Kuva Shutterstock.
Kuva Shutterstock.
Taaperotkin  kärsivät nähdessään toisen kärsimystä. Toisin sanoen he tuntevat myötätuntoa. Kuva Shutterstock.
Taaperotkin kärsivät nähdessään toisen kärsimystä. Toisin sanoen he tuntevat myötätuntoa. Kuva Shutterstock.
Välittämisen refleksin voi herättää myös hirmumyrskyn uhrien hätä maailman toisella puolella. Kuva Lehtikuva.
Välittämisen refleksin voi herättää myös hirmumyrskyn uhrien hätä maailman toisella puolella. Kuva Lehtikuva.
Kivikautinen heimojen kilpailu jätti meihin vahvan jäljen. Nyt jääkiekko sytyttää me-hengen. Kuva Lehtikuva.
Kivikautinen heimojen kilpailu jätti meihin vahvan jäljen. Nyt jääkiekko sytyttää me-hengen. Kuva Lehtikuva.
Yhdysvalloissa pystytään ainakin ajoittain luomaan yli 300 miljoonan ihmisen yhteenkuuluvuus. Kuva Lehtikuva.
Yhdysvalloissa pystytään ainakin ajoittain luomaan yli 300 miljoonan ihmisen yhteenkuuluvuus. Kuva Lehtikuva.
Mitä jos kuvassa olisi sisarukset? Useimpien katsojien ensireaktio olisi inho ja paheksunta. Hetken harkinta usein lieventää moraalista tuomiota. Kuva Shutterstock.
Mitä jos kuvassa olisi sisarukset? Useimpien katsojien ensireaktio olisi inho ja paheksunta. Hetken harkinta usein lieventää moraalista tuomiota. Kuva Shutterstock.

Käsityksemme hyvästä, pahasta ja reilusta periytyvät kaukaa. Silti moraali ei ole valmis.

Kaksi kapusiini­apinaa kyykistelee vierekkäisissä häkeissä. Kohta ne saavat purtavaa. Hoitajalla on tuomisinaan kurkkua sekä todellista herkkua, viinirypäleitä. Kun apina ojentaa hoitajalle kiven, se saa vastikkeeksi palan kurkkua tai rypäleen.

Homma ei mene ihan reilusti. Toinen apina saa kivipolettia vastaan viinirypäleen, toinen taas saa kerta toisensa jälkeen käteensä vaivaisen kurkunpalan. Tilanne ei todellakaan tyydytä vähemmälle jäävää apinaa. Sekin haluaa rypäleen! Eläin koputtaa maksuvälineenä toimivaa kiveä häkin seinään kuin testatakseen, mikä siinä on vikana. Kun hoitaja antaa aina vain kurkun, tyytymätön apina viskaa vihannekset menemään ja ravistelee häkkinsä seinää. Käytöksellään se huutaa: ei käy!

– Tämä on Wall Streetin valtausliike,­ murjaisee kapusiinivideon esittäjä, maa­ilmankuulu kädellistutkija Frans de Waal.

Suomeenkin levinneet Occupy-protestit keräsivät ihmisiä kaduille vastustamaan eriarvoisuutta. Kapusiiniapinaa risoi, kun naapuri sai parempaa ruokaa. Valtausliikkeen väkeä korvensi se, että varallisuus kasautuu pienelle joukolle rikkaita ja enemmistölle jää rippeet. Epäreiluuden kokemus syö niin ihmistä kuin hänen serkkujaan.

Kaksi moraalin peruspilaria, vastavuoroisuus ja myötätunto, toimivat de Waalin mukaan myös eläinkunnassa. Simpanssi auttaa kaveriaan, vaikkei saa siitä heti itselleen hyöytä. Ennen pitkää se voi kuitenkin turvautua toisen apuun.

Eläimet tekevät vastapalveluksia siinä kuin ihmisetkin, ja ne ovat yhtä lailla herkkiä lajitoverin puutteelle tai kärsimykselle. Niilläkin on jonkinlainen taju tasapuolisesta kohtelusta ja oikeudenmukaisuudesta. Edellä kuvatussa ruokintatilanteessa simpanssi on jopa kieltäytynyt herkuista, jos kaverikin ei ole saanut rypälettä.

