Sienten ulkonäköön kätkeytyy paljon tietoa niiden evoluutiosta. Oikeat sukulaiset on tärkeä tunnistaa, muuten ei edes tiedä, voiko sientä syödä. Harmi kyllä moni helpon näköinen tuntomerkki hämää.



Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2009

Väitetään, ettei ilmaisia lounaita ole. Sienet ovat tästä säännöstä miellyttävä poik¬keus, koska niitä voi todellakin poimia ilmaiseksi. Taitava kotikokki loihtii niistä mitä hienoimpia makuelämyksiä.

Ilmaisen lounaan sääntö iskee takaisin kaikessa voimassaan, jos haluaa välttämättä tilata ravintolassa lihapiirakan kahdella tryffelillä - tai jos ruvetaan puhumaan sienten tunnistamisesta. Sienilajeja on Suomessa tuhansia. Helppoja yleisohjeita niiden tuntemiseen ei ole.

Jo kauan on ymmärretty, että kaksi eri heimoon kuuluvaa sientä voi olla petollisen samannäköisiä. Tuttu esimerkki on punakärpässieni, joka sateiden jälkeen voi näyttää punaiselta haperolta, kun lakin suojusjätteet eli "pilkut" ovat huuhtoutuneet pois.

Toisaalta yksi ja sama sieni voi muuntua eri asuihin. Jos punaisen haperon lakki haalistuu valkeaksi, sitä voi luulla jopa valkokärpässieneksi. Vastaavia ongelmia kohdataan aivan hyväkuntoistenkin sienten määrityksessä. Mitä sienten ulkonäkö oikein kertoo?


Väreillä vai ilman?

Sienestä huomataan usein ensimmäiseksi lakin väri. Se on kuitenkin tuntomerkiksi hyvin häilyväinen. Värikäs osa voi olla vain millimetrin paksuinen kelmu lakin pinnassa. Tunnistuksen kannalta tärkeämpää olisi käännellä sientä eri puolilta ja katsella sen alapintaa ja jalkaa. Myös nuoren ja vanhan sienen vertailu voi kertoa todellisesta sukulaisuudesta.

Valkoisten sienten väri ei vaadi syntyäkseen mitään erityistä väriainetta eli pigmenttiä. Näiden sienten rihmasto vain on lasin tai jään tapaan väritöntä. Rihmojen väleissä olevat ilmakuplat ja muut pinnat heijastavat sekaisin kaikkia valon värejä, ja niiden summa on valkoinen.

Valkokärpässieni on siis valkoinen samasta syystä kuin näemme valkeana lumikinoksen. Tuhansien eri sienilajien rihmasto on väritöntä, eikä tämä piirre osoita yhteistä sukulaisuutta.

Yksi sienisolu on noin millimetrin sadasosan paksuinen. Sitä ympäröi jäykkä kuori, soluseinä. Tummien itiöiden soluseinässä on ruskeita väriaineita, melaniineja. Niiden kemiallinen koostumus vaihtelee, eivätkä nekään osoita yhteistä sukulaisuutta. Tummat värit suojaavat solun sisältöä säteilyltä. Kypsän herkkusienen heltat ovat siis mustat, koska niiden itiöt ovat hankkineet aurinkolasit!

Sienikunta vilisee erilaisia väriaineita, kuten keltavahveron karotenoideja, haperoiden riboflaviineja, homejuustossa vihreänä näkyviä heksaketidejä. Sienistä onkin ennakoitu aarreaittaa uusien värikemikaalien tuotantoon.


Asiaa kärpäsille? - Haise!

Kukkien värit houkuttavat pölyttäviä hyönteisiä. Ovatko sienet värikkäitä samasta syystä?

Jotkin hyönteiset, kuten sienisääskien toukat, syövät sieniä. Eräät sienet - kuten muurahaisloisikka - taas syövät hyönteisiä. Saalistus ei kumpaankaan suuntaan perustu väreihin. Useimpien sienten ulkomuoto ei näytä houkuttelevan hyönteisiä millään tavalla.

