Uusiutuvien hermosolujen arvoitus näyttää vihdoin ratkeavan. Tutkijat ovat jo hyvin jyvällä, miksi aivojemme muistikoneisto tahkoaa lisää neuroneja.

Kun Salk-instituutin neurotutkija, professori Fred Gage kollegoineen marraskuussa 1998 raportoi Nature Neuro¬science -lehdessä, että aikuisen ihmisen aivoissa syntyy uusia hermosoluja, tiedemaailma oli ällikällä. Havainto ei alkuunkaan istunut vallitsevaan käsitykseen, jonka mukaan aivosolut eivät uusiutuneet: ne olivat syntymälahja, jolla piti pärjätä koko elämä.

- Löytöä oli todella vaikea ymmärtää, sillä yli sata vuotta oli ajateltu, että minuus, mieli ja muistot vaativat solutason pysyvyyttä. Uusia neuroneja saattoi syntyä muilla eläimillä mutta ei meillä, joilla on monimutkainen hermotoiminta ja tarve varastoida tietoa pitkälle tulevaisuuteen, Fred Gage summaa havaintonsa vastaanottoa Yhdysvaltain tiedeviikolla, maailman suurimmassa kaikkien tieteen alojen tapahtumassa, joka tänä vuonna järjestettiin Kaliforniassa San Diegossa.

Odottamaton löytö käynnisti kiivaan keskustelun ja tiiviin tutkinnan. Uusiutuville neuroneille piti löytää syy, syntymekanismi ja toimenkuva. Nyt 12 vuotta myöhemmin moni palanen on loksahtanut kohdalleen ja käsitys aivoista mennyt peruuttamattomasti uusiksi. Enää kukaan ei kiistä hermosolujen uusiutumista, neurogeneesiä, kuten spesialistit itse ilmiötä kutsuvat.

Lisääntyvät joka päivä

Jos olet nuori, aivoissasi syntyy hermokantasoluista uusi hermosolu joka kymmenes sekunti. Näin niitä kertyy tuhansia päivässä. Jos olet täyttänyt 50, tahti on hitaampi, mutta älä huoli, tehtailu jatkuu, tällä tietoa hyvinkin yli seitsenkymppiseksi.

Neuroneja ei kuitenkaan valmistu kaikkialla, vaan kahdessa tietyssä rakenteessa: hajuaistin ytimessä hajukäämissä ja hippokampuksessa, joka on muistikoneistomme työjuhta. Se kerää kaiken aistitiedon, erottelee, työstää ja paketoi sen ja lopuksi lähettää paketit säilömuistiin aivokuorelle.

Jonkin aikaa luultiin, että hermosoluja tehtailee myös aivokuori, kehittynein ja monimutkaisin aivojemme osa, joka hoitaa päätöksentekoa ja muita hienostuneita kognitiivisia tehtäviä. Kuvaustekniikoiden kehityttyä kävi kuitenkin ilmi, että uusina neuroneina pidetyt solut olivatkin vastasyntyneitä gliasoluja, hermokudoksen tukisoluja.

Anastavat tilansa vanhoilta

Vieläkin monet epäilivät, tokko uudet hermosolut toimivat. Ne saattoivat olla hyödytön evolutiivinen jäänne, sillä sata miljardia aivosolua, jotka luovat sata biljoonaa kytköstä, riittävät kyllä tallentamaan rikkaimmankin elämän. Käsitystä ruokki tutkimustulos, jonka mukaan peräti puolet noviiseista menehtyy elämänsä alkutaipaleella.

Jälleen Fred Gage teki läpimurron. Hän osoitti, että hengissä pysyvistä tulee hermoverkon täysivaltaisia jäseniä. Hän sai myös selville, miten tulokkaat paikkansa lunastavat. Ensin ne luovivat olemassa olevien hermoliitosten, synapsien, kupeeseen. Sitten ne ottavat varovaisen kontaktin, ja eipä aikaakaan, kun ne alkavat hallita yhteysliikennettä ja sananmukaisesti kilpailevat edeltäjänsä ulos.

Uutukaiset voisivat olla ongelma, jos ne rakentaisivat yhteyksiä mihin sattuu. Kun ne korvaavat jo olemassa olevia liitoksia, virheitä ei tapahdu, vaikka jokainen neuroni kytkeytyy keskimäärin tuhanteen muuhun neuroniin, Fred Gage selvittää noviisien huonon käytöksen hienoutta.

Tekevät selvää suunnista

Kun tähän asti oli päästy, edessä oli kysymyksistä suurin: Onko nuorten neuronien työnä vain korvata vanhoja vai tarvitseeko muistimme niitä joihinkin erikoistehtäviin? Alkoi uusi uurastus hiirillä ja rotilla.

- Toimenkuvasta on saatu tietoa vasta äskettäin, Fred Gage sanoo -mainostamatta, että hänen oma tutkimusryhmänsä otti viime vuonna kaksi isoksi sanottua harppausta.

Gage ja kollegat sammuttivat laboratoriohiiriltään geenin, joka ohjaa neurogeneesiä, ja teettivät niillä erilaisia käyttäytymistehtäviä.