Moraaliset tunteet eivät siis näytä selvästi erottavan toisistaan ihmistä ja eläintä. Ihmisen sukuhaara erosi kuitenkin lähimmän sukulaisensa simpanssin sukuhaarasta noin seitsemän miljoonaa vuotta sitten. Se on pitkä aika tehdä pesäeroa muuhun eläinkuntaan. Lisäksi ihmiset alkoivat opettaa toisilleen taitoja ja välittää niitä sukupolvelta toiselle, toisin sanoen luoda kulttuuria. Näin he nousivat biologiansa yläpuolelle. Mutta kuinka korkeal­le ihminen nousi, ja kuinka paljon hän on yhä kiinni eläimellisissä vaistoissaan?

Vauvakin erottaa hyvikset ja pahikset

Vauvat eivät ole ehtineet imeä itseensä nimeksikään kulttuuria. Heitä tutkimalla on mahdollista selvittää, miten paljon moraalin aihioita meillä on mukana, kun tulemme maailmaan.

Niitä on, tietää Yalen yliopiston kehityspsykologian professori Paul Bloom. Jo pian syntymän jälkeen pienokaiset kärsivät, jos he näkevät toisen kärsimystä. Toisin sanoen he tuntevat myötätuntoa. He myös koettavat lohduttaa paijaamalla heti, kun siihen pystyvät.

Pienokaiset erottavat väärintekijät hyväntekijöistä. Bloom ja hänen tutkijatoverinsa ovat esittäneet vauvoille nukketeatteria ja tarkkailleet heidän reaktioitaan.

Yhdessä esityksessä nukkehahmo – tarkkaan ottaen kaksisilmäinen kolmio – kiipesi ponnistellen ylös mäkeä. Välillä seuraan tuli pallo, joka auttoi kolmiota kapuamaan mäenharjalle. Välillä taas neliskanttinen palikka esti kiipeämistä.

Näytöksen jälkeen vauvoille tarjottiin poimittaviksi auttaja ja estäjä. Kuusikuiset tarttuivat mieluummin hyvispalloon kuin pahispalikkaan, mitä tukijat pitävät sen merkkinä, että vauvat pitivät auttajasta. Sama koe tehtiin kolmekuisilla, joita kehittymätön koordinaatiokyky esti tarttumasta esineisiin. He osoittivat suosikkinsa katsomalla kiinteämmin auttavaista palloa.

Moraalisen nukketeatterin jatkonäytöksissä selvisi, että pienokaiset tykkäävät sekä niistä, jotka pitävät hyviksistä, että niistä, jotka rankaisevat pahiksia. Lapsilla siis näyttäisi olevan hyvin pienestä pitäen kanta siihen, mitkä ovat hyviä tekoja ja mitkä pahoja.

Pienet lapset ovat myös tasa-arvon kannattajia: he pitävät ihmisistä, jotka jakavat tavarat tasaisesti porukan kesken, vaikka he itse seuraavat jakoa vain sivusta.

Kaikki nämä piirteet empatiasta tasajaon suosimiseen kuuluvat Bloomin mukaan synnynnäisiin moraalivaistoihin, ja ne toimivat rakennusaineksina myös aikuisen moraalille.

Kivikauden eväillä eteenpäin

Moraalin perustan etsintä vie vielä kauem­maksi ajassa, aina kivikauteen ja lajinkehityksen muinaisuuteen asti. Evoluutiopsykologien mukaan luonnonvalinta on muovannut paitsi fyysisen ulkomuotomme myös psyykkisen rakenteemme, mukaan lukien moraaliset tunteet.

Koska epäitsekäs auttavaisuus ja huolenpito läheisistä ovat edistäneet ihmisten kelpoisuutta, ominaisuudet ovat yleistyneet ja vähitellen levinneet koko ihmispopulaatioon.

Moraalin evlouutiohistorian penkomista vaikeuttaa, että emme tiedä kovin tarkoin, miten ja millaisissa oloissa esi-isämme ovat eläneet. Ovatko ihmisryhmät kilpailleet ankarasti keskenään, vai onko yhteiselo ollut rauhallista?

Erilaisissa sosiaalisissa ja ympäristöoloissa valintapaine on erilainen. Jos ryhmien välillä on ollut kilpailua, sen on täytynyt suosia valikoivaa, vain omaan ryhmään kohdistuvaa auttavaisuutta. Avun ulottaminen meikäläisten lisäksi heikäläisiin olisi kampittanut omaa lisääntymismenestystä.

