Ankarassa syysmyrskyssä vuonna 1468 uponnut arvokaslastinen Hanneke Vromen holkki lepää Suomenlahden pohjassa, toistaiseksi ainakaan virallisesti löytämättä. Arkeologeille hylky tarjoaisi paljon kaivatun suoran ikkunan meikäläiseen keskiaikaan.



Julkaistu Tiede -lehdessä 11/2009

"Tummanpunainen samettipuku on piloilla. Pahoinvoinnista kärsivä poika oksensi hänen syliinsä heti Arholmasta lähdettyä, eikä palvelija saanut pukua kunnolla puhdistettua etumustan kirjailujen ja koristelujen kohdalta. Nainen tietää, että matka-arkussa on paljon puhtaita ja paljon hienompiakin vaatteita, mutta ei ajattele nyt niitä."


Marraskuun puolivälissä 1468 lähti Lyypekin satamasta neljän aluksen saattue kohti pohjoista Itämerta. Kahdella aluksella päämääränä oli Tukholma, kahdella Tallinna. Tallinnaan suuntaavista aluksista suurempi oli holkki, Itämerellä harvinaisen suuri purjealus, jonka lastina oli muun muassa 200 pakkausta kangasta, lähes 1 200 tynnyriä hunajaa ja monenlaista muuta kauppatavaraa sekä 10 000 kultaguldenia. Lähteiden mukaan aluksessa oli ainakin 180-240 henkilöä. Tukholman edustalta Arholmasta mukaan tulivat myös Raaseporin linnanherran Lauri Akselinpoika Tottin puoliso Katariina Jönsintytär Viffert ja heidän poikansa. Aluksen kapteeni oli lyypekkiläinen laivuri Hanneke Vrome.

Matkan ajankohta oli suunniteltu tarkkaan. Lyypekkiläiset hansakauppiaat pelkäsivät Itämeren kaappareita, joten arvokas lasti päätettiin siirtää pohjoisiin kaupunkeihin vasta purjehduskauden päätyttyä myöhään syksyllä, kun kaappareiden alukset eivät enää olleet liikkeellä. Suunnitelma pysyi salassa, ja alukset välttivät rosvouksen, mutta luonnonvoimille eivät hansatkaan voineet mitään.

Estoniaan verrattava katastrofi

Hanneke Vromen holkin haaksirikosta on säilynyt kertomus, joka ilmeisesti perustuu lähellä purjehtineen toisen laivan miehistön havaintoihin. Laivat olivat ulapalla melko lähellä Tallinnaa, kun ne kohtasivat voimakkaan vastatuulen, joka pakotti ne kääntymään Suomen suuntaan. Silloin toinen - näistä laivoista parempi - kaatui ja upposi. Kertomuksen mukaan kukaan yli 200:sta aluksessa olleesta ei pelastunut, vaan kaikki "laskeutuivat ikään kuin silmänräpäyksessä meren syvyyteen ja hukkuivat". Toinen laiva pääsi Tallinnaan kuin ihmeen kaupalla - keskiaikaisen lähteen mukaan Jumalan avulla.

Tallinnassa koettiin tapauksen johdosta "suurta ahdistusta ja murhetta". Lyypekin valtasi suru. Satamaan pystytettiin muistomerkki katastrofin uhreille. Raaseporin linnanherraa Lauri Akselinpoika Tottia saattoi hitusen lohduttaa, että Karjaalle parhaillaan rakennettava kivikirkko omistettiin pyhälle Katariinalle, hänen hukkuneen vaimonsa kaimalle. Haaksirikon johdosta Lyypekissä ja Tallinnassa säädettiin tärkeiden purjehdusten takarajaksi martinpäivä, 11. marraskuuta.


"Hän vihaa tilliä. Koko matkan hän on yrittänyt pitää pahoinvoinnin poissa pureskelemalla yrttiä. Myrsky yltyy, ja nainen pelkää haaksirikkoa. Hän ei halua kuolla vielä, varsinkaan täällä, kaukana kauniista Tukholmasta ja yhtä kaukana rakkaan miehensä luota, keskellä harmaata merta. Hän kuulee kapteenin huutavan käskyjä miehistölle."

