Sellaista kulttuuria ei tunneta, jossa musiikkia ei lainkaan olisi. Musiikissa on tallella koko inhimillinen tunneskaala. Siksi me tarvitsemme sitä.



TEKSTI: Heljä Valamies

Sellaista kulttuuria ei tunneta, jossa musiikkia ei lainkaan olisi. Musiikissa on tallella koko
inhimillinen tunneskaala. Siksi me tarvitsemme sitä.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2005

Kuuntelen Bachia sohvalla maaten. Maailmankuulun sellistin tulkinta on täysin vailla mahtipontisuutta, ja sävelet uivat tajuntaani keveästi. Vajoan nirvanaan muistaen, että jos nukahdan Yo-Yo Man sellon ääneen, herään astetta onnellisempana.

Musiikki vaikuttaa tunteisiin suoremmin kuin mikään muu taiteenlaji. Sillä on ilmiömäinen kyky ilahduttaa, piristää, järkyttää, viedä hurmioon, vakavoittaa, luoda harrasta tunnelmaa ja liikuttaa kyyneliin asti.

Emotionaalisen latauksen huomaa erityisen selvästi elokuvissa. Vaikka sulkisi kesken kaiken silmänsä, pelkän taustamusiikin perusteella arvaa, milloin oven takana vaaniva murhaaja ryhtyy toimeen tai rakastavaiset lankeavat toistensa syliin.

Itse kukin voi paeta arkea ja säädellä tunteitaan ja vireystilaansa musiikilla. Rokki vauhdittaa jumppaa ja siivoamista, mikä tahansa lempimusiikki lyhentää ajomatkaa. Vivaldi voi virittää mietiskelyyn. Suruunsa voi etsiä kaikupohjaa Mozartin Requiemista, bluesista tai Johnny Cashin lauluista.

Tavarataloissa hyrisevä musakki virittää asiak-kaat ostavaiseen olotilaan. Ei ole ihme, että liike-elämäkin on valjastanut musiikin käyttöönsä, tehdäänhän hankintoja paljolti tunteiden pohjalta.

Mieltymys on ikiaikainen


 


Ilmaisumuotona musiikki on ikivanha, todennäköisesti puhettakin vanhempi. Tätä mieltä on muun muassa musiikkiterapian professori Jaakko Erkkilä Jyväskylän yliopistosta.

- Äidit ovat aina äännelleet vauvoilleen, ja äänillä on ollut erilaisia merkityksiä jo ennen kuin sanat muodostuivat. Sitä mukaa kuin puhe kehittyi kohti täsmällisiä ilmaisuja, sen emotionaalinen puoli köyhtyi. Musiikissa se on tallella, ja siksi me tarvitsemme sitä.

Ikiaikainen mieltymys rytmiin ja melodiaan on ihmisellä valmiina pienestä pitäen.

Jos soittaa kahden kuukauden ikäiselle vauvalle Bachia, Mozartia tai muuta klassista, joidenkin mielestä ehkä vaativaakin musiikkia, se seuraa sitä keskittyneesti. Onko kappale mieluisa, näkyy lapsen ilmeistä ja katseen suunnasta, usein myös kehon liikkeistä, jotka myötäilevät musiikin tapahtumia. Jos vauva ei pidä kappaleesta, hän kääntää päänsä pois päin äänen lähteestä.

Tarjoaa runsaasti ärsykkeitä


 


Vauvan tarkkaavaisuus ja mieltymys klassiseen musiikkiin ei johdu hänen poikkeuksellisesta lahjakkuudestaan, vaan musiikin tarjoamista ärsykkeistä. Nimenomaan klassinen musiikki sisältää paljon dynaamista vaihtelua ja muodostaa siksi monipuolisen ympäristön aistihavainnoille. Siinä on vauvalle tuttuja elementtejä:

- Kun äiti lähestyy, hänen askeltensa ääni voimistuu - crescendo, vähitellen paisuttaen.


- Äiti juttelee lempeällä äänellä - dolce, suloisesti.


- Jotakin putoaa yllättäen lat-tialle, kuuluu kolinaa - staccato, erotellen.


- Hyväntuulista juttelua, naurua - allegro, nopeasti, scherzando, leikillisesti.


- Aikuiset kinastelevat - con fuoco, tulisesti. Riitasointujakin saattaa kuulua.


- Vauvan nukkuma-ajan lähestyessä vanhemmat hiljentävät ääntään - diminuendo, vähitellen heikentyen.

