Murhaajalta tarvitaan vain yksi mikroskooppinen erehdys, kun moderni rikostutkija vertailee dna:ta ja hiukkasia tai tekee psykologisia profilointeja. Keinot olivat huomattavasti vähäisemmät, kun Kyllikki Saari surmattiin 47 vuotta sitten. Selvittämätön hirmutyö kummittelee yhä monen suomalaisen alitajunnassa. Oikeuslääketieteen professori Pekka J. Karhunen ja Keskusrikospoliisin laboratoriojohtaja Kimmo Himberg tekivät ajatuskokeen: olisiko mysteeri ratkennut nykykeinoin?

 

 

TEKSTI:Pekka J. Karhunen ja Kimmo Himberg

Sisältö jatkuu mainoksen alla

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Murhaajalta tarvitaan vain yksi mikroskooppinen erehdys, kun moderni
rikostutkija vertailee dna:ta ja hiukkasia tai tekee psykologisia profilointeja.
Keinot olivat huomattavasti vähäisemmät, kun Kyllikki Saari surmattiin 47 vuotta sitten. Selvittämätön hirmutyö kummittelee yhä monen suomalaisen alitajunnassa.
Oikeuslääketieteen professori Pekka J. Karhunen ja Keskusrikospoliisin
laboratoriojohtaja Kimmo Himberg tekivät ajatuskokeen: olisiko
mysteeri ratkennut nykykeinoin?

Julkaistu Tiede-lehdessä

Astutaan siis historiaan. Kyllikki Saari oli vain 18-vuotias mennessään toukokuun 17. päivän iltana 1953 hartaustilaisuuteen, joka pidettiin Kortteenkylän kansakoulussa Isojoen pitäjässä Pohjanmaalla. Tilaisuuden jälkeen hän mainitsi ystävättärelleen pelkäävänsä yksinäistä seitsemän kilometrin kotimatkaa. Tämä pyysi häntä jäämään yöksi luokseen. Kyllikki otti kuitenkin polkupyöränsä ja lähti noin kello 22 ajamaan kesäyössä kohti synkkää kohtaloaan.

Kyllikin isä luuli tyttärensä yöpyneen kylällä ja teki siksi katoamisilmoituksen vasta 19. toukokuuta. Tyttöä oli alettu kaivata, kun hän ei ilmaantunut työpaikalleen kirkkoherranvirastoon. Rikosta epäiltiin heti. Seuraavana päivänä 30 paikallista poliisia haravoi maaston, etenkin oletetun katoamispaikan Lellulaakson alueella, mutta tuloksetta. 21. päivänä järjestettiin Kyllikin suuretsintä, johon osallistui 600 miestä.

Kahta kuukautta myöhemmin marjastajat löysivät Kyllikin pyörän vaikeakulkuisesta Lellunsuosta. Pyörä oli upotettu kääntämällä ohjaustanko rungon suuntaiseksi ja poistamalla kumeista venttiilitapit.

Sinä kesänä poliisit työskentelivät lähes silmää ummistamatta. Vihjeitä tuli tuhansia, ja johtolankoja oli satoja. Kaiken kaikkiaan 5 000:ta ihmistä kuulusteltiin ja heidät kortistoitiin. Yli 500:aa ihmistä epäiltiin. Pidettiin kansalaiskokouksia, joissa vaadittiin tutkimusten tehostamista. Yksityisetsiviä palkattiin. Sisäministeriötä painostettiin, ja Pohjanmaalle lähetettiin helsinkiläisiä rikostutkijoita, jotka puuttuivat tutkimuksiin pääkaupungin arvovallallaan. Kaikki lehdet seurasivat tutkimusten etenemistä ja pidätyksiä. Turhaan.

 

Rikostutkijan työkalut

Onko pistetty jänistä vai naapuria?

Millinen veripisara riittää rikostutkijalle. Kuivunut tahra liuotetaan steriiliin veteen. Värjäämällä varmistetaan, että aine on verta, ja vasta-ainetestillä, että se on peräisin ihmisestä. Sitten katsotaan dna-tunniste eli "dna-sormenjälki". Rikostutkimuksessa sitä käytetään murhien, tappojen, pahoinpitelyiden, raiskausten ja varkauksien selvittämiseen. Lain mukaan rikoksesta epäillyltä saa ottaa dna-näytteen, jos kyseisen rikoksen maksimirangaistus on vähintään vuosi vankeutta. Tämä kattaa muun muassa ajoneuvon luvattomat käyttöönotot mutta ei esimerkiksi näpistyksiä.

