Gobin autiomaan liepeillä asuvilla paimentolaisilla on valtavan laajat mutta karut laidunmaat. Heillä on mielessään yksi toivomus ylitse muiden: tulisipa kelpo heinävuosi. Vuoristoaroilla koko elämä on kiinni karjan hyvinvoinnista.

TEKSTI:Hannu Pesonen

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Gobin autiomaan liepeillä asuvilla paimentolaisilla on valtavan
laajat mutta karut laidunmaat. Heillä on mielessään yksi toivomus
ylitse muiden: tulisipa kelpo heinävuosi. Vuoristoaroilla koko elämä
on kiinni karjan hyvinvoinnista.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 3/2002

Maastoautomme harhailee kumpuilevaa aroa Keski-Mongoliassa. Tunti toisensa jälkeen maisema pysyy samannäköisenä. Töyssähtelemme halki matalan heinikon, jota täplittävät suuret hiekkapälvet. Välillä tiemme varrelle osuu murmelinpesä, josta sen asukas, tarkkaavainen suuri jyrsijä, nousee takajaloilleen. Siellä täällä laiduntaa muutama paksukarvainen kameli tai jakki. Joskus eläinten liepeillä ratsastaa hevosmies rivakkaa ravia, yhtä usein ei. Autiota.

- Ei hätää, kyllä me löydämme, opas vakuuttaa. Hän on käynyt näillä seuduilla usein. Silti hänenkin paikallistuntemuksensa tarkoittaa vain, että hän tietää Bayantsaganin kuntakeskuksen olevan "jossain tuolla kukkuloiden takana". Epämääräisyys ei kuitenkaan huoleta häntä: pääsemme perille ennemmin tai myöhemmin, kunhan pidämme auringosta ottamamme suunnan.

Kyliin on osuttava omin nokin

Olemme aamuviideltä lähteneet pääkaupungista Ulaanbaatarista kohti etelää. Sarastuksen aikoihin jätimme päätien, joka jo siinä vaiheessa oli kuihtunut kuoppaiseksi hiekkauraksi. Mongoliassa teitä ei juuri ole muualla kuin läänien pääkaupunkien välillä. Bayantsaganin kaltaisiin arokyliin ja -kaupunkeihin on osattava suunnistaa tiettömien tasankojen ja kukkuloiden poikki.

Tarkempaa osviittaa kysytään aika ajoin, kun arolla näkyy valkoinen jurtta, paimentolaisten perinnäinen asumus. Joka kerta ei tarvitse edes vaivata isäntäväkeä, sillä jurtan puuovi toimii kätevänä kompassin korvikkeena: se aukeaa aina etelään.

Bayantsaganiin piti olla aron poikki "ehkä kolmen tunnin matka". Kuntakeskus tuntuu kuitenkin kelluvan arolla. Väliin sen sanotaan olevan parikymmentä kilometriä tuohon suuntaan, seuraavassa jurtassa taas saman verran toiseen.

  tavallista vauhtiaan, kiihdyttää sitten täyteen karkuun ja on hetkessä hävinnyt.

Opas kiihtyy. Harvinaisen ja mongolien suuresti kunnioittaman suden näkeminen merkitsee, että meillä on mukanamme himr, hyvä onni. Emme yksinkertaisesti voi epäonnistua!

Kuntakeskus tarjoaa, mitä pystyy

Siinä Bayantsagan lopulta onkin. Matalat mökit ja jurtat kyyhöttävät harvojen lauta-aitojen suojissa. Kylää halkovasta leveästä hiekkaraitista erkanee muutama sivukuja, mutta ne lopahtavat äkkiä ympärillä leviävään aroon.

Bayantsaganissa ei ole mitään, mikä erottaisi sen muista Mongolian aroja pilkuttavista kuntakeskuksista. Siellä on seutukunnan koulu, jossa ei ole kunnon koulukirjoja, apteekki, josta puuttuvat lääkkeet, kunnanvirasto, joka yrittää maksaa eläkerahoja, ja pari kuppilaa, guantsia, jotka tarjoavat lammaskeittoa, rasvaisia piirakoita ja suolattua maitoteetä.

