Sienten ulkonäköön kätkeytyy paljon tietoa niiden evoluutiosta. Oikeat sukulaiset on tärkeä tunnistaa, muuten ei edes tiedä, voiko sientä syödä. Harmi kyllä moni helpon näköinen tuntomerkki hämää.



Julkaistu Tiede-lehdessä 9/2009

Väitetään, ettei ilmaisia lounaita ole. Sienet ovat tästä säännöstä miellyttävä poik¬keus, koska niitä voi todellakin poimia ilmaiseksi. Taitava kotikokki loihtii niistä mitä hienoimpia makuelämyksiä.

Ilmaisen lounaan sääntö iskee takaisin kaikessa voimassaan, jos haluaa välttämättä tilata ravintolassa lihapiirakan kahdella tryffelillä - tai jos ruvetaan puhumaan sienten tunnistamisesta. Sienilajeja on Suomessa tuhansia. Helppoja yleisohjeita niiden tuntemiseen ei ole.

Jo kauan on ymmärretty, että kaksi eri heimoon kuuluvaa sientä voi olla petollisen samannäköisiä. Tuttu esimerkki on punakärpässieni, joka sateiden jälkeen voi näyttää punaiselta haperolta, kun lakin suojusjätteet eli "pilkut" ovat huuhtoutuneet pois.

Toisaalta yksi ja sama sieni voi muuntua eri asuihin. Jos punaisen haperon lakki haalistuu valkeaksi, sitä voi luulla jopa valkokärpässieneksi. Vastaavia ongelmia kohdataan aivan hyväkuntoistenkin sienten määrityksessä. Mitä sienten ulkonäkö oikein kertoo?


Väreillä vai ilman?

Sienestä huomataan usein ensimmäiseksi lakin väri. Se on kuitenkin tuntomerkiksi hyvin häilyväinen. Värikäs osa voi olla vain millimetrin paksuinen kelmu lakin pinnassa. Tunnistuksen kannalta tärkeämpää olisi käännellä sientä eri puolilta ja katsella sen alapintaa ja jalkaa. Myös nuoren ja vanhan sienen vertailu voi kertoa todellisesta sukulaisuudesta.

Valkoisten sienten väri ei vaadi syntyäkseen mitään erityistä väriainetta eli pigmenttiä. Näiden sienten rihmasto vain on lasin tai jään tapaan väritöntä. Rihmojen väleissä olevat ilmakuplat ja muut pinnat heijastavat sekaisin kaikkia valon värejä, ja niiden summa on valkoinen.

Valkokärpässieni on siis valkoinen samasta syystä kuin näemme valkeana lumikinoksen. Tuhansien eri sienilajien rihmasto on väritöntä, eikä tämä piirre osoita yhteistä sukulaisuutta.

Yksi sienisolu on noin millimetrin sadasosan paksuinen. Sitä ympäröi jäykkä kuori, soluseinä. Tummien itiöiden soluseinässä on ruskeita väriaineita, melaniineja. Niiden kemiallinen koostumus vaihtelee, eivätkä nekään osoita yhteistä sukulaisuutta. Tummat värit suojaavat solun sisältöä säteilyltä. Kypsän herkkusienen heltat ovat siis mustat, koska niiden itiöt ovat hankkineet aurinkolasit!

Sienikunta vilisee erilaisia väriaineita, kuten keltavahveron karotenoideja, haperoiden riboflaviineja, homejuustossa vihreänä näkyviä heksaketidejä. Sienistä onkin ennakoitu aarreaittaa uusien värikemikaalien tuotantoon.


Asiaa kärpäsille? - Haise!

Kukkien värit houkuttavat pölyttäviä hyönteisiä. Ovatko sienet värikkäitä samasta syystä?

Jotkin hyönteiset, kuten sienisääskien toukat, syövät sieniä. Eräät sienet - kuten muurahaisloisikka - taas syövät hyönteisiä. Saalistus ei kumpaankaan suuntaan perustu väreihin. Useimpien sienten ulkomuoto ei näytä houkuttelevan hyönteisiä millään tavalla.

Monet sienisääsket ovat tarkkoja ruokasienensä suhteen, mutta ne löytävät sienen tuoksun perusteella. Vanhaa, löysää herkkutattia, jonka suojissa kuhisee tuhatpäinen toukkasuku nauttimassa ilmaista gurmeeruokaa, kutsutaan Suomessa "matoiseksi", Italiassa taas kuulemma "ministeriksi".

Jotkin sienet, kuten jäykän siittimen näköinen haisusieni, tarvitsevat ahneita hyönteisiä levitäkseen. Tämän lajin itiöt eivät lennä tuulessa vaan ovat sitkaana, tummana limakerroksena sienen latvassa. Limassa parveilee villinä kärpäsiä, joiden mukana itiöitä kulkeutuu uusille kasvupaikoille.