Jos sitä vastoin kivikauden kilpailu on ollut vähäistä, ihmiset ovat voineet satsata toisten auttamiseen ylipäätään, koska erottelulla omiin ja vieraisiin ei ole ollut sanottavaa merkitystä. Silloin olisi ollut turha kuluttaa energiaa valikoivan, vain omaa ryhmää suosivan altruismin kehittämiseen.

Moni on yhä valmis avustamaan maailman toisella puolella kärsiviä, joskin tavallisempaa on rajoittaa välittäminen lähemmäksi kotia.

Yleisesti oletetaan, että yhteisöt kilpailivat kivikaudella toisiaan vastaan. Tämä on tehnyt meistä ”nurkkakuntaisia altruisteja”, luonnehtii Virginian yliopiston psykologian professori Jonathan Haidt. Annamme apua ja teemme yhteistyötä etupäässä omien joukossa.

Haidt esittää kirjassaan The Righteous Mind (2012), että evoluutio on ohjelmoinut ihmiseen kuusi synnynnäistä moraalisten asenteiden ulottuvuutta. Kukin niistä on syntynyt sopeumaksi johonkin uhkaan tai mahdollisuuteen ihmisen sosiaa­lisessa ympäristössä.

Nämä ”moraaliset makuhermot” saavat meidät kiinnittämään huomiota tiettyihin asioihin ja reagoimaan niihin automaattisesti. Samaan tapaan aivoihimme iskostunut käärmeentunnistus auttaa meitä havaitsemaan pitkulaiset matelevat vaarat ja pakenemaan tai taistelemaan.

Vapaamatkustajat silmälläpitoon

Ihmislapset syntyvät avuttomina ja haavoittuvaisina. Heistä täytyy pitää huolta. Lapsen hätään huolehtivasti reagoiva äiti ja jossain määrin myös isä auttavat jälkeläisiään selviämään vaarallisessa maailmassa.

Tästä kehittyi välittämisen ja vahingon moraalinen ulottuvuus. Jos välittämisen alkuperäinen tehtävä oli huolehtia omista lapsista, nykyään refleksi herää jos on herätäkseen myös silloin, kun lukee hirmumyrskyn uhriksi joutuneiden lasten hädästä maailman toisella puolella tai katsoo salavideoita turkistarhoilta.

Oman sukulaisen auttaminen on ymmärrettävää luonnonvalinnan näkökulmasta, koska se edistää omien geenien menestystä. Valmius auttaa muita taas kaipaa selitystä. Miten omaa menestystään maksimoivat alkuihmiset saattoivat kuluttaa voimiaan toisen hyväksi?

Koska vastavuoroinen auttaminen löi leiville. Iso eläin kaatuu paremmin joukkovoimalla kuin yksityisyrittäjän kourin. Ne, jotka olivat valmiit tekemään yhteistyötä, varmistivat itselleen tukevammat eväät ja siten paremman lisääntymismenestyksen. Heidän jälkeläisiään me olemme, ja siksi meillä Haidtin mukaan on moraalinen makunystyrä, joka aistii reiluuden ja huijaamisen.

Olemme herkkiä havaitsemaan, jos joku yrittää korjata yhteistyön hedelmiä osallistumatta niiden tuottamiseen. Epäitsekkyys ei olisi kehittynyt ilman, että samalla kehittyi kyky hoksata teeskentelijät ja halu rangaista näitä.
Ilman kontrollointia itsekäs vapaamatkustaminen olisi lyönyt paremmin leiville kuin altrusimi.

Minkä palkan työmies on ansainnut?

Nykyisin tuloerot ja johtajien korkeat palkat kääntävät monelta reiluusviisarin punaiselle: eliitti ottaa yhteistyöstä panokseensa nähden suhteettoman osan.

Toisia taas korpeavat tuloportaikon alimmilla askelmilla elävät työttömät, jotka nostavat yhteiskunnan tukea antamatta yhteisölle edes kiitollisuuttaan.

Ärhäkimmät yhteiskunnalliset kiistat saavat voimansa epäreiluuden kokemuksesta. Ne ovat taistelua siitä, kuka osaa kuvata asetelman sellaiseksi, että se laukaisee ihmisissä moraalisen suuttumuksen.