Ajamisen vaiva ei silti tunnu turhalta. Mongolia on nimittäin maailman viimeinen suuri paimentolaisvaltio, ja Bayantsagan on portti Gobin autiomaan liepeillä vaeltavien karjankasvattajien laajoille laidunmaille.

Varmin elanto löytyy yhä arolta

šingis-kaanin aikoina 1200-luvulla.

Idässä ja lännessä kauhua herättänyt hurjapäisten ratsumiesten maailmanvalta hajosi ajat sitten, mutta mongolit jäivät liikekannalle. Noin puolet kansasta kiertää edelleen jurttineen ja karjoineen laitumelta toiselle. Suuren joukkueteltan kokoista ja näköistä jurttaa pitää kotinaan jopa kaksi kolmesta mongolista - Ulaanbaatarinkin 700 000 asukkaasta sellaisessa asuu lähes puolet.

Tässä maassa varmin toimeentulo löytyy edelleen arolta; lihaa, maitoa ja villaa tuottavat karjankasvattajat elättävät myös suuren osan kaupunkilaisserkuistaan. Bayantsaganissakin katseet suuntautuvat aina arolle. Ihmiset tutkivat tuulen suuntaa ja heinän korkeutta tai sen kuivuutta. Jos elämä on arolla tiukkaa, ei kylissäkään mene hyvin.

  vaeltavan kohti näitä seutuja, vahvistaa mukaamme lähtevä uusi opas.

Tervehdys kannattaa huutaa pihalta

Aika kuluu tyhjää aroa ajaessa, kunnes näemme hevoslauman. Auton säikyttämänä se syöksyy loitommalle. Villiintyneitä kesyhevosia vai maailman viimeisiä todellisia villihevosia? Mongoliassa kumpikin vaihtoehto on mahdollinen. Yli 200 luontoon palautettua Mongolian villihevosta, takhia, on elänyt näillä seuduilla jo muutaman vuoden ajan, ensin pienellä suojelualueella, nyt jo laajemmalla reviirillä.

Hevoset ovat merkki siitä, että olemme saapuneet Dorjsurenin avarille pihamaille muutaman kymmenen kilometrin päähän Bayantsaganista. Hänen kaksi jurttaansa seisovat arolla ylhäisessä yksinäisyydessään.

Jäämme varovasti auton viereen. - Nokhoi khor, huutaa opas lujalla äänellä. Perinteinen tervehdys tarkoittaa "pidä koirasi kiinni".

Tervehdys ei ole pelkkä muodollisuus. Isot vahdit puolustavat yleensä raivokkaasti isäntäväkensä yksityisyyttä. Vain huonotapainen tai tyhmänrohkea vieras marssii suoraan jurtan ovelle. Kun Dorjsuren kurkistaa jurtastaan ja viittoo sisälle, haukkujat lauhtuvat hetkessä.

Varomme astumasta kynnykselle, sillä se tietää huonoa onnea. Me miehet kierrämme jurttaetiketin mukaan pyöreää huonetta myötäpäivään eli länteen, seurueemme nainen päinvastaiseen suuntaan. Kohtaamme vanhuksille ja kunniavieraille varatussa jurtan takaosassa.

Siellä on pieni pöytä ja muutama tuoli, ja seinällä riippuvat Dorjsurenin arvoesineet: Buddhan ja Dalai-laman kuvat sekä perheen oma kuva-albumi.

  säilytysarkut. Satulat, valjaat, astiat ja keskisalon kupeessa sijaitseva keittokamiina hormeineen vievät lopun tilan huoneesta.

Yllätysvieraatkin kestitään hyvin

Minuutissa edessämme on suuri puukulho, jonka Dorjsuren kaataa ääriään myöten täyteen harmahtavaa, happamalta tuoksuvaa nestettä. Se on airagia eli kumissia, keskioluen vahvuista käynyttä tammanmaitoa, mongolien polttoainetta, jota kumotaan niin aroilla kuin kaupungeissa kannukaupalla joka päivä.

Yritän pirskottaa sormella pisaran kaikkiin ilmansuuntiin niin kuin on neuvottu. Rituaalin jälkeen juoman voi siirtää sivuun, ellei sitä halua tai jaksa juoda.