Dna-tunniste saadaan, kun selvitetään emäsjärjestyksiä geenien välissä olevasta "ylimääräisestä" dna:sta. Siinä on lyhyiden emäsjaksojen toistoja (esimerkiksi ATGATGATG), jotka ovat kullekin yksilölle tyypillisiä. Selvitys sujuu laboratoriossa automaattilaittein.

Yksi ainoa kohta ei kuitenkaan riitä todisteeksi, vaan Keskusrikospoliisi vertaa nykyisin 11 dna:n kohtaa. Väärän tunnistuksen todennäköisyys on noin 1/1 000 000 000 000. Kahden samanlaisen löytyminen olisi siis todennäköistä vasta, jos maailmassa olisi kuuden miljardin sijasta tuhat miljardia ihmistä.

Kuivunut mänty paljasti haudan

Lopulta talvi alkoi tehdä tuloaan, eikä ruumista ollut vieläkään löydetty. Katoamismaasto päätettiin tutkia vielä kerran.

Ensimmäisenä etsintäpäivänä, 10. lokakuuta, löydettiin metsänistutusalueelta noin kilometrin päästä pyörän upotuspaikasta Kyllikin kenkä, jonka sisään oli tungettu hänen kaulaliinansa. Liina oli revitty rikki, ja siinä oltiin näkevinään selviä hampaanjälkiä. Sen uskottiin olleen Kyllikin suussa. Kengässä oli myös poikki leikattu miesten puuvillatrikoosukka. Kenkä sisältöineen oli sidottu mustalla moneen kertaan kantapään yli nyöritetyllä villalangalla.

Ihme kyllä alueella oli istutettu metsää kesäkuun 1.-6. päivän aikana - pari viikkoa Kyllikin katoamisen jälkeen - havaitsematta mitään erikoista.

Kyllikin hauta löytyi etsintöjen toisena päivänä eli 11.10. 1953 parinkymmenen metrin päästä kengästä. Suon ja metsän reunaan oli kaivettu puolitoista metriä pitkä, puolen metrin levyinen ja 45 senttiä syvä kuoppa. Syvyyttä rajoitti kova kangasmaa, johon lapio ei ollut pystynyt. Haudan paljasti vajaan metrin mittainen nuori mänty, joka oli oudosti kuivunut ja lähti vetämällä irti. Se oli pystytetty ilmeisesti harhauttamaan etsijöitä. Puun teroitettu tyvi oli työnnetty Kyllikki Saaren vatsaan. Etsijäjoukko kaivoi heti haudan auki ensimmäisellä käteen sattuneella lapiolla, joka löytyi läheiseltä ojitustyömaalta. 16 metrin päästä haudasta löytyi seuraavana päivänä surmatun toinen kenkä.

Kyllikki Saaren pään ja hartioiden ympärille oli kiedottu hänen oma päällystakkinsa, jonka vyön solki oli ollut kiinnitettynä. Ruumista oli siirrettäessä ilmeisesti kannateltu juuri tästä vyöstä. Alaruumis oli alaston vyötäröön saakka, ja rintaliivien vasen kuppi oli revitty pois. Raajojen asennosta päätellen hautaaminen oli tapahtunut kuolinkankeuden aikana, eli aikaisintaan 6-12 tuntia ja enintään 2-3 vuorokautta surman jälkeen.

Oikeuslääketieteellisessä ruumiinavauksessa Kristiinankaupungissa todettiin, että ruumis oli jo pitkälle edenneessä mätänemistilassa. Uhria oli isketty hänen vielä eläessään kasvojen poikki pitkänomaisella, tylppäreunaisella, muutaman senttimetrin paksuisella esineellä, esimerkiksi kivellä, niin voimakkaasti, että nenä- ja poskiluut olivat pahoin murtuneet.

Kun silmäilee Isojoen tuomiokunnan käräjäpöytäkirjojen mukaan liitettyjä alkuperäisiä Helsingin yliopiston oikeuslääketieteen laitoksen tutkimuslausuntoja, tulee kuitenkin siihen tulokseen, että vammojen elinaikaisuudesta ei mätänemismuutosten vuoksi voi olla varma. Samasta syystä myös tieto, ettei emättimestä löytynyt spermaa, on merkityksetön.

Haudan mäntyäkin tutkittiin. Todettiin, että se oli katkaistu ennen kesän kasvukauden alkamista. Rekonstruktiotutkimuksissa havaittiin, että vastaavan, teroitetun kepin työntäminen vatsanpeitteiden läpi on mahdollista vasta, kun nämä ovat mädäntymisessä pehmentyneet.