Hylyn löytämisestä unelmoidaan

- Hanneke Vromen aluksen hylyn löytyminen suhteellisen hyväkuntoisena olisi sensaatio, arvioi keskiajantutkija, Suomen Akatemian tutkijatohtori Hannele Klemettilä Cambridgen yliopistosta.

Suomesta keskiaikaisia lähteitä on hyvin vähän, joten hylyistä voidaan saada tietoa, jota ei ole saatavilla muualta. Klemettilä on käyttänyt enimmäkseen keskieurooppalaisia lähteitä, jotka ovat monipuolisempia kuin suomalaiset.

- Kirjalliset lähteet kertovat useimmiten maanomistussuhteista, täsmentää Museoviraston meriarkeologian yksikön tutkija Stefan Wessman. Kukaan ei kuvaile Suomen keskiajan arkielämää, ja siksi hylyistä saatava materiaali voi täydentää isojakin aukkoja tietämyksessämme, Wessman toteaa.

Keskiaikaiset kaupungit ja kylät ovat usein jääneet uudempien rakennustöiden alle, joten kaivauksilta löytyvä aineisto on useimmiten sirpaleista. 1300-lukulaisista Nauvon Egelskärin hylyn keramiikkaruukuista ovat olleet kiinnostuneita esimerkiksi British Museumin tutkijat. Myös hylystä löydetyt pronssipadat ovat maakaivauksilla harvinaisia löytöjä, sillä metalli oli arvokasta materiaalia, joka yleensä sulatettiin ja valmistettiin uusiksi esineiksi.

- Olisi kyllä mahtavaa päästä tutkimaan tällaista hylkyä, innostuu Wessman.

Arkeologi kokoaa palapelinkin

Wessman tekee Museoviraston virkatyön ohella väitöskirjaa Suomen keskiaikaisista hylyistä. Hän ei usko, että Hanneke Vromen hylky voisi enää olla yhtä ehjä kuin kuuluisat Vrouw Maria ja St. Mikael, jotka ovat 1700-luvulta.

- Meillä on yli kymmenen ehjärunkoista 1700-luvun alusta, joista osalla mastotkin ovat edelleen pystyssä. 1600-luvulta on muutamia ehjärunkoisia ja myös muuten hyvin säilyneitä mutta jo romahtaneita, kuten Dalarön hylky.

Suurin osa sadoista ellei tuhansista hylyistämme on kuitenkin hajonnut osiksi ja levinnyt meren pohjaan ehkä laajallekin alueelle.

- Arkeologille hylyn rikkoutuminen ei kuitenkaan ole ongelma. Meidän tehtävämme on koota palapeli, rekonstruoida aluksen alkuperäinen muoto mittaamalla ja laskemalla.

Ongelmallisempaa on, ettei Museoviraston tutkijoilla ole aikaa etsiä uusia tutkimuskohteita. - Meille tulee jatkuvasti ilmoituksia uusista hylkylöydöistä, jotka juuri ja juuri ehdimme tarkistaa, Wessman kertoo.

"Nainen rukoilee. Alkumatkasta hän vetosi pyhään Nikolaukseen, merenkulkijoiden suojeluspyhimykseen. Kapteenin äänestä hän kuulee, että nyt on tosi kyseessä. Nainen rukoilee myös Neitsyt Mariaa ja itse Jumalaa. Hän pelkää mutta on tyyni. Hän ei halua näyttää pelkoaan pojalleen, kertoo kapteenin olevan kaikista taitavin. Sitä paitsi hän on tehnyt matkavalmistelut huolella. Hän on järjestänyt asiansa ja ripittäytynyt, on valmis tuonpuoleiseen, jos se on Jumalan tahto."

Etsinnät alkavat arkistosta

Hanneke Vromen holkin haaksirikosta tiedetään lähteiden perusteella vain vähän.