Jotkut muusikkoäidit ovat kertoneet lastensa tunnistaneen kappaleita, joita he odotusaikanaan harjoittelivat. Jaakko Erkkilä on epäilevällä kannalla muun paitsi rytmin suhteen, sillä vatsa on aika meluisa paikka: siellä voi vallita jopa 70 desi-belin ryske.

Matalat äänet kyllä läpäisevät vatsanpeitteet hyvin, ja sikiö kuulee äidin aineenvaihdunnan äänet ja sydämen sykkeen sekä aistii hänen askeltensa rytmin. Sikiövaiheesta juontuneekin ihmisen mieltymys rytmiin.

Duuri ja molli opitaan


 


Kaikki musiikin tyylisuunnat antavat ystävilleen huippuhetkiä ja oivalluksia. Tuntuisi oudolta kuvitella maailmaa ilman säveliä, niin olennainen osa elämää musiikki on: se saattaa ihmisiä avioon ja haudan lepoon, lietsoo sotaa ja rakentaa rauhaa, vahvistaa rakkautta ja säilöö muistoja.

Sellaista kulttuuria ei tunneta, jossa musiikkia ei lainkaan olisi, ja musiikissa on useita elementtejä, jotka vetoavat koko ihmiskunnalle yhteisiin perustunteisiin.

- Monet musiikin ilmiöt noudattavat antropologisia peruslainalaisuuksia. Musiikki saattaakin olla pitkälle kehittynyt jatkumo jostain, mikä ihmisessä on aina ollut, Jaakko Erkkilä arvelee.





Rentoudu musiikin avulla


- Varaa kuunteluun vähintään 20 minuuttia aikaa.


- Valitse mieleisiäsi rauhallisia kappaleita, joissa äänet soljuvat pehmeästi ilman selvää päämäärää. Tempon pitäisi vastata lepopulssiasi.


- Rauhoita tilanne muulta hälyltä.

Duurin ja mollin aiheuttamat tunnetilat ovat kulttuurisidonnaisia ja opittuja. Länsimaalaisen korvissa esimerkiksi indonesialainen hautajaislaulu kuulostaa iloiselta, koska meille surumielisyyttä merkitsee molli.

Länsimaisessa musiikkiperinteessä säveltäjät käyttävät yhtaikaa monia tehokeinoja haluamansa tunnelman luomiseksi:

- Iloa ja onnea voi korostaa muun muassa korkeilla äänillä, nousevilla sävelkuluilla, nopeilla tempoilla ja kontrasteilla nuottien kestoissa.


- Surua viestivät hitaat tempot, hiljainen äänenvoimakkuus, sameat äänenvärit ja hidas vibrato.


- Myös hellyyteen sopivat hitaat tempot, pienet voimakkuuden vaihtelut, pehmeät äänensävyt ja hidastukset.


- Vihaa voi ilmaista esimerkiksi äänen voimakkuudella, kirkkailla äänenväreillä, staccatolla, nopeilla tempoilla ja pienillä temponvaihteluilla.


- Sanatkin luonnollisesti vaikuttavat tunnel-maan suuresti.




Äänellä mutkikas tie tajuntaan


Ennen kuin ääni saavuttaa kuulijan tajunnan, tapahtuu sekunnin murto-osassa paljon. Äänen lähde, esimerkiksi jousen hankaus sellon kieltä vasten, luo vaihtelua ilmanpaineeseen. Kun paineenvaihtelut etenevät sisäkorvaan, ne muuntuvat sähköimpulsseiksi, jotka etenevät kuuloratoja pitkin kohti kuuloaivokuorta.


Matkan varrella impulssit kulkevat aivoissa useiden tumakkeiden, hermosolujen risteysase-mien, kautta. Ne rekisteröivät äänen voimakkuuden ja saapumisajan ja niiden perusteella äänilähteen sijainnin. Simpukkatumake tarkentaa tietoa äänen korkeudesta.


Yhä jalostuneempaa informaatiota kantavat hermoimpulssit etenevät talamuksen kautta ohimolohkoihin kuuloaivokuoreen.


Kuuloaivokuoren primaarialueella tapahtuu äänen korkeuden, intensiteetin ja muiden peruspiirteiden vertailu. Ympäröivät sekundaariset alueet selvittävät monimutkaisempia asioita, kuten sen, mistä soittimesta ääni on peräisin.

Aktivoi aivoja laajalti


 


Tutut sävelet vetävät puoleensa, joten musiikin avulla pääsee hetkessä aikamatkalle. Toisaalta yllätyksiäkin tarvitaan, jotta kuulijan mielenkiinto säilyisi.