 

Kuka tarttui kirveeseen?

Useimmiten sormenjäljet eivät näy paljain silmin. Mekaanisessa haussa käytetään erilaisia hienojakoisia jauheita, jotka tarttuvat sormenjälkiin niiden tahmeuden ansiosta. Aine voi olla esimerkiksi lyijyvalkoista, mustaa hiilijauhetta tai punaista ferrioksidia.

Kemiallisessa haussa käytetään aineita, jotka reagoivat sormenjäljen rasvan, aminohappojen, suolan tai veden kanssa. Uusimmassa tavassa, liimahöyrymenetelmässä, papillaarilinjat etsitään höyrystämällä niihin syanoakrylaattiliimaa.

 

Sormenjäljet nyt tehokkaammin esiin

 

Kyllikki Saaren murhaaja sai etumatkaa, koska epäilyistä huolimatta tapauksen selvitys oli toukokuussa aloitettu vain kadonneen henkilön hakuna. Katoamisalueella vaelsi kesänä 1953 tuhansia etsijöitä - yhtenä heistä hyvin todennäköisesti myös murhamies itse.

 

Jos vastaava hauta löytyisi nykyaikana, alue eristettäisiin välittömästi ja kaikki etsijät poistettaisiin. Tämän jälkeen rikostutkijat seuloisivat paikan senttimetri senttimetriltä keräten kaiken mahdollisen todistusaineiston laboratoriotutkimuksiin.

 

Rikospaikkasormenjälkien tutkimus on kehittynyt voimakkaasti. Nykymenetelmin sormenjälkiä olisi etsitty todennäköisimmin Kyllikki Saaren kengästä, takin ympäri kiedotusta vyöstä ja ojitustyömaan lapiosta.

 

Sormenjälki muodostuu sormenpään papillaariharjanteiden jättämästä hiestä, rasvasta ja liasta, jotka jäävät parhaiten sileälle pinnalle. Likaiseen pintaan voi jäädä myös painumajälki. Sormenjäljet saattavat sopivissa oloissa säilyä jopa vuosia.

 

Yleensä sormenjäljet eivät erotu paljain silmin, mutta esillehakumenetelmiä on nykyisin iso valikoima.

 

Suomessa on käytetty vuodesta 1989 asti tietokonepohjaista sormenjälkien analyysijärjestelmää AFISia (Automated Fingerprint Identification System). Epäillyiltä otetut sormenjäljet skannataan ja viedään järjestelmään. Ohjelma luokittelee jäljen tyypillisten yksilöllisten piirteiden perusteella ja tallentaa sen tietokantaan. Rikospaikan sormenjäljet skannataan ja käsitellään samalla tavoin. Haku on yksinkertaista: näppäintä painamalla tietojärjestelmä tekee sekunnin murto-osassa listan sopivimmista ehdokkaista, joiden jälkiä sormenjälkiekspertti vertailee.

 

Dna-tunnistetta olisi etsitty uhrista

 

Vielä vallankumouksellisempi edistysaskel on ollut dna-tunnisteiden käyttöönotto.

 

Nykytekniikoin veritipasta tai jopa yhdestä hiuksesta tai siittiöstä voidaan monistaa haluttu dna-alue. Dna:n geenien välisessä osassa esiintyy kullekin yksilölle tyypillisiä jaksoja, ja juuri näitä käytetään yksilön tunnistamiseen (ks. Tiede 2000 6/99, s. 36).

 

Raiskaustapauksissa murhaajan dna:ta voidaan etsiä uhrin sukupuolielimistä. Vaikka Kyllikki Saaren emättimen ja kohdun eritteiden senaikaisissa tutkimuksissa ei saatu lopullista näyttöä, on todennäköistä, että hänet väkisinmaattiin tai että tämä oli ainakin rikoksen motiivi.

 

 

Missä uhri on virunut?

Kaikenlaisista tekstiileistä irtoaa kuituja. Niiden alkuperä voidaan jäljittää mittaamalla erilaisia ominaisuuksia ja vertaamalla muihin kuituihin. Esimerkiksi tekokuidut määritetään polaroidun valon avulla. Polaroitu valo heijastuu kuidun pituus- ja poikkisuuntaan tietyin, kuituluokalle ominaisin tavoin. Nämä kahtaistaitteisuuden erot näkyvät kuitujen heijastamina interferenssiväreinä valomikroskoopissa.