Esimerkiksi suuret tuloerot kuvataan oikeistossa niin, että ne kannustavat yrittämään ja vauhdittavat taloudellista kasvua, joka hyödyttää kaikkia. Niihinkin sisältyy silti ajatus reiluudesta: ihmisen saamien palkintojen tulee olla suhteessa hänen panokseensa. Jos olet yritteliäs, ahkera ja kekseliäs, olet itse palkintosi ansainnut.

Vasemmisto taas pyrkii tyypillisesti­ osoittamaan, että yhteiskunta on suuri yhteistyöverkosto, jonka tuottamasta hyvästä sen jäsenillä on eriarvoiset mahdollisuudet päästä osallisiksi. Hyväosaisesta perheestä on helpompi ponnistaa kuin huono-osaisesta.

Lapsi ei ole osallistunut perheen varallisuuden eikä sosiaalisen ja kulttuurisen pääoman kerryttämiseen, mutta hän hyötyy niistä tai kärsii niiden puutteesta.

Näillä argumenteilla vasemmisto ve­toaa­ reiluusaistiin ja vaatii sosiaalisten lähtökohtien tasoittamista vaikkapa tulon­jaolla ja ilmaisella koulutuksella.

Tasa-arvon vaade voi juontaa moraaliaistista, joka säätää ihmisten suhdetta vapauteen ja alistamiseen.

Evoluutioantropologi Christopher Boehmin mukaan esivanhempamme elivät satojatuhansia vuosia pienissä metsästäjä-kerääjien ryhmissä, joiden jäsenet – ainakin miespuoliset – olivat tasavertaisia keskenään. Urokset, jotka yrittivät kaapata itselleen vallan ylitse muiden, palautettiin joukolla ruotuun. Myös juoruilu kehittyi aseeksi isottelijoiden hillitsemisessä.

Heimovaistot suosivat omaa ryhmää

Lätkäkatsomoissa näkyy ja kuuluu yksi moraalipsykologinen aisti. Olemme Haidtin mukaan heimohenkisiä tribalisteja.

Kilpailu ja taistelut muiden ryhmien kanssa suosivat heimovaiston sopeumaa, sillä tiiviin me-hengen yhteen liittämät ryhmät toimivat tehokkaimmin.

Niinpä ihmiset nauttivat yhä liittoutumisesta kiinteiksi ryhmiksi, jotka sulkevat ulkopuoliset piiristään. Tästä luonnonvalinta kasvatti moraaliaistin, joka arvostaa ryhmäuskollisuutta ja hyljeksii luopiota.

Heimohenkisyyden voi aistia maahanmuuton vastustamisessa, jossa tehdään selvä ero muukalaisiin ja meihin. Muukalaiset eivät kuitenkaan tule Suomen rajoille ase kädessä. Siksi maahanmuuton vastustus perustuu ehkä enemmän nurkkakuntaiseen altruismiin, omiin rajoittuvaan huolenpitoon: halutaan turvata vain kantaväestön hyvinvointia.

Tosin maahanmuuttokriitikko saattaa ryydittää argumenttejaan uhkakuvalla, että ulkomaalaiset taistelevat kantaväestön kanssa työpaikoista, ja nostattaa siten taloudellisiin etuihin nojaavaa maanpuolustushenkeä.

Onko maailmankylä mahdollinen?

Kansallismielinen konservatiivi vaalii niiden parasta, joiden katsoo kuuluvan omaan kansaansa. Kansainvälistä avustustyötä ja maahanmuuton lisäämistä kannattava liberaalikin voi vedota sisäryhmätunteisiin, mutta hän pyrkii laajentamaan omien piiriä yhä laajemmaksi niin, että lopulta sen sisäpuolelle mahtuu koko ihmiskunta.

Lisääntyvä liikkuminen yli rajojen ja maailmanlaajuinen internet ovat omiaan laajentamaan omiksi koettuja yhteisöjä historian tuottamien kansakuntien ylitse. Koko maailman kattava me-henki on Jonathan Haidtin mielestä silti epätodennäköinen. Jo fysiologia erottelee ihmiset omaan porukkaan ja muukalaisiin.

