David Patterson vangitsi vaikeat valokuvamallit.

Voi ei, se kuoli. Räjähti. Uhri oli ripsieläin, pieni pyöreä ötökkä, joka näytti heiluttelevan varpaitaan. Se joutui planktonhaaviin Suomenlahdesta, Tvärminnen eläintieteellisen aseman laiturin edustalta. Onnettomuus tapahtui, kun eläin yritettiin siirtää pipetillä.

Meren pienten eliöiden vangitseminen valokuvaan on vaativaa, eikä alku ole edes hankalin. Huono-onninen ripsieläin ja muut valokuvamallit hankittiin Tvärminnen eläintieteellisen aseman lähistöltä Suomenlahdelta neljänä vuodenaikana. Siihen riittivät yksinkertaiset välineet: planktonhaavi ja hara. Niiden avulla kerättiin vesi- ja kasvinäytteitä erilaisista ympäristöistä, ja näytteistä poimittiin mikroskoopin alla esiin eläviä olioita.

Astetta vaikeampaa oli saada kaunottaret kuvausvalmiiksi eli litistetyksi vesipisarassa kahden lasilevyn väliin. Kaikki haluttiin kuvaan elävinä.

Kymmenen kuvaa päivässä

Varsinainen taidonnäyte oli itse kuvaus. Mikroskoopissa näkyy kerralla terävästi vain pieni osa eliöstä. Ne ovat näet moniulotteisia ja liikkuvat kaiken aikaa. Pikseleitä on mikroskooppikamerassa vähän, eikä niitä hyödytä lisätä, sillä valon aallonpituus asettaa rajat sille, kuinka pieniä rakenteita on mahdollista nähdä.

Joskus kuva onnistuu yhdellä laukaisulla, mutta useimmiten potretti täytyy rakentaa monesta otoksesta. Vain pari ihmistä maailmassa hallitsee tekniikan ja pystyy lisäksi tunnistamaan meren pienimmät otukset, kuten ripsieläimet ja siimaeliöt. Näissä otoksissa kameran takana on David Patterson Arizonan valtionyliopistosta Yhdysvalloista.

– Jos saan yhden hyvän kuvan tunnissa, olen tyytyväinen. Kymmenen kuvaa päivässä on erittäin hyvä tulos,  Patterson sanoo mikroskoopin äärestä Tvärminnessä.

Leipätyönä big data

Päätyökseen Patterson kehittää nykyisin biotieteiden informatiikkaa. Biologinen tieto on paisunut valtavasti ja samalla pirstoutunut pieniin osiin. Patterson haluaa kaikki tieteentekijät yhteistyöhön, jotta palaset saataisiin jälleen yhteen ja tutkimusdata vapaasti kaikkien ulottuville. Tavoitteella on komea nimi: Big Data Revolution, Ison datan vallankumous.

Leipätyön ohella Patterson on tullut auttamaan suomalaisia merentutkijoita Nottbeckin säätiön rahoittamassa hankkeessa, jossa dokumentoidaan Suomenlahden eliöstöä ja luodaan nettikuvasto lajintunnistuksen ja ekologian opetuksen tarpeisiin. Eliöiden lisäksi esitellään kuvin myös niiden elinympäristöt.

Pattersonille kuvausmatka Hankoniemeen on huviretki entiseen elämään. Hän työskenteli Tvärminnen asemalla 1990-luvun alussa.

– Tämä on paluu siihen, mitä nuorena tein. Tulin, koska työ on rentouttavaa ja suomen kieli saa minut nauramaan.

Nimiä suomesta

Patterson on kuvannut kollegojensa kanssa tieteelle 250 uutta lajia. Lajin kuvaaja saa antaa sille nimen. Sen keksiminen on toisinaan vaikeaa. Nimen pitää vaikuttaa latinalta ja päättyä mielellään a:han. Suomen sanat soveltuvat tehtävään. Sellaisetkin oliot uiskentelevat maailman vesissä kuin Kiitoksia ystävä ja Kiitoksia kaloista.

Yhdelle millimetrin sadasosan mittaiselle uimarille Patterson päätyi antamaan nimeksi Cafeteria roenbergensis. Sillä on siimahäntä, jolla se huitoo ruokaa suuhunsa.

– Päivän työ oli tehty, ja nimi olisi vielä pitänyt keksiä, Patterson muistelee. Hän istui työtoverin kanssa pohtimaan ja avasi oluen. Väsyneeseen mieleen tuli Melancholia ja Eccetera. Siinä miettiessä ilta pimeni, ja yhtäkkiä viereisen kahvilan seinään syttyi pinkit neonkirjaimet: Cafeteria. Siinä se nimi oli!

Itämeren uimakavereiden kuvauksissa uusia lajeja ei löytynyt eikä niitä varsinaisesti etsittykään.

Yllätyksiä tuli silti vastaan, esimerkiksi koulukirjoista tuttu tohvelieläin. Se on makean veden otus, eivätkä tutkijat odottaneet tapaavansa sitä Tvärminnessä. Suomenlahdessa on kuitenkin niin vähän suolaa, että tohvelieläin tulee toimeen.

Annikka Mutanen on Tiede-lehden toimituspäällikkö.

Julkaistu Tiede-lehdessä 7/2013

Ihmiset kokevat monenlaista outoa ilman, että heidän mielenterveytensä olisi uhattuna. Uusi kirja esittelee ja selittää näitä kokemuksia.

Peräti miljoonia amerikkalaisia joutui ufojen sieppaamiksi 1990-luvulla, pääteltiin erään kyselytutkimuksen perusteella pääteltiin.