 

Vaihtoehtoisesti olisi voitu etsiä entsyymejä. Kun Pohjanmaan Pia-surmien yhteydessä yksi tytöistä löytyi vedestä kuusi kuukautta murhan jälkeen, hänestä pystyttiin osoittamaan miehen eturauhasperäistä hapanfosfataasientsyymiä, vaikka samoista näytteistä ei löydetty dna:ta.

 

Dna-tekniikat ovat kuitenkin jo tuostakin kehittyneet. Lyhyitä, toistuvia dna-jaksoja eli STR-alueita (short tandem repeat) analysoimalla Kyllikki Saaresta olisi ehkä voitu osoittaa vierasta dna:ta ja muodostaa dna-tunnisteet. Tekijä olisi saatu kiinni vertaamalla niitä paikkakuntalaisten ja muiden kyseeseen tulevien miesten vastaaviin dna-alueisiin.

 

Näin tehtiin Englannissa eräällä paikkakunnalla, jolla tapahtui nuoren naisen seksuaalimurha. Emättimen näytteestä saatiin dna-profiili, mutta yksikään asukasluettelon perusteella kerätyistä sadoista miesten dna-näytteistä ei täsmännyt. Sitten tutkijat huomasivat, että näytteiden joukossa oli kaksi identtistä. Murhaajakin saatiin lopulta testeihin, kun tämän palkkaama verenluovuttaja puhui paikkakunnan kapakassa sivu suunsa.

 

Kenen puukko heilui?

Teräaseen tunnistamiseksi rikospaikan naarmujäljestä - vaikkapa teroitetusta puusta - tehdään valos. Sitten tutkijat tekevät epäillyillä terillä vastaavia jälkiä esimerkiksi lyijylevyyn.

 

 

Kuiduista voi päätellä käydyt paikat

 

Jos Kyllikki Saaren murha olisi tapahtunut nyt, se olisi todennäköisesti pystytty selvittämään myös moderneilla kuitututkimusmenetelmillä. Tekopaikalta ja uhrin vaatteista kerätään teipin avulla irtokuidut ja -karvat, jotka laboratorion mikroskoopin alla alkavat kertoa tarinaansa. Sen perusteella voidaan etsiä tietyntyyppisiä kankaita, vaatteita tai tekstiilejä.

 

Epäilty surmaaja, joka väittää, ettei koskaan ole ollut kosketuksissa uhrin vaatteisiin eikä käynyt hänen asunnossaan - ei ainakaan murhapäivänä - puhuu itsensä useimmiten pussiin. Hänestä pöllyää rikospaikalle kuituja, ja häneen tarttuu niitä. Jos uhri on ollut tekijän asunnossa, hänen vaatteisiinsa on takertunut huoneistossa ajelehtivia kuituja kuin takiaisia. Kuidut karisevat vähitellen irti, mutta viimeisten olinpaikkojen kuituja on jäljellä eniten.

 

 

Poltettiinko murhapaikka bensalla?

Palojätenäyte suljetaan ilmatiiviiseen pussiin. Laboratoriossa pussia kuu-mennetaan, ja kaasuista otetaan ruiskulla näyte tunnistettavaksi kaasukroma-tografiin. Näin saadaan selville sytyk-keenä käytetty palava neste.

 

On ilmeistä, että Kyllikki Saaren päälle kiedotussa päällystakissa ja kenkään työnnetyssä miesten sukassa on ollut arvoituksen ratkaisu. Epäilyttäviä kuituja olisivat olleet sellaiset, jotka eivät tulleet esimerkiksi Kyllikin kotoa tai ystävättären asunnosta. Takissa vieraat kuidut olisivat saattaneet kertoa paikasta, jossa ruumista ehkä säilytettiin ennen hautausta.

 

Kyllikin kengästä löytynyt miehen trikoosukka tunnistettiin tietyn valmistajan tuotteeksi, jota myytiin paikallisissa kaupoissa. Sukassa lienee ollut edustava ja langettava otos tekijän asunnon lattialle karisseesta tekstiilien kuituvalikoimasta.

 

 

 

 

Näin suomalainen surmaa

TAPPAJAKANSAA. Vuonna 1998 Suomessa tilastoitiin 113 murhaa ja tappoa sekä 306 yritystä. Määrä on entiseen tapaan läntisen Euroopan korkein.

NUORTEN MIESTEN MURHE. Tappaja on tyypillisesti 20-29-vuotias mies, tavallinen työntekijä tai työtön. Ammattirikollisten osuus on vähäinen.

UHRI TUTTU. Uhri on lähes aina tekijän tuttava, naapuri, puoliso tai sukulainen.

PUUKKO HEILUU. Suomalaiset suosivat teräasetta. Jos sitä ei ole käsillä, henki riistetään lyömällä, potkimalla, tönimällä tai kuristamalla. Haulikko on lähes yhtä suosittu surma-ase. Naruun, vyöhön, myrkkyyn tai pommiin turvaudutaan harvoin.

PULLO TAKATASKUSSA. Useimmiten sekä tekijä että uhri ovat humalassa.

KAUNAA JA RIITOJA. “Sä perkele vittuilit mulle kolme kuukautta sitten!" Suomalainen veriteko on pikaistuksissa tehty tappo. Perusluonteeltaan ujo ja arka mies patoaa ahdistuksensa, joka ryypätessä purkautuu väkivallaksi. Taustalla on usein kaveriporukan kiista tai perheriita.

KOTONA TAI RAVINTOLAJONOSSA. Yleensä ei lähdetä kunnanrajaa kauemmas riehumaan, vaan surmatyöt tehdään kotona tai tutun luona. Vaaran paikkoja ovat ovensuut, parvekkeet ja kesämökin kuistit. Henki on herkässä myös kadulla, kapakan edessä ja nakkikioskin jonossa.

MURHAPÄIVÄ ON LAUANTAI. Henkirikokset kasautuvat viikonvaihteeseen. Lauantai on viikon vaarallisin vuorokausi - erityisesti naisille. Toinen huippu koetaan “pikkulauantaina", keskiviikon ja torstain välisenä yönä.

TEKOA EI PEITELLÄ. Useimmiten surmaaja jää rikospaikalle odottamaan poliisia. Osa joutuu paniikkiin ja pakenee, mutta harva yrittää piilottaa ruumiin. Kätkijöiden suosiossa ovat metsät, lammet ja hiekkakuopat. Naiset koettavat miehiä useammin hävittää tekonsa jäljet. Valtaosa naisista toimii yhdessä miehen kanssa; ruumiin siirtely on työlästä puuhaa. Vain muutama tekijä paloittelee tai polttaa vainajan.

Jukka Ruukki

Lähteet: Tutkimusjohtaja Kauko Aromaa, Oikeuspoliittinen tutkimuslaitos; Janne Kivivuori, Suomalainen henkirikos (Helsinki 1999), Rikollisuustilanne 1998 (Helsinki 1999).

 

Profiloinnilla murhaajan mieleen

 

 

 

Kyllikki Saaren tapauksessa tuntuu erikoiselta, ettei 600 hengen maastoetsinnöissä pari

 

 päivää katoamisen jälkeen havaittu mitään. Entä mikseivät metsänistuttajat löytäneet hänen kenkiään? Joko etsittiin väärältä alueelta tai sitten murhaaja oli väliaikaisesti piilottanut ruumiin - ehkä samalle vaikeakulkuiselle suoalueelle.

 

Tapauksen yksityiskohdista voi päätellä jotakin murhaajan aivoituksista. Hän oli mitä todennäköisimmin etsijöiden joukossa. Hän saattoi pitää huolta siitä, että hän sai haravoitavakseen juuri sen alueen, jolle kengät ja ruumis oli piilotettu. Kaiken perusteella murhaaja tunsi paikan hyvin.

 

Psykologiasta on saatu rikostutkintaan uusi, tehokas keino. Henkirikosten tutkinnassa on otettu käyttöön väkivaltarikosten profilointi. Se auttoi esimerkiksi muutama vuosi sitten niin sanotun kukkakauppasurman ratkaisussa Helsingissä.

 

Keskusrikospoliisin profilointikoulutuksesta vastaavan komisario Thomas Elfgrenin mukaan menetelmän kehitti alun perin FBI lähinnä sarjamurhaajien jäljittämiseen. Sarjamurhaajat ovat psykopaatteja, jotka saattavat valita uhrinsa vaikkapa äänen tai polven muodon perusteella. Yhdysvalloissa he liikkuvat osavaltiosta toiseen ja tekevät samantyyppisiä murhia.

 

Rikoksen tekotapa kertoo tekijän sielunmaisemasta, tottumuksista, koulutuksesta, todennäköisestä henkilötaustasta ja suhteesta uhriin. Tapahtumapaikka, uhrin valinta sekä väkivallan menetelmä, voimakkuus ja kohde auttavat muiden seikkojen ohella muodostamaan tekijästä persoonallisuusprofiilin. Kaikki tämä helpottaa syyllisen etsintöjä.

 

Esimerkiksi teon selvä suunnittelemattomuus - rikospaikkaa ei ole siivottu tai jälkiä hävitetty - johdattaa tutkijat aina vahvasti epäilemään, että syyllinen on uhrin läheinen tai ainakin tuttu. Tällöin on useimmiten kyse mustasukkaisuudesta tai esimerkiksi huumekauppoihin liittyvästä kostosta.

 

Ruumiin kätkeminen osa aggressiota

 

Tätä nykyä profiloinnin kehittämisen kärjessä on Centre for Investigative Psychology -tutkimuskeskus Liverpoolin yliopistossa Englannissa. Siellä on juuri ollut vuoden ajan vierailevana tutkijana psykologi Pekka Santtila, joka nyt toimii tutkijana ja opettajana Poliisiammattikorkeakoulussa. Santtila teki Liverpoolissa lopputyönsä alan tämän hetken tunnetuimman tutkijan professori David Canterin ohjauksessa. Työssä analysoitiin vuosilta 1980-1994 yhteensä 502 suomalaista henkirikosta, joissa oli yksi tekijä ja yksi uhri. Santtila väitteli viime vuoden lopulla Åbo Akademissa. Kyllikki Saaren tapausta hän pitää tyypillisenä ongelmana, jossa profilointia voisi hyödyntää.

 

Santtilan mukaan Kyllikki Saaren ruumiin kätkeminen edustaa niin sanottua instrumentaalista aggressiota, joka jo kertoo tekijästä paljon. Instrumentaalisen eli tarkoitushakuisen aggression tunnusmerkit täyttävä teko viittaa siihen, että tekijällä on taipumus ratkaista ongelmia turvautumalla väkivaltaan ja laittomiin keinoihin.

 

Kaiken tapauksesta tiedetyn perusteella voitaisiin todennäköisesti luoda profiili yksin eläneestä miehestä, joka oli murhan aikoihin yli 30-vuotias, jolla oli melko vähän sosiaalisia suhteita ja joka tiedettiin naapurustossa jossakin määrin omituiseksi. Hän oli ilmeisesti hautonut tekoaan jo pitkään ja todennäköisesti tunsi Kyllikki Saaren. Lopullinen kohtaaminen öisellä kylätiellä saattoi olla sattuma mutta laukaisi kuitenkin suunnitelman täytäntöönpanon. Sattumaa saattoi olla myös se, että uhriksi joutui juuri Kyllikki Saari.

 

Nykyaikaisten eurooppalaisten profilointitutkimusten perusteella Saaren surman kaltaisessa tapauksessa kätkeminen ja suunnitelmallisuus viittaa siihen, että tekijällä on saattanut olla jonkinlainen rikostausta. Voi myös uumoilla, ettei hän ollut sukua uhrilleen. Nykykäsityksen mukaan tekijällä ei välttämättä ole kontollaan aiempaa henkirikosta tai raiskausta - josta Kyllikki Saaren kohdalla oli todennäköisimmin kyse - vaan ehkä vain omaisuusrikoksia tai pahoinpitelyitä.

 

Oliko kyse raiskaajan reviiristä?

 

Oliko Kyllikki Saaren murhaaja paikallinen vai joku läpikulkija? Profilointi voi antaa vihiä tästäkin.

 

Professori David Canter analysoi 45 lontoolaisen raiskaajan yhteensä 251 tekoa, joissa yhteisenä piirteenä oli se, että uhri ja raiskaaja olivat toisilleen vieraita. Analyysissä kävi ilmi hämmästyttävä seikka, johon oli viitattu jo aikaisemmissakin tutkimuksissa muun muassa Yhdysvalloissa. Raiskaajista 43 (91 %) suoritti tekonsa muutaman kilometrin läpimittaisella alueella, jonka sisällä useimmiten oli raiskaajan asuinpaikka. Raiskaaja piti kuitenkin keskimäärin kilometrin läpimittaisen "turvavyöhykkeen" kotinsa ympärillä. Vain muutama asui ympyrän ulkopuolella, matkusti tutulle alueelle bussilla, junalla tai autolla ja palasi tekonsa tehtyään suojavyöhykkeelleen.

 

Tämä raiskausten psykologinen maantiede viittaa siihen, että tekijä alitajuisesti arvelee tulevansa tunnistetuksi, jos hän toimii liian lähellä kotiaan. Toisaalta raiskaaja ilmeisesti haluaa toimia tutussa ympäristössä siltä varalta, että jokin menee vikaan ja hän joutuu pakenemaan. Muutaman kilometrin ympyrässä kuvastuu myös ihmisen luontainen tarve minimoida tarpeen tyydytykseen käytettävä energia.

