei tiedetä, kokevatko hyönteiset kärsimystä, mutta ainakin ne muistavat haitalliset asiat ja välttävät niitä myöhemmin.

Magneettikuvaus kurkistaa aivoihin

Aivojen olemassaolo ja hermoston rakenne antavat eväitä sen päättelemiseen, onko eläimen edes mahdollista kokea kipua. Tutkijoiden konstit eivät kuitenkaan lopu siihen. Etenkin nisäkkäiden kipua voi havainnoida epäsuorasti eläinten käyttäytymisen perusteella.

Toisen kurkistusikkunan tarjoaa autonomisen eli tahdosta riippumattoman hermoston toiminta.

 Kipu aktivoi sympaattisen hermoston toimintaa jolloin muun muassa sydämen syke, verenpaine ja hengitystiheys nousevat, Outi Vainio kertoo.

Verinäytteestä voidaan mitata välittäjäaineiden pitoisuuksia: kortisolia, katekoliamiinia, noradrenaliinia, dopamiinia… Vainio huomauttaa, että niiden pitoisuuksien kasvu voi johtua myös stressistä. Mutta jos eläimellä on kudosvaurio ja se käyttäytyy kivuntuntemuksille ominaisella tavalla, välittäjäaineiden pitoisuudet kertovat lisää siitä, kuinka tukala eläimen olo on.

Elimistö tuottaa myös omia ”kipulääkkeitään”, kuten beetaendorfiinia. Kun elimistö pyrkii hallitsemaan kipua, endorfiinien pitoisuudet nousevat. Niidenkin tulkinnassa on otettava huomioon, että endorfiininsa saa kohisemaan myös reippaalla liikunnalla.

Mielenkiintoinen tulossa oleva mittauskeino on toiminnallinen magneettikuvaus, jolla on muutaman viime vuoden aikana jo päästy kuvaamaan ihmisten tunteita, Vainio sanoo.

 Tietyt aivoalueet aktivoituvat ihmisellä kivun kokemisen aikana. Jos eläimillä aktivoituvat vastaavat alueet, saadaan aika objektiivinen tapa kivun havaitsemiseen.

Magneettikuvauksen pitää kuitenkin ottaa vielä muutama tekninen kehitysaskel, ennen kuin sillä päästään kurkistamaan karvaisten päiden sisään. Kuvaus onnistuu vain, jos potilas ei hievahdakaan. Eläimille levollisuuden tekee vaikeaksi se, että nykyiset kuvauslaitteet pitävät melkoista meteliä.

Koe-eläinten kohtelu parantunut

Kivuntuntoa tutkittaessa nousee väistämättä esiin myös tutkimuseettisiä kysymyksiä. Outi Vainion omalla tutkimusalalla, eläinlääketieteellisessä farmakologiassa, tutkimuskohteena on eläinten kivun ja stressin lievitys lääkkeillä.

 Tutkimme kipua potilaseläimissä, joilla jo on jokin sairaus tai vastaava. Katsomme, muuttuuko eläimen käyttäytyminen ja muu reagointi, kun sille annetaan kipulääkettä. Emme siis aiheuta sitä kipua, Vainio kertoo.

 Eettisistä syistä emme käytä plaseboryhmiä. Olisi väärin jättää yksi ryhmä vaille kipulääkettä. Myöskään eläinlääketieteelliset lehdet eivät onneksi hyväksy sellaisia tutkimuksia. Sen sijaan kokeellisen kipututkimuksen tekijät, jotka itse aiheuttavat kivun, jättävät osan koe-eläimistä ilman kipulääkettä.

Lääketieteellisissä tutkimuksissa koe-eläimille koituu monesti kipua. Sitä pyritään yleensä lievittämään muttei välttämättä aina riittävästi.

– Syöpä- ja tulehdustutkimuksissa kivun annetaan usein kehittyä voimakkaaksi ilman että eläimelle annetaan kipulääkettä, Vainio sanoo.

