Virheitä ei kannata hävetä tai pelätä. Niistä pitäisi jopa iloita.

Teksti: Mikko Puttonen

Virheitä ei kannata hävetä tai pelätä. Niistä pitäisi jopa iloita.

Julkaistu Tiede -lehdessä 2/2011.Ihmiselämän alkutaival on yhtä mokaamista. Kengät menevät päiväkotiin lähtiessä aina vääriin jalkoihin, sanat pullahtavat suusta miten sattuu, käsitykset maailmanmenosta kompastelevat pahan kerran. Lasten onneksi kaikki tuo erehtyminen on aikuisten mielestä yksinomaan hellyttävää. Se on vain sovinnaisuuksista puhtaan mielen luovuutta. Koulussa virheet muuttuvat totisemmiksi, niistä saa punakynämerkintöjä. Kun englannintunnilla kirjoittaa liitutaululle käännöslauseen ja se menee pieleen, häpeää todistaa monipäinen luokka.

Pelko vallitsee koulussaEpäonnistumisen ja virheiden pelko onkin koulussa yllättävän yleistä. Kun Helsingin yliopiston empiirisen kasvatustieteen professori Markku Niemivirta selvitti nuorten ja lasten asennoitumista oppimiseen ja koulutyöhön, hän havahtui siihen, että jopa joka kolmas koululainen yrittää aktiivisesti vältellä epäonnistumista. Toiset heistä haluavat lähinnä pärjätä paremmin kuin muut, toiset taas keskittyvät siihen, et¬teivät pärjäisi luokkakavereita huonommin. Molemmat karttelevat virheitä.– Jotkut heistä saattavat menestyä koulussa paremmin kuin muut, mutta se tapahtuu harvoin ilman kylkiäisiä. Usein se näkyy uupumuksena, ahdistuksena ja masennusoireiden lisääntymisenä pitkällä aikavälillä, Niemivirta kertoo.– Meillä on aika suoritushakuinen koulu, jossa oppilaita koko ajan mitataan ja suhteutetaan toisiinsa, mikä myös ruokkii epäonnistumisen pelkoa.

Virheet opettavatVirheitä ei kuitenkaan kannata hävetä eikä pelätä. Niistä voisi jopa iloita. Virheen tunnistamisen ansiota saamme tietoa, miten voimme parantaa ja hienosäätää toimintaamme. Kyky oppia virheistä on auttanut ihmislajia selviämään hengissä ja täyttämään maan. Virheistä piittaamaton eliö ei pitkälle pötki. Aivojen virheentunnistus onkin salamannopeaa. Tutkijat ovat paikantaneet aivokuoresta alueen, jonka hermosolut vilkastuvat aina, kun ihminen huomaa mokansa. Error, error -hälytys alkaa jo 40 millisekuntia eli sekunnin tuhannesosaa virhesuorituksen jälkeen. Hieman myöhemmin seuraa tunnereaktio, joka kohdistuu virheen ikäviin seuraamuksiin: ärtymystä, turhautumista, kiroilua ja kulmien kurtistelua. Töppääminen muuttaa myös ihon sähkönjohtavuutta ja sydämen lyöntitiheyttä. Mokan jälkeisellä turhautumisella on tärkeä tehtävänsä. Sen ansiosta virhettä ei huvita toistaa, ihminen valpastuu ja suoriutuu paremmin seuraavalla kerralla.

Yksi nolostuu, toinen eiEroamme toisistamme siinä, miten suhtaudumme virheisiimme. Jokainen on tavannut ihmisiä, jotka nolostuvat tavattomasti, kun ”suvereenin” sijasta suusta lipsahtaa ”suveneeri”, ja niitä, jotka vain porhaltavat eteenpäin lipsahduksista piittaamatta. Yksilölliset erot virheherkkyydessä näkyivät myös aivoissa, kun Niemivirta työtovereineen vertaisi virheherkkien ja virheisiin rennosti suhtautuvien ihmisten aivotoimintaa. Virhe- tai konfliktitilanteiden käsittelyyn liittyvät aivoalueet toimivat vilkkaimmin niillä, jotka oman arvionsa mukaan olivat herkkiä epäonnistumiselle. – Heillä aivot eivät tuota vain hälytystilaa, että hei, mä tein virheen, täytyy keskittyä paremmin, vaan alkavatkin tuottaa ahdistusta: apua, mä vaan sössin, Niemivirta kuvailee.