Historioitsija Jalmari Jaakkola on tutkinut tapauksen jälkeen käytyä kirjeenvaihtoa sekä muita hansoihin liittyviä asiakirjoja; hänen artikkelinsa Unohtunut keskiaikainen suurhaaksirikko julkaistiin jo 1947.

Arkistotutkijalta vaaditaan vanhojen käsialojen ja vieraiden kielten osaamista mutta ennen kaikkea pitkää pinnaa, sillä tietojen löytämiseen saattaa mennä pitkäkin aika. Matkakassakin on oltava, sillä usein on päästävä ulkomaisiin arkistoihin.

Arkistotietojen ja päättelyn avulla etsinnät rajataan tietyille alueille, joilla hylky todennäköisimmin voisi olla.

Lupaavia paikkoja luodataan

Hylyn oletettu sijaintialue jaetaan ensin linjoihin, joita pitkin kaikuluotauslaitetta, "kalaa", vedetään. Kurssi on pidettävä tarkkaan, jotta alue tulee kokonaisuudessaan tutkituksi. Saaristossa syvyydet vaihtelevat paljonkin, joten on huolehdittava myös siitä, ettei "kala" osu kiviin ja vahingoitu tai takerru pohjaan.

Tietokoneruudulle piirtyvää kuvaa täytyy myös osata tulkita. Hylky voi jäädä tutkimatta, jos siitä vihjaavaa muotoa ei huomata kuvasta ja mennä tarkistamaan sukeltamalla tai robottikameran avulla. Jos hylky on pahoin hajonnut, kyljellään tai pohja ylöspäin ja osittain mutaan hautautuneena, tarvitaan harjaantunutta silmää ja juuri oikea tarkastelukulma. Esimerkiksi jatkosodan aikana uponneen panssarilaiva Ilmarisen lähellä oli käyty kaikuluotaimen kanssa useaan kertaan, ennen kuin Merivoimien tutkimuslaitoksen Jouko Nuorteva vuonna 1990 huomasi erikoisen kaiun ja laiva löydettiin.

Jos Hanneke Vromen hylky on pohjassa palasina, kuten Wessman arvelee, sen tunnistaminen voi olla vaikeaa. Ainoastaan kokonaisena säilynyt hylky, kuten Vrouw Maria, erottuu tottumattomaankin silmään viistokaikuluotaimen kuvassa, joka ei ole kovin yksityiskohtainen. Kiinnostavilta näyttävät mahdolliset kohteet kyllä etsitään luotaimella, mutta ne on käytävä tarkistamassa sukeltamalla.

Voi myös käyttää monikeilakaikuluotainta, jolla hylyistä saadaan kolmiulotteista kuvaa, ei tosin kovin tarkkaa sekään. Kuvanlaadun parannuskeinoja on kehitetty skotlantilaisen Richard Batesin johtamissa tutkimuksissa. Kehitystyö kannattaa, koska kaikuluotaimilla merenpohjasta joka tapauksessa saadaan tietoa paljon nopeammin ja helpommin kuin sukeltamalla.

Ehkä oikea hylky jo löytyikin?

Vrouw Marian paikantanut Rauno Koivusaari on etsinyt myös Hanneke Vromen hylkyä. Vieläkö etsinnät jatkuvat? - Mä olen löytänyt sen jo, kuuluu reipas vastaus. - Nyt siellä pitäisi vain tehdä kaivauksia, jos löytyisi kultarahoja tai jotakin, mikä voisi todistaa hylyn olevan Hanneke Vromen holkki.

Koivusaari kertoo havainneensa isolle alueelle hajonneen hylyn jo vuonna 2000.

- Löysin sattumalta Jussarön edustalta hylyn osia, jotka ovat selvästi vanhoja. Silloin en osannut yhdistää löytöä Hanneke Vromen hylkyyn, jota itse asiassa etsin kesällä 2003. Sen jälkeen lähdin Ecuadoriin hylkyjä etsimään. Kun siellä kerran heräsin keskellä yötä, palaset loksahtivat paikoilleen ja tajusin, mitä olin löytänyt.