Suurimmaksi osaksi Suomi on koe-eläinten kohtelussa edistyksellisempi kuin monet muut maat tai oma historiansa.

 Sellaisia kauhukuvia, joita on ollut 2030 vuotta sitten, ei Suomesta enää löydy, Norrdahl toteaa. Suomessa on vuosi vuodelta menty tiukempaan suuntaan. Pian saatava uusi koe-eläinlaki parantaa tilannetta edelleen.

Aspiriini vaaraksi mirrille ja mustille

Tutkimustyön ansiosta kipulääkkeet ovat parantuneet paljon parin vuosikymmenen takaisista.

 Nykyään on olemassa varta vasten koirille ja kissoille tarkoitettuja kipulääkkeitä. Ne tehoavat näihin eläimiin paremmin ja aiheuttavat niille vähemmän haittoja kuin ihmisten kipulääkkeet, Outi Vainio iloitsee.

Aikaisemmin lemmikkien nivelvaivoja ja muita kiputiloja lääkittiin aspiriinilla, mutta sillä on myös vahingossa tapettu monta kissaa. Parasetamoli on nelijalkaisille vielä vaarallisempi. Nykyiset koirien ja kissojen kipulääkkeet sen sijaan sopivat esimerkiksi lonkkavikaisen koiran olon helpottamiseen vaikka vuosien ajan.

Lemmikeille tuottavat kipua yleisimmin juuri nivelvaivat, kuten koirilla lonkkavika tai selkärangan nivelten viat. Tutunkin lemmikin kipu jää usein omistajalta havaitsematta, jos tilanne pahenee vähitellen.

 Kipukäyttäytyminen myös vaihtelee eri lajeilla ja lajin sisälläkin eri yksilöillä, Vainio toteaa.

– Kaikissa eläimen käyttäytymisen muutoksissa on yhtenä mahdollisena syynä kipu. Se voi aiheuttaa esimerkiksi koirien käyttäytymisongelmia, kuten aggressiivisuutta.

Joskus kipu näyttäytyy yllättävissä tilanteissa.

– Koirien eroahdistusta eli hätääntymistä ja tavaroiden pureskelua omistajan poistuessa pidetään yleensä korvien välisenä ongelmana, Vainio sanoo.

 On kuitenkin yksittäisiä koiria, joilta eroahdistusoireet ovat kadonneet, kun ne ovat saaneet kipulääkkeitä. Koiralla on siis ollut krooninen kipu, ja omistajan läsnäolo on toiminut tyynnyttävänä sosiaalisena tilanteena, jonka aikana eläin ei ole kokenut tuntemustaan niin pahana.

Lääketutkimusten myötä on karttunut tietämystä eläinten kipujen syistä.

– Mitä enemmän eläinpotilaiden kivun poistamista on tutkittu, sitä selvemmin on osoittautunut, että niiden kipuun vaikuttavat samanlaiset asiat kuin ihmistenkin, Vainio toteaa.

Helena Telkänranta on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2006
 

Kipua vai nosiseptiota

Nosiseption tuottama väistämisrefleksi alkaa jo ennen kivun tuntemista.
Tuskaa voi puolestaan aiheuttaa sellainenkin epämukavuus, joka jää kipurajan alle.

Jos kosketat vahingossa sormella kuumaa keittolevyä, kätesi on vetäissyt itsensä turvaan jo ennen kuin ehdit tajuta tilannetta. Kipu ilmestyy sormeen vasta hetkeä myöhemmin.

Mitä oikeastaan tapahtui?

Evoluutio on siunannut meitä peräti kahdella erillisellä keinolla pitää itsemme ehjinä. Niin kutsuttu nosiseptio on automaattinen väistämisrefleksi. Kipu taas on tuntemus, joka valjastaa käyttöön yksilön valppauden ja oppimiskyvyn.