Pian emäntä Zesem kantaa pöytään lampaanlihalla täytettyjä, höyryssä kypsennettyjä taikinanyyttejä, buutseja, ja maidosta tehtyjä kovia herakakkuja, aaruleja. Parin litran vetoisessa termospullossa höyryää suolattu maitotee tsäi, jota mongolit hörppivät aamu- ja iltakahvin sijaan. Isäntä kysyy, jäämmekö yöksi.

Vieraanvaraisuuden osoittaminen ja sen kursailematon vastaanotto ovat itsestäänselvyyksiä. Jokainen tarvitsee joskus apua näillä tasangoilla, joita talvisin kurittavat 40 asteen pakkaset ja kesäisin kuivuus ja helle.

Olisi epäkohteliasta tarjota maksua vieraanvaraisuudesta, joten jaamme lahjoja: kyniä ja paperia lapsille, piipputupakkaa ja pattereita isännälle, rouvalle teetä ja jauhoja ja yleistuomisina saippuaa ja hammastahnaa. Tuliaisilla on arvoa seudulla, jolla lähin kauppa saattaa olla monen päivämatkan päässä.

Huopaseinät pitävät jurtan lämpimänä

Ikkunaton jurtta on lämmin. Tarkenemisen takaavat seinien kaksi huopakerrosta, joiden päälle on vielä molemmin puolin vedetty vahva ja tiivis telttakangas. Jos liedessä pidetään tulta, jurtta pysyy lämpimänä kovillakin pakkasilla. Lumimyräkätkään eivät heiluta jurttaa, sillä telttaköysien päässä roikkuu painolastina suuria kivenmurikoita.

Kesällä ainakin toinen, joskus molemmat huopakerrokset kääritään pois ja sivuseinät vedetään rullaverhon tavoin ylös. Myös kattoräppänää säädetään lämpötilan mukaan.

Asumismukavuutta lisää se, ettei jurttaa yleensä pystytetä paljaalle maalle vaan pyöreälle, kuljetettaessa kokoon taitettavalle lautalattialle. Näin kylmyys ei pääse suoraan huokumaan asuntoon.

  lattialautojen päällä voi olla muovimatto. Monessa kaupunkijurtassa on myös sähkövalo, jääkaappi ja televisio. Täällä arolla niitä ei näe.

Vaeltajan suurin aarre on hevonen

Alamme small talkin. Mihin menossa? Mistä tulossa? Hyvätapainen vieras selvittää ensimmäiseksi matkareittinsä ja kommentoi laidunoloja ja säätä. Sitten isäntä ja emäntä kertoilevat omia kuulumisiaan. Aikanaan päästään asiaan, jos sitä on.

Puhe kiertyy väistämättä säihin - ja hevosiin, isännän suurimpiin ylpeyden- ja huolenaiheisiin. Dorjsurenin mielestä mongoleilla on viisi aarretta: kameli, lehmä, jakki, lammas ja hevonen, tärkein kaikista.

- Jos menetän hevosen, tuntuu kuin kadottaisin jalokiven, hän sanoo ja vie vieraat katsomaan laumaansa. Ylpeänä hän esittelee sen valiota, kuusivuotiasta oria, jolla edellisenä kesänä napattiin voitto maastoratsastuskisoissa.

Dorjsurenin kaltaisille paimentolaisille aroelämä olisi mahdotonta ilman hevosia ja muuta karjaa. Eläimissä on kiinni kaikki. Lampaista ja vuohista saadaan villaa ja nahkaa niin itselle kuin myyntiin. Jakki vetää muuttomatkoilla raskaat kuormat, ja hevosella pääsee minne vain tiettömillä seuduilla.

Hevonen tai kameli on yhä useimpien ainoa kulkuväline. Dorjsurenin seitsenhenkisen perheen asiat ovat tässä suhteessa suorastaan modernisti. Perhe omistaa ikivanhan, oikkuilevan venäläisen kuorma-auton. - Käytämme sitä kuitenkin vain muuttomatkoilla. Polttoaine on kallista, Dorjsuren sanoo.