Monet sienisääsket ovat tarkkoja ruokasienensä suhteen, mutta ne löytävät sienen tuoksun perusteella. Vanhaa, löysää herkkutattia, jonka suojissa kuhisee tuhatpäinen toukkasuku nauttimassa ilmaista gurmeeruokaa, kutsutaan Suomessa "matoiseksi", Italiassa taas kuulemma "ministeriksi".

Jotkin sienet, kuten jäykän siittimen näköinen haisusieni, tarvitsevat ahneita hyönteisiä levitäkseen. Tämän lajin itiöt eivät lennä tuulessa vaan ovat sitkaana, tummana limakerroksena sienen latvassa. Limassa parveilee villinä kärpäsiä, joiden mukana itiöitä kulkeutuu uusille kasvupaikoille.

Tässäkään sienessä kärpäsiä ei houkuta väri vaan tyrmäävä haju, jonka ihminen voi aistia kymmenien metrien päähän. Haisusieni on eteläinen ja vaatelias laji, jonka aromeista pääsee meillä nauttimaan harvoin.

Pistiäiset osaavat suunnistaa valon mukaan. Sienisääskillä loisivat pistiäiset saattavat löytää punikkitatin värin perusteella. Värikkäillä aineilla on kuitenkin useita tehtäviä, joita ei voi päältäpäin arvata. Sama aine voi toimia bakteerien torjunta-aineena, kun sienirihma kilpailee maassa muiden mikrobien kanssa. Värikemikaali voi myös syntyä satunnaisena sivutuotteena, kun sieni valmistaa jotakin itselleen tärkeämpää ainetta.


Dna paljastaa sientenkin isyyden

Vaikka ulkomuoto pettää, sienten todellista sukulaisuutta on selvitetty viime vuosina jättiharppauksin. Tärkein tutkimuskeino on dna:n emäsluenta eli sekvensointi, joka on laboratoriotyötä.

Kun johonkin geeniin sisältyvä tieto eli emäsjärjestys on saatu luetuksi, tietoa verrataan laskentaohjelmien avulla vastaavaan tietoon muista sienilajeista. Näin saadaan selville todennäköisimmät sukupuut eli reitit, joita pitkin nykyiset lajit ovat vuosimiljoonien kuluessa polveutuneet ja kehittyneet yhteisistä kantamuodoista.

Tietoa hankitaan useista perimän alueista, esimerkiksi ribosomien rakennetta määräävistä rdna-geeneistä. Ribosomit ovat pieniä, elämälle välttämättömiä solunsisäisiä jyväsiä. Niitä on kaikissa eliöissä, bakteereista ihmiseen asti.

Ribosomeja määräävät geenit näyttävät nykyään jo melko tarkan yleiskuvan koko eliökunnan valtavasta sukupuusta, jossa itse olemme vain yksi pikkuruinen haara ja sienet serkkujamme. Maailman yli miljoonan sienilajin osalta selvitystyö on vasta alussa.


Ulkonäön samuus hämää

Perimän tutkimus on paljastanut monia sieniryhmiä, joissa itiöemän eli näkyvän "sienen" ulkomuoto heijastaa oikeaa sukulaisuutta. Esimerkiksi rouskut ja haperot ovat todellakin keskenään sukua. Joissakin sienissä ulkonäkö on taas johtanut tutkijoita harhaan.

Itiöemän piirteitä, kuten lakin alapinnan heltallisuutta tai piikkisyyttä, pidettiin aiemmin osoituksena ryhmän yhteisestä sukulaisuudesta. Esimerkiksi tattien, joilla alapinta rakentuu mehupillin näköisistä putkista, arveltiin olevan keskenään läheistä sukua.

Dna-tuntomerkit ovat kuitenkin osoittaneet, että evoluutio on kaulinnut ja käännellyt sienten muotoa rajummin kuin uskallettiin arvata. Joustavasti sopeutuvat sienet ovat ehtineet "keksiä" samoja ratkaisuja jo moneen kertaan.
Nykyään voidaan yleistää, että kaikkia itiöemän perusmuotoja on kehittynyt kaikista sienten pääryhmistä. Esimerkiksi tattien sukuhaarasta on kehittynyt joitakin heltallisia sieniä sekä maan alle jääviä, palleromaisia sieniä.