Usein uhrin makuuhuoneeseen tunkeutui vieraita olentoja, jotka tekivät hänet ensin toimintakyvyttömäksi. Sitten hänet lennätettiin katon läpi avaruusalukseen.

Ufosieppausten vyörystä kertoo Helsingin Sanomien haastattelema psykologian tutkija Jukka Häkkinen kirjassaan Outojen kokemusten psykologia (Docendo 2018). Leipätyökseen Häkkinen tutkii näkemistä Helsingin yliopistossa.

Uusi kirja näyttää, miten ihmismieli loihtii esiin kokemuksia, joita monet pitävät selittämättöminä tai yliluonnollisina.

Sieppaukset avaruusalukseen ovat modernia jatkoa sille, mitä ihmiset ovat kokeneet maailman sivu. Ennen vanhaan makuuhuoneeseen eivät tunkeutuneet harmaat isopäiset avaruusolennot, vaan pelottavat vieraat olivat demoneja, keijukaisia, noitia tai vampyyreja.

”Mielenkiintoista on, että nyt ufosieppaukset ovat kokonaan loppuneet”, Häkkinen sanoo.

Ne olivat 1990-luvulla kulttuurinen ilmiö, joka liittyi scifitarinoihin. Yhdysvalloissa niiden kokijat olivat nähneet scifisarjoja ja -elokuvia, joissa oli isopäisiä, ihmiskokeita tekeviä olentoja.

Makuuhuonevierailujen ja sieppausten takana näyttää Häkkisen mukaan olevan unihalvaus.

Unihalvauksessa siirtymä uni- ja valvetilan välillä häiriintyy. Ihminen on tavallaan sekä hereillä että unessa, selittää Häkkinen kirjassaan. Unen hahmot astuvat valvetodellisuuden päälle.

Halvaantumisen kokemus syntyy siitä, että unen aikana aivojen liikekäskyt eivät pääse etenemään lihaksiin. Tämä lihaslama estää kokijaa liikkumasta.

Unihalvauksen aikana ihmiset näkevät usein harhoja tunkeilijoista. Yleisiä ovat myös tasapainoaistin hallusinaatiot: keinumisen, putoamisen, kohoamisen ja kehostapoistumisen kokemukset. Tällaisella matkalla ufojen sieppaamat ovat mahdollisesti olleet.

Sieppauskokemusten lisäksi Häkkinen esittelee kirjassaan kehostapoistumis- ja kuolemanrajakokemuksia, enneunia, telepatiaa, déjà -vu -ilmiöitä ja synestesiaa ja selittää, miten tällaiset aivojen jekut syntyvät.

Kysely

Mitä outoa olet kokenut?

Laulettu sana kuului puhuttua paremmin ja pidemmälle.

Koulujen lukukausi lähestyy loppuaan. Pian tulevat ne ajat, jolloin taas kerran pähkäillään, sopiiko päättäjäisissä laulaa suvivirttä vai ei.

Aiempien vuosien kädenvääntö on osoittanut, että virttä voivat iloisin mielin ja henkisesti häiriintymättä laulaa muutkin kuin luterilaista uskoa tunnustavat. Yhdessä laulaminen vahvistaa yhteistä tunnekokemusta enemmän kuin juhlapuheen kuuntelu.

Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa virrellä tarkoitetaan yleensä kirkolliskokouksen hyväksymää hengellistä yhteislaulua, mutta tämä ei ole virsi-sanan vanhin eikä ainoa merkitys.

Virsi on alkanut vakiintua tietynlaisen kirkkolaulun nimitykseksi vasta luterilaisen reformaation myötä.

Reformaation ohjelmaan kuului seurakunnan ottaminen mukaan jumalanpalveluksiin aktiivisesti virsiä laulamalla. Sitä ennen laulusta olivat huolehtineet papit ja heidän koulutetut avustajansa. Muutoksesta seurasi epäilemättä kirkkomusiikin tason dramaattinen lasku, ainakin väliaikaisesti.

Virsi-sana on esihistoriallisella ajalla saatu balttilainen laina, joka alun perin lienee tarkoittanut sanaa tai puhetta. Suomalaisessa kansankulttuurissa virsi on ollut pitkän kertovan runon nimitys. Kalevalan henkilögalleriaan kuuluu virsikäs eli runsaasti runoja taitava Vipunen, ja hänen muistissaan olevaa runovarastoa nimitetään sanaiseksi arkuksi tai virsilippaaksi.

Pitkiä runomuotoisia kertomuksia on tyypillisesti esitetty laulamalla. Laulettu sana kuuluu paremmin ja kauemmas kuin puhuttu. Sävelmä ja kalevalainen runomitta antavat sisällölle muodon, joka on helpompi muistaa ja toistaa kuin vapaa puhe.

Suvivirrelle antaa erityistä viehätystä sanan alkuosa suvi. Se on ikivanha kesää merkitsevä perintösana, jota on käytetty länsimurteissa, mutta nykyään se tuntuu runolliselta ja ylätyyliseltä, kun se on yleiskielessä jo aikoja sitten korvattu itämurteista poimitulla kesä-sanalla. Virressä vaikutelmaa tehostaa vielä alkusointuinen sanayhdistelmä suvi suloinen.

Muissakin tapauksissa suvi on tehokas tunnelman luoja. Suvisunnuntai on autuaan rauhallinen ja kaunis. Suvituuli on lempeä ja lauha, suvipäivä lämmin ja suviyö romanttinen. Kesän alkaessa suunnitellaan proosallisesti aikatauluja ja lasketaan rahoja, mutta suven kynnyksellä haaveillaan tulevan suven parhaista hetkistä.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 6/2018