Koivusaari kertoo, että monet asiat löytöpaikalla täsmäävät hänen teoriansa kanssa: etäisyys Tallinnasta, paikalla olevat jäännökset - tähän laivatyyppiin sopiva massiivinen köli sekä joitakin rakenneosia, joiden tapeista päätellen alus voisi hyvin olla keskiaikainen - sekä hylyn sijainti karikon pohjois- ja länsipuolella.


"Pelko syrjäyttää pahoinvoinnin, kun illan pimetessä myrskyn raivo saa uutta pontta. Aluksella mukana oleva pappi tulee matkustajien kajuuttaan lukemaan rukouksia. Jokaisen aallon pohjalla sydän lyö kovempaa ja korvissa humisee. Laiva nitisee, ja sen rakenteissa paukahtelee. Kuuluu valtava rusahdus, ja laiva kallistuu enemmän kuin kertaakaan aikaisemmin. Sen jälkeen kaikki käy nopeasti."

Vain arkeologit voivat varmistaa

Toisessa laivassa olleiden silminnäkijöiden kertomuksen mukaan alus kaatui ja upposi nopeaan tahtiin. Koivusaaren mukaan tämä viittaisi siihen, että laiva ajoi karille ja hajosi. Jos alus olisi vain vuotanut myrskyssä saatujen vaurioiden takia, se olisi ollut pinnalla pitkään, sillä se olisi täyttynyt vedellä hitaasti. Samasta kertomuksesta selviää, että tuuli puhalsi idästä tai kaakosta, joten tuuli olisi painanut hylkytavaran karikon pohjois- ja länsipuolelle.

- Hylkytavaraa löydettiin saaristosta kolme vuotta, joten alus hajosi melko varmasti ulkokiville. Jos haaksirikko olisi tapahtunut sisäsaaristossa Hiittisissä, kuten joissakin lähteissä mainitaan, hylkytavara olisi saatu kokoon paljon nopeammin.

Koivusaaren laskelmien paikkansapitävyys voidaan todistaa vain tekemällä löytöpaikalla meriarkeologinen kaivaus.


Tytti Steel on kansatieteilijä, joka työskentelee tutkijana Helsingin yliopistossa.
Kursivoidut osat ovat fiktiivistä kertomusta Katariina Jönsintytär Viffertin viimeisistä vaiheista. Tarina perustuu jutussa mainittuihin kirjallisiin lähteisiin sekä keskiajantutkija Hannele Klemettilän haastatteluun.
Meikäläisten merien hylyistä aiemmin:
Meri säilöö oikukkaasti, Tiede 5/2000, s. 42-44.
Lepää rauhassa, Vrouw Maria, Tiede 4/2002, s. 18-25.
Vrouw Maria, parhaimmillaan pohjassa, Tiede 4/2008, s. 34-39.
Tekstit myös nettiarkistossa tiede.fi/arkisto

Mikä holkki

Holkki esiintyy laivan nimityksenä kirjallisissa lähteissä 900-luvulta 1600-luvulle. Tänä aikana alus kasvoi yksimastoisesta kolmimastoiseksi. Nimitys on ollut käytössä laajalla alueella Euroopassa, eikä ehkä koskaan voida tarkasti määritellä holkin tyyppipiirteitä, niin erilaisia holkeiksi kutsutut alukset ovat olleet.

Ammattina etsiminen

Hanneke Vromen holkkia on etsinyt muun muassa Rauno Koivusaari, joka löysi Suomenlahden kuuluisimman aarrelaivan Vrouw Marian vuonna 1999. Häntä on pyydetty hylkyjahtiin myös ainakin Brasiliaan, Kanadaan ja Kuubaan.

- Joskus toimeksiantaja ei halua kertoa, minkälaista hylkyä etsii, ja silloin vedetään usein vesiperä. Välineet on nimittäin valittava etsittävän hylyn mukaan. Rautalaivoja etsitään magnetometrillä, puisia aluksia viistokaikuluotaimella.

Miten Koivusaari innostui hylyistä?