Yhteistyöhormoni oksitosiini vahvistaa yhteistyöhaluja lähinnä oman ryhmän sisällä.

Kun hollantilaisessa tutkimuksessa koehenkilöille suihkautettiin oksitosiinia sieraimiin, he alkoivat toimia epäitsekkäämmin. Heitä kuitenkin kiinnosti vain oman ryhmän jäsenten menestys. Lukuisat tutkimukset osoittavat, että ihmiset pitävät kaltaisistaan ja luottavat heihin enemmän kuin niihin, joita pitävät erilaisina.

Aika loppujen lopuksi näyttää, kuinka pitkälle maailmankylää voi rakentaa ja jäävätkö konfliktiin nojaavat heimotunteet lähinnä jalkapallokentille. Valtavia samastumisen yhteen sitomia ryhmiä on kyllä luotu, muun muassa yli 300 miljoonan asukkaan kansojen sulatusuuni Yhdysvallat.

Inho tukee immuunipuolustusta

Kaksi viimeistä moraalisten tunteiden peruskiveä ovat auktoriteetti ja pyhyys. Vaikka esivanhempamme elivät yhteisöissään tasavertaisina, myös hierarkiaan perustuva yhteistyö on ollut hyödyllistä. Siksi olemme perineet taipumuksen kunnioittaa asemaa ja noudattaa ylemmän ohjeita. Etenkin keskustelut opettajien oikeudesta kurinpitoon herättävät tämän vaiston eloon.

Pyhyyden takaa löytyy puhtaus. Mikrobien ja loisten tartunnoilta säästyivät parhaiten esivanhemmat, jotka välttelivät jätteitä ja taudin kouraisemia lajitovereitaan. Perintönä heiltä saimme inhon tunteen, joka on alkujaan eräänlainen käyttäytymiseen perustuva immuunipuolustusjärjestelmä, mutta alkoi vähitellen ulottua myös moraalikysymyksiin.

Moraalinen inhomme herää esimerkiksi insestistä, eläimiin sekaantumisesta, kannibalismista, seksiorjuudesta ja kirvesmurhista. Kaikkia pidetään jotenkin luonnonvastaisina tekoina useimmissa kulttuureissa. Kaikissa rikotaan ihmisen ruumista vastaan, ja sekä tekijä että uhri koetaan epäpuhtaiksi.

Haidt kytkee puhtauden pyhyyden kokemukseen. Mistä kumpusi moraalinen raivo, jonka tanskalaislehden julkaisemat profeetta Muhammedin pilakuvat herättivät muutama vuosi sitten islamilaisessa maailmassa?

Uskovien yhteisö vaalii profeetan koskemattomuutta, ja pilakuva on eräänlaista saastuttamista, profanointia. Suuttumuksessa saattoi aistia myös heimovaistojen nostattamaa puolustushenkeä maailmassa, jossa länsi ja islam olivat jo valmiiksi napit vastakkain.

Järki toimii lehdistöpäällikkönä

Moraalin tutkimus jakaantuu kahteen haaraan, kuvailevaan ja normatiiviseen. Kuvaileva eli deskriptiivinen moraalintutkimus ottaa selvää, millainen moraali ihmisillä on ja mistä heidän moraalikäsityksensä kumpuavat.

Normatiivisessa tutkimuksessa asialla on yleensä filosofi, joka pyrkii selvittämään, mikä on oikea moraali ja mihin se perustuu. Siinä järjen käyttö, perustelut ja johdonmukaisuus ratkaisevat. Järjellä ei kuitenkaan ole paljon sananvaltaa, jos asiaa­ kysytään Jonathan Haidtilta.  

– Intuitio tulee ensin, järkeily vasta sitten. Järki on tunteiden lehdistöpäällikkö. Lehdistöpäällikkö on todella fiksu, mutta hän ei ole johtaja, hän vain oikeuttaa johtajan toiminnan, Haidt vertasi esitellessään moraaliteoriaansa viime vuonna Yhdysvaltain tiedeviikolla Bostonissa.

Näyttöäkin hänen väitteensä tueksi on. Moraalipsykologian klassikoksi nousseissa kokeissa tutkijat pyysivät ihmisiä ottamaan kantaa moraalituntoja kutkutteleviin tarinoihin. Yhdessä tarinassa sisarukset harjoittavat seksiä keskenään, toisessa pestään vessa maan lipulla ja kolmannessa perhe syö onnettomuuteen kuolleen lemmikkikoiransa.