- Mikä määrä yllätyksiä on sopiva, riippuu täysin kuulijasta. Joku erottaa vaikeasti havaittavia nyan-sseja, toinen taas kaipaa voimakkaampia tehokeinoja, sanoo dosentti Mari Tervaniemi Helsingin yliopiston psykologian laitoksen kognitiivisen aivotutkimuksen yksiköstä.

Mihin musiikin vahva emotionaalinen vaikutus pohjimmiltaan perustuu, on vielä ratkaisematta. Aivotutkijat alkoivat järjestelmällisesti pohtia asiaa vasta 1990-luvun alussa. Tutkimus on kansainvälistä ja monitieteistä, mukana on muun muas-sa psykologian, neurologian ja musiikkitieteen asiantuntijoita. Mari Tervaniemi edustaa musiikin neurotiedettä.

- Alan kokeellinen tutkimus on erittäin haastavaa, koska musiikki vaikuttaa tunteisiin erittäin yksilöllisesti.

Viime aikoina on saatu selville, että musiikki vaikuttaa paljon laajemmilla aivoalueilla kuin aikaisemmin ajateltiin. Aivoissa ei siis ole tiettyä "musiikkikeskusta".

Tunteisiin ja kokonaisuuksien- hallintaan erikoistunut oikea aivo-puolisko on musiikin kuuntelussa erityisen tärkeä - tärkeämpi kuin vaikkapa keskustelua seuratessa. Konserttiyleisö voikin keskittyä taidenautintoon ilman älyllistä ponnistelua.

Näyttöä on myös siitä, että musiikki koskettaa vahvasti primitiivisimpiä aivojen osia: mitä voimakkaampi musiikkinautinto on, sitä enemmän aktivoituvat limbisen järjestelmän rakenteet, jotka on aiemmin yhdistetty moniin mielihyvän lähteisiin, kuten syömiseen, seksiin ja huumeisiin.

- Mielihyvä on ilmeisesti jotain hyvin yleistä, millä on aiheuttajastaan riippumatta yhteinen perusta, Mari Tervaniemi päättelee.

Muokkaakin aivoja


 


Muusikoiden aivoista tiedetään, että musiikki jopa muuttaa aivojen toimintaa.

Yo-Yo Malla, kuten muillakin muusikoilla, ääntä vastaan ottava kuuloaivokuori ja äänen tuottoon osallistuvat liike- ja tuntoaivokuoret toimivat tavallista tehokkaammin. Vuosikau-sien ahkera harjoittelu vieläpä herkistää ne omalle soittimelle, joten sellistillä ne reagoivat herkimmin sellon ääniin ja soittoliikkeisiin.





Nyt musiikkia Heurekassa


Musiikki vetoaa tunteisiin kaikissa kulttuureissa, mutta osittain eri tavoin. Tämän voi todeta
Tiedekeskus Heurekassa, jonka Musiikki-näyttely tarjoaa kansanmusiikkia eri puolilta maailmaa.


Näyttelyssä saa myös kokeilla säveltämistä ja orkesterin johtamista, soittaa ilmakitaraa ja testata omaa musikaalisuuttaan. Näyttely kestää 5.3.2006 asti.


Tiedustelut (09) 85 799, info@heureka.fi, http://www.heureka.fi/

Melodian päättyminen odotusten vastaisella tavalla herättää muusikoilla voimakkaampia vasteita kuin maallikoilla. Niinpä he huomaavat esityksen pienetkin lipsahdukset tavallista yleisöä herkemmin. Vielä ei tiedetä varmasti, johtuuko tämä lahjakkuudesta, ahkerasta harjoittelusta vai molemmista.

- Toisaalta muutkin kuin muusikot oivaltavat musiikista hyvin paljon. Maallikko voi tunnistaa virheen jopa sellaisessa Beethovenin kappaleessa, jota ei ole aiemmin kuullut. Jos on hahmottanut tietyt musiikin perusrakenteet, huomaa helposti, jos esitys ei noudatakaan niitä. Perusrakenteita ei tarvitse osata nimetä, jotta havaitsisi niiden vääristymät, Mari Tervaniemi sanoo.

Rohkaisee vuorovaikutukseen


 


Musiikilla on alusta alkaen ollut vahva sosiaalinen tehtävä. Se on auttanut säätelemään tunteita ja lujittamaan yhteishenkeä.

Nykyään sen tiedetään vähentävän vaivautuneisuutta ventovieraiden kesken, kehittävän keskittymiskykyä ja vahvistavan motivaatiota suoriutua tehtävistä. Näitä vaikutuksia voidaan hyödyntää terapia-työssä.