Julkisuus ahdistaaVirheiden pelko ei välttämättä johda virheisiin. Lievä stressi saattaa parantaa suoritusta, koska se tekee ihmisestä tarkkaavaisemman. — Vaikutus riippuu tilanteestakin. Mitä selvemmin on muiden arvioitavana ja mitä julkisempi suoritus on, sitä enemmän häiritsevät ajatukset ja ahdistus alkavat vyöryä päälle. Vakavammat seuraukset jatkuvasta epäonnistumisen pelosta kehkeytyvät ajan myötä, arvelee Niemivirta. – Jos olemme jatkuvasti paineen ja ahdistuksen tilassa, pitkällä aikavälillä oppimiskyky ja kiinnostus heikkenevät. Tätä me näemme koulussa.Epäonnistumista välttelevät oppilaat tuppaavat Niemivirran mukaan lukemaan opintomenestyksen pikemmin kykyjen kuin ahkeruuden ansioksi. Siten virhekin viestii heille siitä, että asianomainen itse on kehno, eikä siitä, että hän voisi yrittää enemmän. He myös luovuttavat herkemmin.

Vertailua vähemmäksiElämä virheiden kanssa olisi tutkijan mielestä helpompaa, jos yletöntä arviointia höllennettäisiin. Niin koulussa kuin työelämässä vertailua muihin tulisi siirtää syrjemmälle. Virheestä annettu palaute toimii parhaiten, kun se on yksilöllistä ja kohdistuu tehtävästä suoriutumiseen eikä leimaa virheen tekijää huonoksi.Luovuusgurut kertovat, että luovassa työyhteisössä pitää suvaita virheitä. Miten muuten ihmiset uskaltaisivat kokeilla jotakin uutta? Uuden tavoitteluun sisältyy aina epäonnistumisen riski.

Kuinka sinä reagoit?

Omiin mokiinsa voi suhtautua monin tavoin. Sopiiko jokin näistä sinuun? Suurpiirteinen: toteaa, että tekevälle sattuu ja rapatessa roiskuu. Ironinen: huomaa omat virheensä ennen muita ja nauraa itselleen ennen kuin muut alkavat virnuilla. Hyökkäävä: suuttuu ja alkaa syyttää muita näiden virheistä, sillä hyökkäys on paras puolustus. Värikäs: punastuu ja jähmettyy paikalleen tuppisuuksi. Vikkelä: on kuin virhettä ei olisi tapahtunutkaan ja vaihtaa nopeasti puheenaihetta.Perustyyppi: toteaa virheen ja ottaa siitä opiksi.

Ennen oli sivakat ja porkat

Lunta on tänä talvena riittänyt. Upottavien hankien keskellä ymmärtää hyvin, että sukset on keksitty jo kivikaudella. Eihän muinainen metsästäjä ole voinut jäädä kotaan riutumaan koko talveksi. Myös suomalaisten hiihtoperinne näyttää juontuvan kantauralista, sillä suksi-sanalla on vastineita itämerensuomesta samojediin. Vanhimmalla suksilöydölläkin on ikää yli 5 000 vuotta.

Suksia nimitetään leikillisesti sivakoiksi. Tämä saamelainen laina on monissa murteissa tarkoittanut epäparisten suksien lyhyempää suksea eli kalhua.  Se oli oikeassa jalassa, ja sillä potkittiin vauhtia. Vasemmassa jalassa oli pitkä liukumasuksi, lyly. Se on saanut nimensä valmistusmateriaalista. Vanha perintösana lyly on tarkoittanut luonnonkäyrän havupuun selkäpuolelle muodostunutta kovaa puuainesta, joka oli omiaan suksen tai reenjalaksen tekoon.

Hiihtämiseen tarvitaan myös käsivoimia. Sanahistorian perusteella alkuperäinen apuväline on ollut seipään tapainen monitoimityökalu sauva. Etenkin lounaismurteissa sen on myöhemmin syrjäyttänyt ruotsista lainattu keppi. Hämäläismurteissa on alettu suosia skandinaavisperäistä porkkaa. Se on alkuaan merkinnyt kiekkopäistä sauvaa, jolla on polskutettu vettä ja säikytelty kaloja pyydykseen.

Jotta suksi ei hiihtäessä karkaa, se on kiinnitettävä jalkaan. Perinteinen nimitys suksen jalansijalle on saamelaisperäiseksi arveltu päläs. Tämä on nykysuomalaisille tuttu vain Kalevalan vertauskuvallisesta sanonnasta päästä pälkähästä.  Sitä käytti Joukahainen, jonka Väinämöinen oli laulanut leukaa myöten suohon. Asiayhteyden perusteella sana on tulkittu tukalan paikan nimitykseksi.Jalka on kiinnitetty pälkääseen nahka- tai vitsaslenkillä, jonka vanha nimitys on alkuperältään hämärä mäystin. Nykyään koko kiinnityssysteemiin viitataan sitoa-verbistä johdetulla side-sanalla. Johdos on sinänsä vanha, mutta suksiterminä nuori ja kirjakielinen. 1900-luvun alkupuolella puhuttiin selvyyden vuoksi hiihtositeistä tai suksisiteistä, kun rotanloukku- ja Voitto-siteet olivat uusinta uutta.

Kaisa Häkkinen Kirjoittaja on suomen kielen professori Turun yliopistossa.