Tässäkään sienessä kärpäsiä ei houkuta väri vaan tyrmäävä haju, jonka ihminen voi aistia kymmenien metrien päähän. Haisusieni on eteläinen ja vaatelias laji, jonka aromeista pääsee meillä nauttimaan harvoin.

Pistiäiset osaavat suunnistaa valon mukaan. Sienisääskillä loisivat pistiäiset saattavat löytää punikkitatin värin perusteella. Värikkäillä aineilla on kuitenkin useita tehtäviä, joita ei voi päältäpäin arvata. Sama aine voi toimia bakteerien torjunta-aineena, kun sienirihma kilpailee maassa muiden mikrobien kanssa. Värikemikaali voi myös syntyä satunnaisena sivutuotteena, kun sieni valmistaa jotakin itselleen tärkeämpää ainetta.


Dna paljastaa sientenkin isyyden

Vaikka ulkomuoto pettää, sienten todellista sukulaisuutta on selvitetty viime vuosina jättiharppauksin. Tärkein tutkimuskeino on dna:n emäsluenta eli sekvensointi, joka on laboratoriotyötä.

Kun johonkin geeniin sisältyvä tieto eli emäsjärjestys on saatu luetuksi, tietoa verrataan laskentaohjelmien avulla vastaavaan tietoon muista sienilajeista. Näin saadaan selville todennäköisimmät sukupuut eli reitit, joita pitkin nykyiset lajit ovat vuosimiljoonien kuluessa polveutuneet ja kehittyneet yhteisistä kantamuodoista.

Tietoa hankitaan useista perimän alueista, esimerkiksi ribosomien rakennetta määräävistä rdna-geeneistä. Ribosomit ovat pieniä, elämälle välttämättömiä solunsisäisiä jyväsiä. Niitä on kaikissa eliöissä, bakteereista ihmiseen asti.

Ribosomeja määräävät geenit näyttävät nykyään jo melko tarkan yleiskuvan koko eliökunnan valtavasta sukupuusta, jossa itse olemme vain yksi pikkuruinen haara ja sienet serkkujamme. Maailman yli miljoonan sienilajin osalta selvitystyö on vasta alussa.


Ulkonäön samuus hämää

Perimän tutkimus on paljastanut monia sieniryhmiä, joissa itiöemän eli näkyvän "sienen" ulkomuoto heijastaa oikeaa sukulaisuutta. Esimerkiksi rouskut ja haperot ovat todellakin keskenään sukua. Joissakin sienissä ulkonäkö on taas johtanut tutkijoita harhaan.

Itiöemän piirteitä, kuten lakin alapinnan heltallisuutta tai piikkisyyttä, pidettiin aiemmin osoituksena ryhmän yhteisestä sukulaisuudesta. Esimerkiksi tattien, joilla alapinta rakentuu mehupillin näköisistä putkista, arveltiin olevan keskenään läheistä sukua.

Dna-tuntomerkit ovat kuitenkin osoittaneet, että evoluutio on kaulinnut ja käännellyt sienten muotoa rajummin kuin uskallettiin arvata. Joustavasti sopeutuvat sienet ovat ehtineet "keksiä" samoja ratkaisuja jo moneen kertaan.
Nykyään voidaan yleistää, että kaikkia itiöemän perusmuotoja on kehittynyt kaikista sienten pääryhmistä. Esimerkiksi tattien sukuhaarasta on kehittynyt joitakin heltallisia sieniä sekä maan alle jääviä, palleromaisia sieniä.


Pulmia? Vajoa maan alle!

Monista "maanpäällisistä" sienistä, kuten tutuista rouskuista, on aikojen kuluessa kehittynyt lajeja, jotka kypsyttävät itiönsä jo ennen pintaan nousua, maan tai lehtikarikkeen alla. Tällaisen sienen itiöt vapautuvat vasta sienen hajotessa.

Maan alla kypsyvä sieni ei tarvitse lakkia eikä jalkaa, ja nämä osat surkastuvat. Yhteisen ympäristönsä vuoksi monet maanalaiset sienet ovatkin ihmissilmille hämäävän samanlaisia, tryffelien näköisiä mukuloita. Syötävät, huippukalliit tryffelit ovat itse maljasienten edustajia, jotka ovat siirtyneet maan alle.

Ilmaston kuivuminen tai muut ympäristön muutokset ajavat sieniä vastedeskin itiöimään maan sisään, tasaisempiin oloihin. Nykyisestä karvalaukusta saattaa miljoonien vuosien päästä olla elossa enää perunan näköisiä jälkeläisiä, joista vuotaa rikottaessa maitoa.


Nuija oli helppo keksiä

Myös nuijamaisia, melko sileäpintaisia sieniä on kehittynyt erikseen etäisissä sieniheimoissa. Niitä on kutsuttu nuijakkaiksi, mutta nimi ei kerro samasta alkuperästä.