Rytmi on erityisen tärkeässä asemassa hoidettaessa esimerkiksi kehitysvammaisia lapsia, joilla on ymmärrys- ja oppimisvaikeuksia. Lapsi soittaa yhtä soitinta, esimerkiksi pianoa, terapeutti toista samalla ohjaten rytmiä lapsen pulssin mukaiseksi. Tavoitteena on, että lapsi oivaltaa yhteisen rytmin ja sen avulla kommunikoinnin. Improvisaatiotuokio tallennetaan.

- Improvisointi kehittää levottoman lapsen kykyä vuorovaikutukseen. Hän myös pystyy jälkeenpäin istumaan hiljaa ja kuuntelemaan haltioi-tuneesti omaa aikaansaannostaan, Jaakko Erkkilä sanoo.

Koska musiikki synnyttää myös mielikuvia ja puhetta, sillä hoidetaan myös depressiota. Tällöin käytetään ohjattujen mielikuvien tekniikkaa.

Musiikki on yleensä soitinmusiikkia, ja kuuntelija kertoo sen synnyttämistä mielikuvista. Jos hän puhuu vaikkapa lammesta ja veneestä, terapeutti saattaa kysyä, onko veneessä ihmisiä. Olennaista on, että terapeutti pysyttelee tässä vaiheessa hoidettavan mielikuvamaailmassa eikä ryhdy etsimään mielikuville merkityksiä tai tulkintoja. Analyyttinen keskustelu käydään vasta jälkeenpäin.

Alus on laivaa vanhempi. Kuva: Getty Images

Maakravut oppivat merikielen myöhään.

Suomensukuisten kielten vanhimmassa perintösanastossa ei ole mitään sellaista, mikä viittaisi mereen tai merillä liikkumiseen.

Vesi on kyllä ollut tärkeä elementti esi-isiemme elämässä, mutta sitä ovat edustaneet Uralvuoriston molemmin puolin virtaavat joet, jotka ovat palvelleet sekä kätevänä liikkumisväylänä että runsaskalaisena ruoka-aittana. Vesikulkuneuvon yleisnimitys alus on johdettu jotakin alla olevaa merkitsevästä perintösanasta ala.

Saksan Meer muistuttaa niin paljon suomen meri-sanaa, että germaanisen lainaetymologian mahdollisuus tulee etsimättä mieleen. Samantapaisia sanoja on kuitenkin myös muissa Itämeren alueen kielissä, joten tutkijat ovat vuosikymmeniä väitelleet siitä, onko meri germaanista vai balttilaista alkuperää. Laina se on joka tapauksessa.

Laiva- ja purje-sanojakin on joskus pidetty balttilaisina, mutta nykykäsityksen mukaan ne ovat germaanisia lainoja. Muita esimerkkejä germaanisperäisestä purjehdussanastosta ovat airo, keula, laita, masto, parras, raaka, teljo ja mahdollisesti myös väylä.

Keskiajalta lähtien purjehdussanastoa on lainattu nuoremmista germaanisista kielimuodoista, lähinnä ruotsista ja alasaksasta.

Ruotsista on saatu esimerkiksi ankkuri, jolla, köli, luotsi, luovia, matruusi, märssy, poiju, reimari ja seilata, alasaksasta ainakin touvi.

Nopeaa purjealusta tarkoittava jahti ja monimastoiseen purjelaivaan viittaava parkki voivat olla peräisin kummasta tahansa, samoin puomi, ruori, rahti, ruuma ja takila. Kauppatavaran mittayksikkö leiviskä lienee lainattu alasaksasta viron kautta.

Suomen kielen ensimmäinen erikoisalan sanakirja oli Suomalainen Meri-sanakirja, jonka ”överstiluutnantti ja ritari” Albin Stjerncreutz julkaisi vuonna 1863.

Hän oli huolissaan maakravuista, jotka eivät suomalaisessakaan laivassa ensi alkuun ymmärtäneet, mitä oli tehtävä, kun kapteeni käski Pohjois-Euroopan kansainvälisellä merikielellä hissaamaan tai haalaamaan kliivarin eli nostamaan tai ottamaan alas tietyn kolmikulmaisen keulapurjeen.

Stjerncreutzin sanakirjassa suomen kieleen tuli sana kampanja, jolla tarkoitettiin sotalaivaston liikkeitä sekä sodan että rauhan aikana. Sama kansainvälinen sana tuli samoihin aikoihin käyttöön myös maalla tapahtuvan sotaretken merkityksessä.

Aatteellisen tai kaupallisen rynnistyksen nimitys siitä tuli meillä vasta 1900-luvun puolella.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 8/2018

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.