Pulmia? Vajoa maan alle!

Monista "maanpäällisistä" sienistä, kuten tutuista rouskuista, on aikojen kuluessa kehittynyt lajeja, jotka kypsyttävät itiönsä jo ennen pintaan nousua, maan tai lehtikarikkeen alla. Tällaisen sienen itiöt vapautuvat vasta sienen hajotessa.

Maan alla kypsyvä sieni ei tarvitse lakkia eikä jalkaa, ja nämä osat surkastuvat. Yhteisen ympäristönsä vuoksi monet maanalaiset sienet ovatkin ihmissilmille hämäävän samanlaisia, tryffelien näköisiä mukuloita. Syötävät, huippukalliit tryffelit ovat itse maljasienten edustajia, jotka ovat siirtyneet maan alle.

Ilmaston kuivuminen tai muut ympäristön muutokset ajavat sieniä vastedeskin itiöimään maan sisään, tasaisempiin oloihin. Nykyisestä karvalaukusta saattaa miljoonien vuosien päästä olla elossa enää perunan näköisiä jälkeläisiä, joista vuotaa rikottaessa maitoa.


Nuija oli helppo keksiä

Myös nuijamaisia, melko sileäpintaisia sieniä on kehittynyt erikseen etäisissä sieniheimoissa. Niitä on kutsuttu nuijakkaiksi, mutta nimi ei kerro samasta alkuperästä.

Yksi syy nuijan suosioon lienee sen yksinkertaisuudessa. Jos langoista halutaan tehdä paksumpi esine, on luontevaa punoa ne köydeksi tai sitoa niistä kimppu. Nuijamainen itiöemä on samansuuntaisista rihmoista muodostunut tappi, joka työntyy maasta ja nostaa sienen latvan korkeammalle. Näin sieni pääsee levittämään itiöitään tuuleen vähällä vaivalla.

Dna-tuntomerkit ovat paljastaneet, että eräät nuijakkaat ovat yleisten helttasienten - kuten vahakkaiden - sukulaisia. Näissä tapauksissa nuijakas voidaan olettaa vanhemmaksi muodoksi, eli joidenkin helttasienen läheinen esi-isä on ilmeisesti ollut nuijamainen.

Sienet keksivät nuijan kuitenkin jo paljon aikaisemmin, aivan evoluutionsa alkuhämärissä! Suomessakin harvinaisena kasvava valelapakka (Neolecta vitellina) on tavallisen, pienen nuijakkaan näköinen. Sen mikroskooppirakenne on kuitenkin erikoinen, ja sen paikka sienten sukupuussa oli pitkään epäselvä. Dna-tulokset osoittivat suurena yllätyksenä, että tuo vaatimaton keltainen patukka muodostaa aivan oman sienilahkon. Suomessa sen lähimmiksi serkuiksi osoittautuivat pölymäisen pienet tuulenpesäsienet.


Alalta suomalainen uutispommi

Tuhansilla sienilajeilla itiöemä on hyvin pieni, mutta niiden rihmastoilla voi olla metsämaassa suuri rooli. Nämä lajit tunnetaan Suomessa heikosti, koska metsäntutkimuksemme on kohdistunut etupäässä puiden tehokkaaseen kaatoon.

Hienoja tieteellisiä löytöjä voi tehdä tavalliselta suomalaiselta suolta. Nuori turkulainen biologi Tomi Laukka tutkii työtovereineen rahkasammalilla kasvavia pikkuruisia, tuskin silmin näkyviä sieniä. Heidän tutkimusryhmänsä on parhaillaan julkaisemassa Neolectan kaltaista sienitieteen uutispommia: yksi Laukan löytämistä sienilajeista muodostaa dna:n perusteella uuden, ekologisesti mielenkiintoisen sienilahkon, jolle ei tunneta lähisukulaisia koko maailmasta.


Jouni Issakainen on biologi (FT), jonka erikoisaloja ovat sienet, kasvit ja tieteen popularisointi.



 

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5216
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti