Koska mullistavat röntgensäteet keksi saksalainen, Ranskassa uskottiin mielellään kotimaisen tutkijan vastaiskuun.


Ranskassa uskottiin mielellään kotimaisen tutkijan vastaiskuun.




Vuonna 1903 René Blondlot, arvostettu tutkija ja Ranskan akatemian jäsen, suoritti laboratoriossaan kokeita röngensäteillä. Hän viritti platinalangan rautaputken sisään ja pani putken päähän paksusta alumiinista tehdyn prisman. Kun Blondlot kuumensi platinalankaa, hän havaitsi, että prisman läpi tuli jotakin säteilyä. Säteily osui putken ulkopuolella sijaitsevaan kohteeseen - kalsiumsulfidista tehtyyn lankaan - ja sai sen hyvin heikosti kirkastumaan. Koska röntgensäteet eivät lävistä paksua alumiinia, kyseessä täytyi olla jokin uusi, aiemmin tuntematon säteilyn muoto.

Uuden säteilyn löytyminen aiheutti Ranskassa valtavan sensaation. Osaksi sitä siivitti voimakas kansallistunne. Ranska oli hävinnyt sodan Saksalle 1871, ja se oli Saksaa jäljessä myös tieteessä. Saksalainen Wilhelm Röntgen oli löytänyt röntgensäteet vain kahdeksan vuotta aikaisemmin. Nyt ranskalaiset iskivät takaisin näkymättömillä säteillään.

Blondlot nimesi säteet kotikaupunkinsa Nancyn mukaan N-säteiksi.


Hämärässä tuntui näkyvän kajo

Ranskalaisia tutkijoita ei haitannut, että N-säteet oli mahdollista havaita vain silmämääräisesti. Heitä ei haitannut myöskään se, että ennen koetta ihmisten oli istuttava monta minuuttia hämärässä, jotta heidän silmänsä havaitsisivat äärimmäisen heikon kirkastumisen. Päinvastoin, N-säteitä löydettiin nyt kaikkialta. Kaasut, magneettikentät, kemikaalit ja ihmisen keskushermosto lähettivät N-säteitä.

Säteiden etsimisestä tuli oma pieni teollisuudenalansa Ranskan tiedemaailmassa: vuosina 1903-1906 yli sata tutkijaa kirjoitti N-säteistä yli kolmesataa tieteellistä artikkelia. Nämä tutkijat eivät olleet mitään käärmeöljyn myyjiä vaan alansa valioita, tutkijoiden kermaa.

N-säteet herättivät luonnollisesti myös kansainvälistä kiinnostusta, ja monet ansioituneet tutkijat, kuten englantilaisfyysikko lordi Kelvin, koettivat toistaa kokeen. N-säteitä ei kuitenkaan koskaan saatu näkymään missään Ranskan ulkopuolella.


Prismakin pelkkää rekvisiittaa

Yhdysvaltalainen fyysikko Robert W. Wood oli yksi ulkomaisista tutkijoista, jotka koettivat tuottaa N-säteitä omassa laboratoriossaan. Ilmiö kiinnosti häntä niin paljon, että hän matkusti tapaamaan Blondlot’ta Nancyyn. Blondlot otti Woodin vastaan ja esitteli hänelle mielellään koejärjestelynsä.

Kun N-säteet ensimmäisen kerran tulivat näkyviin, Wood ei nähnyt mitään mutta Blondlot laski innokkaasti niiden heijastuskulmia. Kun Blondlot uudestaan hämärsi huoneen, Wood poisti vaivihkaa hänen laitteestaan prisman ja pani sen taskuunsa. Tämä ei vaikuttanut tuloksiin: Blondlot näki säteet edelleen, Wood ei.

Wood ymmärsi nyt, mistä oli kysymys, ja kirjoitti tapauksesta artikkelin Natureen. Muun maailman kiinnostus N-säteisiin loppui saman tien, mutta ei Ranskan. Päinvastoin, se puolusti kiivaasti Blondlot’ta ja myönsi "Ranskan Nobelina" tunnetun Leconte-palkinnon hänelle eikä toiselle ehdokkaalle, Pierre Curielle. Ranskalla oli tietenkin paljon pelissä: naurulla ei olisi loppua, jos kävisi ilmi, että yli sata ykkösrivin tutkijaa oli laatinut julkaisuryöpyn olemattomista säteistä.

N-säteet painuivat vähitellen unohduksiin, ja Blondlot’sta muistuttaa nyt ainoastaan hänen mukaansa nimetty katu Nancyssa. N-säteet ovat kuitenkin hyvä esimerkki siitä, että ansioituneetkin tutkijat näkevät joskus sitä mitä haluavat - ja kansallistunteen innostamina sen voivat nähdä kaikki muutkin.


Jani Kaaro on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Psykedeelit ayahuasca ja psilosybiini tehoavat tutkimusten mukaan masennukseen.

Amazonin alueen ihmiset ovat ammoisista ajoista nauttineet näkyjä nostattavaa ayahuasca-kasviuutetta.

Aine kiinnostaa myös lääketieteen tutkijoita. Se näyttää tehoavan masennukseen ja riippuvuuksiin, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Muilla psykedeeleillä, kuten tietyissä sienissä esiintyvällä psilosybiinillä, on havaittu samanlaisia vaikutuksia.

Ayahuascaa pitkään tutkinut Jordi Riba Sant Paun sairaalasta kertoo, miten vaikeasta masennusta potevat potilaat ovat saaneet apua yksittäisestä kokeilusta.

”Tavalliseen masennuslääkkeeseen verrattuna teho oli todella nopea vain yhdellä annoksella. Hämmästyttävästi tulokset näkyivät heti, ja ne säilyivät monia viikkoja”, Riba sanoo HS:n haastattelussa.

Lontoon Imperial Collegen Robin Carhart-Harris on saanut samanlaisia tuloksia psilosybiinillä.

Ratkaisevia myönteisille vaikutuksille ovat ympäristö ja olot, joissa psykedeelejä käytetään.

”On tärkeää, että ammattiterapeutti valmistelee kokemukseen, on mukana sen aikana ja auttaa sen jälkeen tekemään siitä selkoa”, Carhart-Harris sanoo.

Suomessakin tutkijat etsivät rahoitusta tutkimukseen, jossa testaan psilosybiinin tehoa masennukseen.

Kysely

Kokeilisitko psykedeeliä masennukseen, jos lääkäri määräisi?

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012