 

Tutkimus tehtiin tiheästi asutussa Lontoossa ja koski miehiä, jotka olivat syyllistyneet useaan raiskaukseen, mutta samantyyppisiä tuloksia on saatu muuallakin. Harvaan asutussa Suomessa ja etenkin tasaisella Pohjanmaalla turvaetäisyydet ja toimintaympäristön rajat voivat olla kauempana, mutta täälläkin tyypillinen raiskaaja toimii tutulla alueella. Raiskauksen uhriksi joutuneet naiset tajuavat tämän alitajuisesti: he välttävät seutua, jolla joutuivat raiskatuksi. Monet raiskatut vaihtavat paikkakuntaa, työtä, ihmissuhteita ja jopa nimeä.

 

Kyllikki Saaren murhaaja - ja todennäköisesti raiskaaja - olisi edellisen perusteella paikkakuntalainen mies, joka iski enintään muutaman kilometrin päässä kotoaan. Hän tunsi soisen alueen hyvin, ehkä metsästeltyään tai mahdollisesti työskenneltyään siellä.

 

 

 

 

Kuka puristi liipasinta?

Ampujaksi epäillystä etsitään pölläh-täneitä ruutihiukkasia, jotka eivät näy paljain silmin. Hiukkaset kerätään teipillä painelemalla. Sitten ne etsitään teipistä pyyhkäisyelektronimikroskoopilla. Nähdyt hiukkaset tunnistetaan saman tien laitteeseen kytketyllä röntgen-analysaattorilla.

 

Kasvojen runtelu viittaa tuttuuteen

 

Kyllikki Saaren kasvojen vammat ovat poikkeuksellisia. Muistissamme ei ole toista ainakaan naiseen kohdistunutta henkirikosta, jossa kasvot olisi murskattu. Siinä on jotakin omituista, mikä ei sovi kuvaan. Raiskaaja ei toimi tyypillisesti näin, vaan kyse on jostakin poikkeavasta asiasta tai onnettomuudesta.

 

Oikeuslääketieteellisten tutkimusraporttien perusteella kasvoluissa oli murtumia - siitä ei ole epäilystäkään. Ongelma on siinä, ettei voida olla aivan varmoja, syntyivätkö vammat ennen kuolemaa vai sen jälkeen. Periaatteessa kasvot olisi saatettu murskata tunnistamisen estämiseksi, mutta tämä tuntuu epätodennäköiseltä.

 

Psykologi Santtilan mukaan kasvojen tuhoaminen voisi nykyaikaisen profiloinnin menetelmien mukaan viitata siihen, että murhaaja oli vainoharhainen tai että hän tunsi Kyllikin. Hänen piti jotenkin "poistaa" tutut kasvot häiritsemästä tekoa. Kuoleman jälkeinen silpominen ja vahingoittaminen puolestaan viittaisi tekijän vakavaan psykopatologiaan.

 

Toisaalta instrumentaalisen aggression tunnusmerkkeihin kuuluu, että väkivalta ei itsessään ole keskeinen tavoite - kuten esimerkiksi niin sanotussa ekspressiivisessä aggressiossa - vaan että väkivaltaan turvaudutaan silloin, kun teko - esimerkiksi Kyllikki Saaren tapauksessa todennäköisesti raiskaus - uhkaa syystä tai toisesta epäonnistua tai tekijää uhkaa kiinnijääminen. Väkivaltaa käytetään tällöin kylmäverisen harkitusti, ei raivon vallassa. Uhrin kuolema on varsinaisesti tarkoitetun toiminnan "sivutuote".

 

Useimmiten murhaajan livistäminen on kuitenkin enemmän sattumaa kuin huolellisen suunnittelun tulosta. Sitä paitsi usea surmatyö tapahtuu suunnittelematta, äkillisessä raivonpuuskassa, ekspressiivisenä aggressiona, jonka tarkoitus on nimenomaan vahingoittaa uhria. Tajunnan taas kirkastuttua surmaaja tajuaa olevansa rikospaikalla kädet ja vaatteet veressä, tekoväline kädessä ja ilman alibia. Yleensä tekijä pakenee sokissa jättäen rikospaikan täydelliseen epäjärjestykseen uhreineen päivineen. Tällöin profiloija tulkitsee voimakkaan tunnesiteen uhrin ja tekijän välille ja suuntaa poliisitutkimukset uhrin lähimpiin henkilöihin. Tällaisissa tapauksissa kiinni jäämisen riski Suomen kokoisessa maassa lähenee nykyisin sataa prosenttia.

