Suomalaisista kuukausien nimistä monet ovat sillä lailla läpinäkyviä, että kuka tahansa suomen kieltä osaava ymmärtää nimen yhteyden puheena olevaan vuodenaikaan: kesäkuussa on kesä ja lokakuussa on lokaa. Mutta mitä huhtikuussa on?

Mikä on huhti? No, huhti sellaisenaan ei olekaan mitään, sillä kysymyksessä on yhdyssanan alkuosana käytettävä erikoismuoto perussanasta huhta. Tämäkään tieto ei välttämättä auta pitemmälle, sillä huhdat eivät enää kuulu nykysuomalaisten kokemusmaailmaan.

Sukunimissä ja paikannimissä huhta-sana ei ole mitenkään harvinainen: Huhta, Huhtala, Huhtanen, Huhtinen, Huhtilainen, Huhtakallio, Huhtamaa, Huhtamäki, Huhtaniemi, Huhtasalo, Huhdanmäki, Huhdanpää ja niin edelleen. Myös Huhti esiintyy sekä itsenäisenä nimenä että nimien osana, esimerkiksi Huhtinen, Huhtilainen, Huhtikangas, Huhtiniemi. Karjalan ja Kainuun murteissa länsisuomalaista huhta-sanaa vastaa pitkävokaalinen huuhta, joten siltä suunnalta löytyy Huhtasten asemesta Huuhtasia.

Yhdyssanan muotoiset nimet antavat vihjeen siitä, että huhta-sanan perusmerkitys liittyy jotenkin maastoon. Vanhasta kirjallisuudesta löytyy helposti lisävalaistusta. Siellä kerrotaan huhdanteosta, naurishuhdasta tai ruishuhdasta. Huhtia on siis tehty nauriiden ja rukiin kasvattamista varten. Ja missä niitä on ennen vanhaan kasvatettu?

No kaskessapa tietysti! Nuorin polvi saattaa nyt kysyä, mikä on kaski, mutta suomalaisten suuri enemmistö sentään vielä tietää ja muistaa, että kasket ovat polttamalla raivattuja viljelysmaita. Viittaus tekotapaan piilee myös itse sanassa: huhta on vanha arjalainen laina, joka on alkukielessä partisiippimuoto palamista merkitsevästä verbistä.

Suomen murteissa huhta on tarkoittanut erityisesti havumetsään raivattua kaskea. Suuret puut oli hyvä kaataa keväällä sellaiseen aikaan, jolloin elämä runkojen sisällä virtasi säästöliekillä mutta aurinko lämmitti, kevättuuli kuivatti ja suuri osa lumesta oli jo sulanut pois. Silloin kaadetut rungot kuivuivat nopeasti polttamiskuntoon. Huhtikuu oli siis paras huhdantekokuu. MOT.

Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

 Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2008