- Joskus 12-vuotiaana näin tv:stä dokumentin Titanicista ja kerroin ohjelmasta mummolle. Mummo kertoi, että hänen isoäitinsä veli oli Titanicilla matruusina ja kuoli haaksirikossa.

Jokin aika sen jälkeen Koivusaari leikkasi talteen lehdessä olleen jutun Titanicin tuhosta.

- Ja tietysti Jacques Cousteaun ohjelmia tuli katseltua.

Lopuksi hän haluaa antaa vinkin sukellusseuroille, jotka etsivät hylkyjä:

- Viistokaikuluotaimen käyttö on pitkästyttävää ja vaatii tarkkuutta. Mahdollinen hylkypaikka kannattaa paikantaa ensin; sukeltamaan mennään vasta toisella reissulla.

Geofyysikko innostui hylyistä

Skotlantilaisen St. Andrewsin yliopiston geofyysikko Richard Bates kävi viime keväänä Suomessa kertomassa johtamistaan tutkimuksista, joissa on kehitetty uusia tekniikoita merenpohjan tutkimiseen ilman sukeltamista.

Nykyisillä monikeilakaikuluotaimilla saadaan hylystä kymmenessä minuutissa kuva, jonka hahmottamiseen sukeltamalla ja hylkyä pohjassa mittaamalla menisi useita vuosia. Kuvista saadaan tarkempia, kun niitä otetaan useita eli kun kohteen yli ajetaan moneen kertaan ja tietoja yhdistetään.

Bates halusi selvittää, minkälaisia ja kuinka pieniä muotoja merenpohjasta pystyy erottamaan kaikuluotaimen avulla. Tutkimusryhmä valitsi, suunnitteli ja rakennutti erilaisia esineitä, jotka upotettiin mereen.
Viistokaikuluotaimen kuvassa esineet eivät näy lainkaan, eivätkä ne erotu juuri paremmin monikeilakaikuluotaimella.

Batesin työryhmä on yrittänyt saada kuviin parempaa tarkkuutta rakentamalla aluksen perään syvyyteen laskettavan tangon, jonka päähän mittalaitteita on kiinnitetty. - Arkeologit tarvitsevat parasta mahdollista resoluutiota, mutta tekniikka kehittyy ennen muuta laivaston tarpeiden mukaan. Kehitys on ollut huimaa, sillä kymmenen vuotta sitten ei ollut edes sellaisia tietokoneohjelmia, joilla tarvittavia tietomääriä olisi voitu käsitellä, Bates kertoo.

- Ongelmana alkaakin olla se, etteivät merenkulun välineet kehity samaa tahtia kuin tietokoneet ja kaikuluotaimet. Tukialuksen liike aallokossa vaikeuttaa kuvaamista ja heikentää kuvan tarkkuutta. Esimerkiksi robottikameran tarkkaan paikantamiseen tarvitaan edelleen erittäin kallis meren pohjaan laskettava laite.
Bates kertoi, että Suomen vesillä olevista hylyistä hänelle on tuttu vain Vrouw Maria, joka on saanut kansainvälistä julkisuutta. Hän tutkisi mielellään jotakin suomalaista hylkyä, sillä Britannian vesillä puiset hylyt hajoavat nopeasti.

— Mitä vanhempi hylky, sitä tärkeämpää se on tutkia, koska siten voidaan saada todella uutta tietoa.

Kaksi tapaa luodata


1 Viistokaikuluotain mittaa heijastuvien ääniaaltojen voimakkuutta ja luo sen perusteella epätarkkaa valokuvaa muistuttavan kuvan. Kaiku on voimakkaampi heijastuessaan esimerkiksi kovasta esineestä kuin pehmeästä merenpohjasta. Kuvassa näkyy myös esineen muodon tuottama varjo: alue, josta ääni ei heijastu.


2 Monikeilakaikuluotain lähettää sarjan ääniaaltokeiloja ja mittaa ajan, jossa ne heijastuvat takaisin. Näin saadaan pohjan syvyyskartta, jossa näkyvät erotuskyvyn rajoissa kolmiulotteisena myös pohjalla olevat esineet.

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018