 

  rikosteknisessä laboratoriossa pyyhkäisyelektronimikroskooppiin kytketyllä analysaattorilla.

 

 

 

 

Kaikkia uhreja ei löydetä

  todennäköisiä henkirikoksia arvioidaan olevan  kymmenkunta, ja lisäksi noin 25-35 katoamistapaukseen liittyy henkirikoksen mahdollisuus.

(PK & KH

 

Mänty olisi yksilöinyt veistovälineen

 

Entä Kyllikin suohaudan päälle lyöty männynrisu? Se on edelleen tallella; murhahan ei vanhene koskaan, ja siksi todistusaineistoa ei voi hävittää.

 

Kyllikki Saaren murhan nykyinen päätutkija on rikosylikonstaapeli Tapani Tikkala Keskusrikospoliisin Vaasan yksiköstä. Hän kertoo, että juttu voidaan avata uudelleen koska tahansa, jos uutta todistusaineistoa tulee esiin. (Sellaiseksi ei lueta selvänäkijöiden mielikuvia, joita joskus tarjotaan.)

 

Tikkala on hyvin perehtynyt Kyllikki Saaren tapauksen valtavaan asiakirjamäärään. Hänen mukaansa poliisi kyllä selvitti murhaajan todennäköisen henkilöllisyyden, mutta koska tekninen näyttö puuttui, juttua ei voitu viedä käräjille.

 

Tikkala huomauttaa, että nykyisin haudan mänty voitaisiin tutkia valo- ja pyyhkäisyelektronimikroskoopilla, jotka paljastaisivat vuolemisessa käytetyn välineen "sormenjäljet". Nykytapauksissa näitä voidaan verrata epäiltyjen hallusta mahdollisesti löytyvien puukkojen ja kirveiden mikroskooppisiin piirteisiin; niiden terässä on nimittäin yksilöllisiä uurteita ja koloja.

 

Kyllikki Saaren tapauksessa tekoase lienee kuitenkin jo ajautunut omistajansa hallusta unohduksiin.

 

Todennäköisesti murha olisi selvinnyt

 

Nykyisin Suomessa tehdään vuosittain noin 150 henkirikosta. Lähes kaikki selvitetään.

 

 Yksi täydellisen henkirikoksen edellytys näyttää olevan ruumiin hävittäminen. Se on perinnäisesti tehty joko paloittelemalla, polttamalla, hautaamalla maahan tai upottamalla järveen. Lehdistä olemme lukeneet epäonnistuneista yrityksistä. Jos Kyllikki Saarta ei olisi löytynyt ennen lumen tuloa, voi olla, ettei häntä olisi löydetty koskaan - eikä kukaan enää muistaisi tapausta.

 

Tätä nykyä mädäntynytkin uhri voidaan tunnistaa oikeushammaslääketieteen ja dna-menetelmien avulla. Ruumiinosa tai vaikka pieni luunsiru tai uhrin hius riittää paljastamaan uhrin sukupuolen ja dna-tunnisteen. Hampaista selviää ikä. Oikeuskemiallisin menetelmin voidaan analysoida uhrin käyttämät lääkkeet ja huumeet.

 

Edellä kerrotun perusteella näyttää siis siltä, että jos Kyllikki Saaren murha tapahtuisi nyt, se hyvin todennäköisesti ratkeaisi vahvoin näytöin. Pitäisikö puhdistaa pölyt papereista, kaivaa todistusaineisto esiin ja panna geenimonistuslaite lämpiämään? Kaiken huomioon ottaen: ei kannata.

 

Vuoden 2000 tammikuussa Kyllikki Saaren murhasta on kulunut 46 vuotta ja 8 kuukautta. Kyllikin murhaaja olisi psykologisen profiilin perusteella 77-vuotias tai vanhempi. Kaikki merkit - myös tutkinnallisista syistä tämän artikkelin ulkopuolelle jätetyt - viittaavat siihen, että murhaaja on kuollut. Kyllikki Saaren tapaus jää elämään.

 

PEKKA J. KARHUNEN on lääketieteen ja kirurgian tohtori ja Tampereen yliopiston oikeuslääketieteen professori, joka hoitaa alan professuuria myös Kuopion yliopistossa.

 

KIMMO HIMBERG on filosofian tohtori ja Keskusrikospoliisin laboratoriojohtaja.

 

 

Sisältö jatkuu mainoksen alla