Yhteistä tarinoille on, että ketään ei vahingoiteta. Silti monet paheksuvat tarinoiden tapahtumia. He paheksuvat edelleen, vaikka haastatteleva tutkija ampuu alas heidän perustelunsa yhden toisensa jälkeen. Intuitio pitää pintansa.

Eräässä tutkimuksessa ihmiset saatiin hypnoosin avulla tuntemaan tiedostamatonta inhoa, jos he kuulivat sinänsä neutraalit sanat ”ottaa” tai ”usein”. Kun heille seuraavaksi luettiin tarinoita moraalisista rikkeistä, he tuomitsivat teot ankarammin, jos tarinat sisälsivät jommankumman herätesanan.

Yhdessä tarinassa mitään rikettä ei ollut tapahtunut: opiskelija vain järjesti keskustelutilaisuutta opiskelijoiden ja opettajakunnan edustajien välille. Kun tarina sisälsi inhosanan, kolmannes koehenkilöistä oli silti vakuuttunut, että tilaisuutta puuhaava opiskelija oli tehnyt jotain väärää.

He myös keksivät älyttömiä syitä, joiden takia hänen toimintansa oli tuomittavaa. Häntä pidettiin esimerkiksi ”suosiota kalastelevana snobina”. Vaisto sanoi, että jotain väärää oli tekeillä, ja järki keksi perustelut.

Aika kasvattaa järjen valtaa

Haidt vertaa moraalista intuitiotamme havaintopsykologiasta tuttuun Müller-Lyerin illuusioon. Tässä harhassa kaksi täsmälleen yhtä pitkää viivaa näyttävät eripituisilta, kun niiden päihin asetetaan eri suuntiin osoittavat väkäset. Näkövaikutelma ei muutu, vaikka tiedämme viivat yhtä pitkiksi.

Moraalinen arvio ei ole aivan yhtä immuuni järkeilylle, mutta paljon ei puutu. Muutamme ani harvoin käsityksiämme pohdiskelun tuloksena. Ystävien kanssa käydyt keskustelut sen sijaan voivat hieman säätää vaistomaisia arvojamme.

Pelkkä lehdistöpäällikön virka näyttää kuitenkin olevan liian vaatimaton järkeilylle. Aika kasvattaa sen valtaa.

Eräässä tutkimuksessa kerrottiin jälleen ihmisille tarinaa seksiä harrastavista sisaruksista. Heille myös perusteltiin, miksi menettelyn voisi hyväksyä.

Jos koehenkilöt vastasivat tarinaa koskeviin kysymyksiin saman tien, he olivat intuitiivisissa reaktioissaan entiseen tapaan tuomitsevia. Jos heidät pakotettiin odottamaan pari minuuttia, heistä tuli suvaitsevaisempia. Oli aikaa ajatella.

Toisessa tutkimuksessa moraalinen inho lieveni, kun ihmiset pohtivat älyllisesti, mistä heidän tunnereaktionsa johtuu.

Inhoreaktion lisäksi myös muut moraaliset tunteet voivat muuttua, kun pohdinnalle jää aikaa. Harvardin yliopiston moraalitieteilijä Joshua Greene ja hänen työtoverinsa raportoivat viime vuonna Naturessa kokeista, jotka osoittavat, että ihmisten moraalinen ensireaktio on epäitsekäs.

Havainto kumoaa arkiuskomuksen ihmisen perusitsekkyydestä. Yhteistyöhalua mittaavissa peleissä ihmiset olivat hanakampia tekemään ratkaisuja yhteiseksi hyväksi, jos aikaa oli vähän. Kun heille annettiin lisää aikaa miettiä päätöksiään, he alkoivat ajaa jonkin verran enemmän omaa etuaan. 

Henkinen teknologia tarvitsee kehittelijänsä

Filosofian teorioillakin on painava, joskin hitaasti vaikuttava sanansa sanottavana. Parisataa vuotta sitten elänyt englantilainen filosofi Jeremy Bentham kehitti utilitarismin eli moraaliopin, jonka mukaan pitää pyrkiä maksimoimaan mahdollisimman monen ihmisen onnellisuus. Hän päätyi puolustamaan eläinten hyvinvointia ja kannattamaan naisten ja homojen oikeuksia aikana, jona tavallisten ihmisten täytyi pitää hänen aivoituksiaan vähintään kummallisina. Nyt filosofin pohdinnoista on tullut osa valtavirtaa. Mitä on tapahtunut?