Oppivaiset eläimet suoriutuivat kaikesta muusta mutta suunnistaessa niistä tuli jotenkin hidasjärkisiä. Ne lukivat huonosti visuaalisia vihjeitä, kulkivat haparoiden eivätkä tahtoneet muistaa paikkoja. Erityisen vaikeaa niiden oli erottaa ja painaa mieleen kohteita, jotka sijaitsivat hyvin lähekkäin.

Mitä ilmeisimmin nuoret neuronit ovat enemmän kuin varamiehistö, joka vain uusii ja korjaa hermoverkkoa. Niitä tarvitaan ainakin paikkatiedon käsittelyssä, omaksunnassa ja varastoinnissa, sitä enemmän, mitä haasteellisempia ja hienosyisempiä tilanteita vastaan tulee, Gage uskoo. Hänen mukaansa tulkinnassa on vissiä järkeä, sillä hippokampuksen neuronitehdas sijaitsee pykäläpoimussa, rakenteessa, jonka tehtävänä on tietoaineksen purku ja erottelu.

Antavat muistoille ajan

Toisen uuden havaintonsa Gage ja kollegat tekivät tietokonemallilla, joka simuloi nimenomaisesti pykäläpoimun toimintaa. Tutkijat pakkasivat ohjelmaan kaiken saatavissa olleen tiedon ja katsoivat, mitä tapahtuu, kun uutukaiset ilmaantuvat kuvioihin.

Yllättäen ne eivät hoitaneetkaan elementtien erotustyötä. Itse asiassa ne tekivät aivan päinvastoin: siinä missä nestorit reagoivat tiedonpalasiin valikoiden, noviisit innostuivat ihan kaikesta. Ne käyttäytyivät kuin uteliaat sivulliset, jotka rientävät onnettomuuspaikalle tai puuttuvat asioihin, jotka eivät heille lainkaan kuulu.

- Tällä tavoin yksittäiset tapahtumat, joilla ei ole muuta yhteistä kuin se, että ne sattuvat samoihin aikoihin, kytkeytyvät yhteen ja varastoituvat yhdessä. Kun myöhemmin muistelemme jotakin kokemusta, kaikki asiaan liittyvä ponnahtaa esiin, Gage otaksuu.

Ainakin hermostomallissa uudet neuronit siis päiväävät tapahtumia, avittavat aivojamme pitämään mitä, missä, milloin -kirjaa. Ne muodostavat hyperlinkin, jonka ansiota on, että muistat, mitä teit, kun kuulit terroristien iskeneen New Yorkin World Trade Centeriin tai miksi keskustelu elokuvasta, jonka näit kuukausi sitten, palauttaa mieleesi kahvilan, jossa piipahdit näytöksen jälkeen mutta jonka nimeä et ole muistellut tai muistanut.

Raivaavat sijaa uusille

Viimeisin tieto kertoo, että uudet neuronit voivat toimia myös hippokampuksen siivouspartiona. Tätä esittää Japanin Toyaman yliopiston neurotutkija Kaoru Inokuchi.

Kun rotilta estetään neurogeneesi, muistot jäävät kieppumaan niiden hippokampukseen. Ne löytyvät sieltä vielä kuukauden kuluttua, kun ne normaalioloissa ovat viimeistään tuolloin siirtyneet aivokuroelle. Havainto vihjaa, että nuoret neuronit toimivat kuin tehokas sihteeri. Ne siivoavat vanhat muistot säilömuistiin, jotta syntyy tilaa uusille. Ellei näin tapahtuisi, työmuistimme olisi täynnä eikä kykenisi pyörittämään akuutteihin tehtäviin tarvittavaa tietoa.

Hyvä muisti on hyväksi, mutta liika on liikaa. Voit epäillä hippokampuksen ylikuormitusta, jos joudut tavan takaa haeskelemaan sanaa tai saat vaivoin pidetyksi mielessä puhelinnumeron, jonka aiot naputella kännykkäsi muistioon.

 

Pidä huolta uutukaisistasi

Uudet neuronit menehtyvät, elleivät ne onnistu ensimmäisinä elinviikkoinaan kiinnittymään hermoverkkoon. Voit jeesata omiasi.

-Mitä aktiivisempaa ja virikkeellisempää elämää vietät, sitä enemmän neuroneja sekä syntyy että säilyy. Hiirikokeissa juoksupyörä ja muutenkin rikas toimintaympäristö nostaa noviisien selviytymisprosentin 50:stä 80:een.

-Mitä terveellisemmin syöt, sitä paremmin neuronisi voivat. Ne arvostavat etenkin polyfenoleja ja monityydyttymättömiä rasvahappoja. Ensin mainittuja on runsaasti esimerkiksi teessä, oliiveissa, pähkinöissä, rypäleissä ja mustikassa, jälkimmäisiä kalassa, soijapavuissa, auringonkukansiemenissä ja kurpitsassa.

Julkaistu Tiede -lehdessä 3/2010 

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.