Korjaaminen tulee yhä kalliimmaksi. On panostettava muuhun.





Tunne, että tekniikka huononee, saattaa osittain aiheutua korjausten kallistumisesta. Aikaisemmin vikoja oli helpompi sietää, kun huoltaminen oli suhteellisen yksinkertaista ja halpaa.

Korjaaminen on vaativaa käsityötä ja tulee siksi väistämättä yhä kalliimmaksi verrattuna uuden tuotteen valmistamiseen. Lähestymme tilannetta, jossa mitään autoa pienempää ei juuri kannata korjata.

Yksi ratkaisu on silloin tehdä koneita, jotka kestävät suunnitellun ajan ilman korjauksia.

Teollisuuden sisäisessä toiminnassa idea on tuttu. Monet yritykset, kuten autotehtaat, ovat pyrkineet eroon laadunvalvonta- ja korjausyksiköistä, jotka paikkaavat edellisen työvaiheen jälkiä. Yhdysvaltalainen laatuspesialisti Philip K. Crosby on esittänyt "kerralla valmiiksi" -periaatteen. Työ on tehtävä virheettömästi, ja mahdolliset virheet on tekijän itse korjattava niin, ettei seuraavaan vaiheeseen pääse viallisia tuotteita.
Sama toimintapa pitäisi siis saada siirretyksi käyttövaiheeseen.


Miten estää laitteiden väärä käyttö

Jos nollavirhevaatimus ulotetaan kulutukseen, on saatava tekniikkaa, jota on melkein mahdotonta käyttää väärin. Kuluttaja ei suostu opettelemaan hankalia käyttötapoja vaan mieluummin tekee jokaisen virheen, joka vain on tehtävissä.

Usein haukuttu elektroniikka tuo eräitä ratkaisuja. Työtehoseuran kotitalousosaston tutkija Arja Rytkönen luettelee ominaisuuksia, jotka jo lisäävät käyttövarmuutta. Jääkaappi piippaa, jos ovi on jäänyt auki. Kuivausrumpu ilmoittaa, kun vedenkeruuastia on täyttynyt tai nukkasihti ja kosteudentiivistin pitäisi puhdistaa. Astianpesukoneen merkkivalot varoittavat, että ei tule vettä tai että jätesiivilä on puhdistamatta. Kaikenlaiset koneet ilmoittavat vioistaan ainakin koodimuodossa.

Helkama Forsten tehdaspäällikkö Sauli Hakala lisää mielenkiintoisen esimerkin: - Pakastin tallentaa tiedon sähkökatkosta ja lämpötilasta; jos asukkaat ovat olleet lomalla, he näkevät, onko sisältö sulanut ja jäätynyt uudelleen.

Jos näin paljon tehdään jo nyt, uskallamme toivoa, että kodintekniikan käyttö helpottuu ja virhemahdollisuudet vähenevät. Käytettävyydestä puhutaan paljon enemmän kuin käyttöiästä. Keskusteluun on hyvä lisätä, että hyvä käytettävyys tuo myös lisää käyttöikää.


Kaikelle pitäisi määritellä käyttöikä

Yksi johtopäätös on niin ilmeinen, että rupeaa ihmetyttämään, miksi asiasta on puhuttu niin vähän: tulisiko tuotteille laskea ja ilmoittaa ihanteellinen käyttöikä?

Nykyään käyttöikätieto löytyy lähes yksinomaan sähkölampuista. Valmistajien markkinoinnissa käyttöikä korostuu harvoin. Esimerkiksi Epson kuitenkin mainostaa uutta mustetta, jolla tulostetut valokuvat säilyvät 200 vuotta, ja Leatherman markkinoi monitoimityökalua 25 vuoden takuulla.

Kunkin tuotteen ihanteellinen käyttöikä pitäisi etsiä tutkimuksilla, jotta saataisiin ikäsuosituksia. Nykyään erilaiset valistusmateriaalit antavat vain epämääräisiä ohjeita. Kuluttajavirasto julkaisee nettisivullaan oppaita, jotka kertovat muun muassa, että kuluttaja voi edistää ekotehokkuutta "pidentämällä hyödykkeiden käyttöikää".

Ilmeisesti iän kasvattamisessa on kuitenkin raja, jonka jälkeen ekotehokkuus alkaa laskea. Kaksikymmentä vuotta vanha auto on jo aika ekotehoton.


Liian pian ei kannata romuttaa

Raja tulee vastaan myös toisessa suunnassa. Energiankulutuksen korostaminen lähes ainoana ekotehokkuuden mittana on osaltaan yllyttänyt lyhentämään käyttöikää. Auto sopii jälleen esimerkiksi. Autojen romuttaminen kolmen tai viiden vuoden käytön jälkeen vähentäisi polttoaineenkulutusta, mutta romutuksen ja uusien autojen valmistamisen kustannukset söisivät edun.

Auton ihanteellista käyttöikää on tietenkin pohdittu. "Energiankulutuksen kannalta optimaalinen henkilöautojen kierrätysväli olisi noin 10 vuotta", kertoo autoalan järjestöjen julkaisu Vanha auto - uusi auto. Sen sijaan televisioiden, jääkaappien ja muun kodintekniikan suositeltavista kierrätysväleistä ei löydy suosituksia.

Käyttöiän vaihtelusta vaietaan kokonaan. On kiinnostavaa seurata, muuttuuko tilanne joskus. Ehkä joku tuottaja keksii hakea kilpailuetua todistamalla luotettavuutta ja tuotannon tasaisuutta. Ehkä saamme tulevaisuudessa lukea lamppupakkauksesta: "Käyttöikä 6 000 tuntia. Vain yksi lamppu miljoonasta poksahtaa sitä ennen."

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012