– Ajan oloon ajattelu tuottaa tulosta, vaikka alkuun sen voima tuntuu heiveröiseltä. Järkeily toimii kuin vesi, joka sataes­saan maiseman ylle vuosi toisensa jälkeen muuttaa sitä ja voi uurtaa kallioon Grand Canyonin, vertasi Joshua Greene Yhdysvaltain tiedeviikolla viime vuonna.

Moraalinen pohdinta on Greenen mukaan henkisen teknologian tuotekehittelyä.

Miljoonat ihmiset kantavat mukanaan älypuhelinta, mutta näin ei olisi, ellei joku jossain olisi tehnyt järjestelmällistä ajatustyötä ja keksinyt periaatteita, joiden avulla älypuhelimen voi rakentaa.

Samoin on laita moraalisessa kehityksessä. Bentham ja muut ajattelijat ovat moraalisia keksijöitä, joiden ideat vähitellen leviävät yhä laajempien joukkojen käyttöön.

Luonto ei oikeuta julmuutta

Järki ja oppimiskyky eivät ole filosofien yksinoikeus. Tämä on hyvä muistaa, kun puhutaan ihmisten luontaisista moraalisista taipumuksista.

On helppo antaa periksi ”luonnolleen” ja alkaa käyttää sitä oikeutuksena omalle käytökselle. Joku voi vaikkapa ajatella, että jos olemme syntyjämme nurkkakuntaisia patriootteja, meidän on varjeltava suomalaisuutta vierailta vaikutteilta.

Johtopäätös ei kuitenkaan seuraa. Jos meillä on jokin taipumus, joudumme siitä huolimatta ratkaisemaan, pitääkö meidän toteuttaa vai vastustaa sitä.

Jo 1700-luvulla elänyt filosofi David Hume varoitti sekoittamasta tosiasioita ja arvoja toisiinsa: tosiasioita koskevista väitteistä ei voi johtaa arvoja koskevia väittämiä. Vaikka jokin on luonnollista, se ei ole välttämättä hyvää. On luonnollista saada aivoveritulppa tai sairastua syöpään, mutta ihmiset haluavat kaikin tavoin välttää näitä asioita.

Sama evoluution tuottama ihmisluonto on keksinyt hyvin monenlaisia käytäntöjä orjuudesta kidutukseen ja gladiaattorinäytöksistä lasten piiskaamiseen. Yhä se voi keksiä uutta. Toivottavasti parempaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014.

jussipussi
Seuraa 
Viestejä38102
Liittynyt6.12.2009

Moraali koulitaan yhä uudelleen

kasvisruoka 21.05.2015 klo 10:47 Mm. nimimerkki Neonomide otti esiin tieteenalojen klikkiytymisen, kun ei osata tehdä monitieteellistä lähestymistapaa, koska ollaan heimouduttu, niin se on tieteen edistymisen este!!! Ei se tässä Jumala kysymyksessä ole. Tiede prosessoi omin metodein. Eli ota matkaan lähtiessäsi. Tulet sitten näyttämään jos monitieteellinen on saanut jotain konkreettista aikaan.
Lue kommentti
kasvisruoka
Seuraa 
Viestejä453
Liittynyt8.5.2015

Moraali koulitaan yhä uudelleen

jussipussi 21.05.2015 klo 10:20 kasvisruoka 21.05.2015 klo 09:04 Mutta vaikka Muhammadin puhtautta vaalitaan, niin Muhammad-piirroksissa ei ole alunperin ollut kyse siitä, että se loukkaisi Muhammadia. Se loukkaa itse Jumalaa, Allahia. Selitys tälle on se, että monoteismi on niin ehdoton islamissa, että Muhammadin kuvan piirtäminen voisi korottaa Muhammadin Jumalan asemaan ja tämä on ollut päällimmäinen syy sille miksi Muhammadia ei olla piirretty. Muhammad siis on islamissa Jumalan...
Lue kommentti

Tiedätte kyllä kuka.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018