Nosiseptio toimii ajatusta nopeammin. Kun sormi koskettaa keittolevyä, tieto kuumuudesta ampaisee ihon aistinhermopäätteistä eli reseptoreista kipuhermoja pitkin selkäytimeen. Selkäydin lähettää lihaksille käskyn vetää käsi poispäin tuntemuksen aiheuttajasta.

Sillä välin sama viesti on lähtenyt myös aivoihin, joissa syntyy kivun kokemus. Hermoratoja pitkin aivoihin on pitempi matka kuin selkäytimeen, ja tiedon käsittelykin vaatii jokusen sekunnin murto-osan. Siksi kipu ilmestyy tajuntaamme vasta, kun nosiseptio on jo tehnyt tehtävänsä.

Pelkkä väistämisrefleksi ei riitä

Nosiseptio on yllättävän tasa-arvoinen ilmiö kautta nisäkäsmaailman.

 Kun reaktiokynnystä on kokeiltu antamalla ihmiselle, koiralle ja rotalle sormen- tai varpaanpäähän niin pieni sähköisku, että siihen juuri reagoi, väistöheijasteen syntymisen kynnysarvoksi on saatu kaikilla aivan sama luku, suunnilleen 0,5 milliampeerin sähkövirta, kertoo eläinlääketieteellisen farmakologian professori Outi Vainio.

Mutta jos pystyisimme pelkkään nosiseptioon, länttäisimme sormia yhä uudestaan kuumiin helloihin. Toki sormet ponnahtelisivat pois, mutta ne pysyvät ehjempinä, kun meillä on myös kyky tuntea kipua. Harvinainen kivuntuntokyvyn puute on itse asiassa hankalampi vamma kuin esimerkiksi sokeus tai kuurous: kivuttomat ihmiset tulevat jatkuvasti vahingoittaneeksi itseään.

Kyky tuntea kipua on evolutiivisesti tarkoituksenmukainen. Muun muassa kaikki nisäkkäät ja linnut oppivat nopeasti välttämään asioita, jotka ovat aiheuttaneet niille kipua.

Lemmikeilläkin lienee aavesärkyjä

Entä sitten tuska tai kärsimys? Ovatko ne eri asioita kuin kipu?

 Niille varmasti jokainen antaa vähän erilaisen määritelmän, Vainio sanoo.

 Olen itse pitänyt kiinni siitä määritelmästä, että kivussa on kyseessä kudosvaurio ja siihen liittyvä tuntemus. Kivusta seuraa sitten kärsimystä eli hyvinvoinnin vähenemistä. Tuskaa taas aiheuttaa menetys tai muu henkisempi asia, kuten laumaeläimen erottaminen laumasta.

 Jos vaikka ääni on niin voimakas, että se vahingoittaa tärykalvoa, kyseessä on kipu. Mutta jo ennen kuin ääni voimistuu niin kovaksi, että se aiheuttaa kudostuhoa eli kipua, se saattaa olla tuskallinen, mikä on tämä psyykkinen puoli.

 Esimerkiksi koirat ja kissat kuulevat herkemmin kuin me. Kuitenkin kipu eli äänen aiheuttama vaurio ilmeisesti tulee vasta samassa äänenvoimakkuudessa kuin meillekin, koska kudokset ovat suhteellisen samanlaisia. Mutta tuskan tunne melusta ja hälystä saattaa tulla jo vähäisemmästäkin äänestä kuin meille, koska niiden aistinelimet ovat tehokkaammat. 

Ainakin nisäkkäiltä näyttää löytyvän vastineet kaikille ihmisille tutuille kivun lajeille. Esimerkiksi amputoidun raajan aavesärkyä oletetaan esiintyvän niillä samanlaisena kuin meillä. Koirien hännän ja korvien typistäminen, joka monissa maissa on yhä yleistä, on Suomessa lailla kielletty. Olemattomassa hännässä mahdollisesti jomottavalta aavesäryltä säästyvät lain ansiosta nykyään kymmenettuhannet suomalaiskoirat.

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.