Yksi syy nuijan suosioon lienee sen yksinkertaisuudessa. Jos langoista halutaan tehdä paksumpi esine, on luontevaa punoa ne köydeksi tai sitoa niistä kimppu. Nuijamainen itiöemä on samansuuntaisista rihmoista muodostunut tappi, joka työntyy maasta ja nostaa sienen latvan korkeammalle. Näin sieni pääsee levittämään itiöitään tuuleen vähällä vaivalla.

Dna-tuntomerkit ovat paljastaneet, että eräät nuijakkaat ovat yleisten helttasienten - kuten vahakkaiden - sukulaisia. Näissä tapauksissa nuijakas voidaan olettaa vanhemmaksi muodoksi, eli joidenkin helttasienen läheinen esi-isä on ilmeisesti ollut nuijamainen.

Sienet keksivät nuijan kuitenkin jo paljon aikaisemmin, aivan evoluutionsa alkuhämärissä! Suomessakin harvinaisena kasvava valelapakka (Neolecta vitellina) on tavallisen, pienen nuijakkaan näköinen. Sen mikroskooppirakenne on kuitenkin erikoinen, ja sen paikka sienten sukupuussa oli pitkään epäselvä. Dna-tulokset osoittivat suurena yllätyksenä, että tuo vaatimaton keltainen patukka muodostaa aivan oman sienilahkon. Suomessa sen lähimmiksi serkuiksi osoittautuivat pölymäisen pienet tuulenpesäsienet.


Alalta suomalainen uutispommi

Tuhansilla sienilajeilla itiöemä on hyvin pieni, mutta niiden rihmastoilla voi olla metsämaassa suuri rooli. Nämä lajit tunnetaan Suomessa heikosti, koska metsäntutkimuksemme on kohdistunut etupäässä puiden tehokkaaseen kaatoon.

Hienoja tieteellisiä löytöjä voi tehdä tavalliselta suomalaiselta suolta. Nuori turkulainen biologi Tomi Laukka tutkii työtovereineen rahkasammalilla kasvavia pikkuruisia, tuskin silmin näkyviä sieniä. Heidän tutkimusryhmänsä on parhaillaan julkaisemassa Neolectan kaltaista sienitieteen uutispommia: yksi Laukan löytämistä sienilajeista muodostaa dna:n perusteella uuden, ekologisesti mielenkiintoisen sienilahkon, jolle ei tunneta lähisukulaisia koko maailmasta.


Jouni Issakainen on biologi (FT), jonka erikoisaloja ovat sienet, kasvit ja tieteen popularisointi.



 

Jos rehkiminen ei huvita, syy voi olla geeneissä.

Monia liikunta palkitsee hyvän olon tunteella, mutta kaikille palkintoa ei tule, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan. Olo saattaa olla hikilenkin jälkeen enemmän runneltu kuin rento.

”Osa suomalaisten liikkumattomuudesta saattaa selittyä negatiivisilla tuntemuksilla”, sanoo jutussa liikuntapsykologian professori Taru Lintunen Jyväskylän yliopistosta.

Ihmiseltä saattavat puuttua hyvät kokemukset ja liikunnallisen elämäntavan mallit.

Perimälläkin on sormensa pelissä. Naisilla jopa puolet liikuntanautinnon vaihtelusta selittyy geeneillä, miehillä kolmannes.

Näin osoittaa vuonna 2014 julkaistu suomalainen tutkimus, joka perkasi perintötekijöiden osuutta liikuntamotivaatioon.

Tarkkaa syytä eroihin ei tiedetä. Yksi ehdokkaista on aivojen dopamiinirata. Se palkitsee niin syömisestä, seksistä kuin liikunnasta.

Dopamiinikylpy tuottaa aivoissa huumaavan euforian. Tutkimusten mukaan järjestelmän häiriöt vähentävät koe-eläinten liikkumishaluja.

Viime kädessä geenit ohjaavat mielihyväkoneiston toimintaa. Dopamiinin valmistukseen tarvittavat geenit toimivat toisilla kenties vilkkaammin. Erityisesti naisilla on liikuntamielihyvän kokemisessa geneettistä vaihtelua.

Yksilöiden erot ulottuvat laajemmallekin. Kaikki eivät saa liikunnasta yhtä paljon hyötyä – ainakaan heti.

Sama harjoittelu saattaa vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Yhden kunto kasvaa kohisten, mutta toinen ei saa tuloksia, vaikka kuinka rehkisi. Tutkijat puhuvat yksilöllisestä vasteesta.

Kuitenkin vaikka oma elimistö tuntuisi olevan immuuni liikunnalle, se voi olla vain harhaa. Tutkimuksissa tuijotetaan usein suorituskykyyn ja lihasvoimaan. Ne eivät ehkä hetkahda pienestä rasituksesta, mutta veren rasva- ja sokeriarvot saattavat parantua merkittävästi. Siksi liikuntaa voi suositella kaikille.

Kysely

Onko liikunta tuskien tie?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.