Myös ruoka saadaan pääosin omasta karjasta. Aroilla syödään enimmäkseen lihaa ja maitotuotteita. Vaihtelua antavat riista sekä niukkojen metsäkankaiden puolukat ja mustikat. Vihanneksia ja viljaa ei juuri tunneta. Kasvimaat ja viljapellot eivät istu liikkuvaan elämäntapaan.

- Tiedän kyllä vihanneksista. Kaupungissa olen syönyt perunaa, mutta täällä emme käytä sitä. Talveksi kuivaamme lihaa, Dorjsuren selittää.

Laidunmaita vaihdetaan monta kertaa vuodessa

Dorjsuren jatkaa vaihtoehtoja kyselemättä sukunsa ikiaikaista perinnettä ja muuttaa useita kertoja vuodessa, jopa satojen kilometrien matkoja kerrallaan. Hänen perheelleen 250 kiloa painavan jurtan purkaminen ja kokoaminen on rutiinia.

- Yleensä käytämme urakkaan aamu- tai iltapäivän. Tänne tulimme kolme viikkoa sitten, koska ruoho näytti täällä paremmalta kuin siellä, missä olimme. Luulen, että olemme eläneet tällä lailla aina. Aro kuuluu kaikille. Jokaisella on oikeus pystyttää jurttansa minne tahtoo, Dorjsuren sanoo. - Mutta maata, jolla jurtta seisoo, ei voi omistaa kukaan, hän lisää hetken mietittyään.

Dorjsurenin ja Zesemin yhteyden nykyaikaan muodostaa 18-vuotias tytär, joka vastikään on aloittanut opiskelun Ulaanbaatarin teknisessä korkeakoulussa. - Asumme kuitenkin aina kaukana tiestä, joten kuulemme hänestä harvoin. Kun hän käy täällä, hän saa kyllä tarpeeksi evästä mukaansa, mutta silti suurin huolemme ovat nyt hänen opiskelukulunsa. Ajat ovat käyneet vaikeiksi, vanhemmat sanovat.

Markkinatalous ajoi väkeä tasangoille

Dorjsurenin ja muiden karjankasvattajien toimeentulo on niukentunut sen jälkeen, kun Neuvostoliitto hajosi kymmenen vuotta sitten. Mongolia menetti tärkeimmän tukijansa ja kauppakumppaninsa ja ajautui talouskriisiin.

  Marketeissa on kaupan kaikkea suomalaisesta sulatejuustosta Pringles-perunalastuihin ja skottiviskeihin.

  vähän karjaa ja ajaa heidät arolle elantoa hankkimaan.

Ankarat säät ovat kurittaneet karjaa

Uudet yrittäjät ovat vaikeuttaneet perinnäisten karjankasvattajien asemaa. Monet herkät aroalueet on jo ylilaidunnettu.

Tilannetta huonontaa entisestään se, että Mongoliassa on ollut kolme peräkkäistä kuivuuskesää ja kaksi poikkeuksellisen purevaa talvea. Ne ovat suistaneet maan sen nykyhistorian pahimpaan ahdinkoon, josta kärsivät eniten karjankasvattajat.

Pahimmilla tuhoalueilla karjasta on kuollut 70-90 prosenttia. Myös Dorjsurenin karja on kutistunut tuhannesta vajaaseen kolmeensataan eläimeen.

- Vaikka kaivoin lampaitani hangesta päivä toisensa jälkeen, monet kuolivat kinoksiin, hän kuvailee epätoivoista taisteluaan luonnonvoimia vastaan.

Dorjsuren kuitenkin pärjää. Hänelle jäi sentään puolet hevosistaan, toistasataa ratsua. Vanhana karjankasvattajana hän myös tietää, miten pitää mahdollisimman hyvää huolta säästyneestä karjasta. Laidunmaiksi kaavailtujen arojen heinää pitää etukäteen maistattaa pienellä joukolla eläimiä. Jos testiryhmä syö sitä vastahakoisesti, koko karjaa ei kannata viedä nääntymään alueelle.

Uusilla karjankasvattajilla ei ole tätä useiden sukupolvien aikana kertynyttä tietoa. He ovatkin kärsineet ankarista säistä eniten. Moni on menettänyt koko karjansa.

Hannu Pesonen on ulkomaanaiheisiin ja ympäristökysymyksiin erikoistunut vapaa toimittaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla