Nanokauhu alkoi levitä viime vuonna Britanniassa ja Yhdysvalloissa.
Esitetyt riskit ovat kuitenkin melkoisen teoreettisia, ja niitä on suurenneltu suhteettomasti.


Esitetyt riskit ovat kuitenkin melkoisen teoreettisia,
ja niitä on suurenneltu suhteettomasti.

Sisältö jatkuu mainoksen jälkeen

Sisältö jatkuu mainoksen alla





Nanopelko on käännettävissä hyödyksi, jos keskustelu ongelmista lisää tietoa. Nature-lehden tiedekirjoittaja Philip Ball huomauttaa, että nanotekniikan nousu saattaa synnyttää aidon mielipiteiden-vaihdon siitä, mitä ylipäätään haluamme tieteeltä ja tekniikalta.


Kanadalaiset bioeetikot Anisa Mnyusiwalla, Abdallah S. Daar ja Peter A. Singer ovat pohtineet yksityis-kohtaisesti, miten rakentaa siltaa tutki-muksen, teollisuuden ja yleisön välille:


1. Suunnataan 3-5 prosenttia nanotutki-muksen resursseista etiikkaan ja sosiolo-giaan.
2. Tuetaan monitieteistä tutkimusta.
3. Houkutellaan eri alojen huippuja mu-kaan hyvällä rahoituksella.
4. Luodaan yhteydet tutkijoiden, aktivis-tien ja hallitusten välille.
5. Mahdollistetaan kehitysmaiden osallis-tuminen.
6. Tuodaan tutkimus julkisuuteen ja ve-detään yleisö mukaan.


Hallituksen on välittömästi kiellettävä nanoteknisten tuotteiden myynti, vaatii eurokansanedustaja Englannista.
Maailman hallitusten on jäädytettävä uusien nanomateriaalien tuotanto, esittää kanadalainen aktivistiryhmä.
Nanorobottien pilvi karkaa laboratoriosta ja uhkaa tuhota koko ihmiskunnan, maalailee amerikkalainen bestseller.


Kauhutarinoita nanotekniikasta on kerrottu jo melkein kaksikymmentä vuotta. Futurologi Eric Drexler, aiheen tunnetuin popularisoija, kuvaili vuonna 1986 maailmaa, jossa nano on karannut käsistä. Älykkäät nanorobotit, itseään monistavat kokoajat, syrjäyttävät eliöt. Keinotekoiset "kasvit" ja "lehdet" peittävät maan syömäkelvottomalla kalvolla. Kaikkiruokaiset tekobakteerit leviävät kuin siitepöly tuulessa ja monistuvat huimaavaa vauhtia. Biosfääri muuttuu pölyksi muutamassa päivässä.Vuosituhannen alussa keskustelu nanosta kiihtyi. Vuonna 2000 tunnetun tietotekniikkayrityksen Sun Microsystemsin päätutkija Bill Joy kirjoitti artikkelin "Miksi tulevaisuus ei tarvitse meitä". Hänen mukaansa oppimis- ja kehittymiskykyiset nanorobotit eli nanobotit syrjäyttävät ihmisen.



Nanofobia alkoi levitä kuin nanobotit konsanaan. Michael Crichton, joka tunnetaan parhaiten Jurassic Parkin kirjoittajana, puki uudessa romaanissaan "Saalistaja" Drexlerin ja Joyn ennusteet kaunokirjalliseen muotoon. Kirja ilmestyi lokakuussa 2002 ja pysytteli New York Timesin suosituimpien listalla viisitoista viikkoa. Twentieth Century Fox kiirehti varaamaan elokuvaoikeudet.


Sopivasti "Saalistajan" jälkeen, tammikuussa 2003, kanadalainen aktivistiryhmä ETC (Erosion, Technology, Concentration), julkaisi raportin nanotekniikan vaarallisuudesta. Järjestö oli jo vuonna 2002 ehdottanut nanotutkimuksen jäädyttämistä.


Huhtikuussa Englannin prinssi Charles sanoi olevansa huolestunut nanotekniikasta.Prinssin jälkeen asiaan tarttui eurokansanedustaja Caroline Lucas Kaakkois-Englannista. Hän julisti, että naiset altistuvat muita enemmän nanotuotteille ja että kosmetiikkavalmistajat käyttävät heitä koekaniineina. Hän sanoi "kauhistuneensa" löytäessään kylpyhuoneestaan geelejä ja aurinkovoiteita, jotka sisältävät nanohiukkasia.



Nanometri tarkoittaa millimetrin miljoonasosaa, ja nanotekniikasta puhutaan tavallisesti silloin, kun hiukkaskoko tai rakenteen muu mitta menee alle sadan nanometrin eli alle millin kymmenestuhannesosan. Koon pienentyessä aineen ominaisuudet muuttuvat.


Elämme koko ajan nanohiukkasten keskellä. Skotlantilaisen Aberdeenin yliopiston professori Anthony Seaton, joka on osallistunut nanoteknologian arviointiin, sanoo, että joka kerta hengittäessämme sisään me vedämme keuhkoihimme noin satatuhatta nanohiukkasta.


Heti kun ihminen sytytti ensimmäisen nuotion, hän alkoi hengittää nokea, joka koostuu nanokokoisista hiukkasista. Autoteollisuus on käyttänyt sata vuotta autonrenkaissa periaatteessa samaa nokea eli hiilimustaa lujuuden ja kulutuskestävyyden lisäämiseksi. Osan hiilimustasta me hengitämme sisäämme pieninä hiukkasina, joita irtautuu renkaista joka päivä.


Pahin tavara tulee kuitenkin pakoputkista. Maailman terveysjärjestö WHO kertoo tuoreessa raportissaan, että liikenteen päästöt aiheuttavat pelkästään Euroopassa vuosittain sadantuhannen ihmisen kuoleman. Päästöistä haitallisimpia ovat juuri pien- ja nanohiukkaset, jotka hengitettyinä pystyvät tunkeutumaan keuhkorakkuloiden läpi verenkiertoon.


Suurin hyöty nanohiukkaskeskustelusta onkin se, että havahdutaan huomaamaan ihan jokapäiväisen moskan haitat.



Kosmetiikassa nanoa on hyödynnetty jo pitkään. Aurinkovoiteissa on käytetty nanokokoisia titaanidioksidi- tai sinkkioksidihiukkasia, jotka pysäyttävät haitalliset ultraviolettisäteet vaikka läpäisevätkin näkyvän valon. (Hiukkasia on myös huulipunissa: ks. Titaanidioksidihuulet suukon saavat, Tiede 5/04, s. 52-54.)


Voiteen läpinäkyvyys on hyvä myyntivaltti, mutta arvostelijat pelkäävät, että hiukkaskoon pienentyessä muuttuu muukin kuin läpäisevyys. Nanokokoiset titaanidioksidihiukkaset ovat nimittäin kemiallisesti aktiivisia. Oxfordin ja Montrealin yliopistojen tutkijat havaitsivat 1990-luvulla, että aurinkovoiteen nanopartikkelit synnyttävät soluviljelmäkokeissa soluissa hydroksyyliradikaaleja, jotka voivat vahingoittaa dna:ta. Siksi jotkut pelkäävät, että nanovoiteet enemmän edistävät kuin ehkäisevät syövän kehitystä.


Laboratoriokokeissa syntyy joskus villejä tuloksia, jotka antavat syyn seurata tilannetta, mutta toistaiseksi titaanidioksidipartikkeleita voidaan hyvin perustein pitää turvallisina. Vaikka voidetta nieltäisiin, titaanidioksidi kulkeutuu tutkimusten mukaan imeytymättä ruoansulatuskanavan läpi.



Hiukkasten ohella pelätään putkia. Nanoputket ovat hiiliputkia, joiden halkaisija on esimerkiksi yksi nanometri ja pituus voi olla satatuhattakin nanometriä eli millimetrin kymmenesosa. Kuluttajatuotteissa nanoputkia käytetään esimerkiksi tennismailoissa ja -palloissa antamaan lisää lujuutta.


Tutkijat ovat arvelleet, että hengitysilmaan joutuessaan nanoputket voivat käyttäytyä samaan tapaan kuin asbestikuidut. Yhdysvaltain avaruushallinnon Nasan hiirikokeissa vuonna 2002 nanoputket kerrostuivat syvälle keuhkokudokseen ja aiheuttivat kivipölykeuhkoa muistuttavia kudosvaurioita.


Kemia-alan jättiyrityksen DuPontin toksikologi David Warheit teki vastaavia kokeita rotilla mutta sai erilaisia tuloksia. Koe-eläimistä 15 prosenttia kuoli yllättäen muutamassa minuutissa nanoputkien hengittämisen jälkeen. Kyseessä ei kuitenkaan ollut myrkytys, vaan hiukkaset takertuivat toisiinsa ja tukehduttivat rotat. Kaikki henkiin jääneet eläimet näyttivät tervehtyvän vuorokaudessa. Sama ilmiö, nanohiukkasten taipumus muodostaa isoja klimppejä, joka tappoi huono-onniset rotat, auttoi onnekkaita lajitovereita selviytymään. Ne yskivät nanohiukkaset ulos samaan tapaan kuin tavallisen pölyn.


Käytännössä harvalla ihmisellä on vaaraa saada nanoputkia keuhkoihinsa, koska erillisiä putkia käsitellään vain laboratorioiden ja tehtaiden sisällä.



Hyvä on, kuolleet nanohiukkaset ovat hallittavissa. Mutta mitä on sanottava itseään monistavien, oppivien ja kehittyvien nanorobottiparvien turvallisuudesta, kun koko tekniikka on vasta mielikuvituksessa?


Michael Crichton on "Saalistajassaan" kuvitellut nanoteknisen katastrofin loppuun saakka. Yritys kehittää nanobottiparvia, jotka karkaavat tehtaasta, itsenäistyvät ja lisääntyvät. Alkaa teknoevoluutio, joka kiihtyy nopeasti. "Saalistaja" ennakoi seitsemää tieteellistä ja teknistä vallankumousta, joiden jälkeen nanobotit


1. voivat liikkua ihmisen sisällä
2. monistavat itseään
3. muodostavat älykkäitä parvia
4. oppivat
5. kehittyvät polvi polvelta
6. voivat syödä eläimiä ja ihmisiä
7. muodostavat ihmisen kanssa symbioosin, jossa kone määrää.


Jokainen kumouksista on fysikaalisesti mahdollinen. Fysiikan lait eivät kiellä luomasta keinotekoista elämää, joka hyvin voi olla kehittyneempää kuin biologinen.


Onko keinotekoinen superelämä sitten vaarallista? Voimme tehdä vain ajatuskokeita, koska edes ensimmäistä kunnon nanorobottia ei ole vielä testattavana.



Nanobotit voivat karata käsistä samaan tapaan kuin auto voi karata kuljettajan hallinnasta. Ongelmia tulee, mutta yleismaailmallista katastrofia ei tarvitse pelätä. Itseään monistavat robotit synnyttävät villiintyessään "robottiepidemioita", jotka kuitenkin ovat helpompia hallita kuin biologiset kulkutaudit. Monistuvakin robotti on vielä tyhmä verrattuna elävään olentoon.


Mutta mitä tapahtuu, kun nanoboteista tulee älykkäitä ja oppimiskykyisiä? Mitä tapahtuu, kun käynnistyy teknoevoluutio, joka tuottaa keinotekoisia "supereliöitä"?


Teknoevoluutio voi synnyttää ihmiselle vihamielisiä muunnoksia samaan tapaan kuin biologinen kehitys on luonut uusia viruksia ja bakteerikantoja, mutta ei ole syytä olettaa, että huonoista muunnoksista tulee vallitsevia. Miksi älykkään organismin tulisi olla vihamielinen? Luonnon eliöistäkin vain pieni vähemmistö on ihmissyöjiä.



Kuvitellaan kuitenkin, että toteutuu Crichtonin katastrofi, "negatiivinen symbioosi", jossa vihamieliset nanobotit voivat vallata ihmisen kehon. Silloin on kuviteltava myös "positiivinen symbioosi". Ihminen on oppinut vahvistamaan itseään hyvillä nanoboteilla. Hän on muuttunut älykkäämmäksi ja pysyttelee aina askeleen pahaa nanoa edellä.


Myönteinen ennuste on vahvempi kuin negatiivinen. Riskit ovat pieniä. Paljon vaarallisempaa on laiminlyödä nanotekniikkaa, jota ihmiskunta tarvitsee kasvihuoneilmiön kesyttämiseksi ja muiden edessä olevien ongelmien ratkaisemiseen.


Siksi ei kannata pohtia, pitäisikö nanotutkimus jäädyttää tai pysäyttää. Oikea kysymys kuuluu: kuinka paljon ja millaista tutkimus- ja kehitystyötä tarvitaan nanotekniikan eettisten, ekologisten, taloudellisten, juridisten ja sosiaalisten ongelmien selvittämiseen ja ratkaisemiseen? Kieltojen sijasta tarvitsemme nanoetiikkaa, nanoekologiaa, nanoekonomiaa, nanojuridiikkaa ja nanososiologiaa.






Kolme tieteellistä periaatetta:
1. Vertaa todennäköisyyksiä. Vertaa vanhan ja uuden tekniikan mahdollisuuksia ja  riskejä.
2. Arvioi määriä ja kertaluokkia. Kysy myös: kuinka paljon?
3. Laske koetuloksia, älä mielipiteitä.


Uusi kauhistuttaa aina aluksi


Jos nanotekniikka kerran on verraten turvallista, niin mistä pelko?


Yksi vastaus sisältyy sanaan "verraten". Kun asiantuntija sanoo, että jotain huonoakin "ilmeisesti" tulee vastaan, niin moni ajattelee, että uusi tekniikka on sataprosenttisen epäluotettavaa ja vaarallista.


Tieteen erottaa arkiajattelusta muun muassa se, että tieteellisen tiedon painoarvo voidaan arvioida määrällisesti tutkimustulosten ja todennäköisyyslaskelmien avulla.


Jos tutkija tai insinööri sanoo, että jokin on turvallista, hän tarkoittaa, että haitat tai häiriöt ovat hyvin epätodennäköisiä. Haitat ovat pieniä verrattuna etuihin.


Nyt huvittavia mutta aikanaan tosissaan esitettyä arvioita vaaroista on syntynyt, kun periaatteessa mahdollisia, mutta käytännössä epätodennäköisiä riskejä on suurenneltu suhteettomasti.


Junan vastustajat sanoivat Englannissa 1800-luvulla, että ihmiset - paitsi että he jäävät junan alle - tukehtuvat pelkästään kovan vauhdin takia tai viimeistään junan ajaessa tunneliin. Kuumalla savullaan juna kuivattaa viljan pellolla ja tappaa kotieläimet.


Haarukka oli "paholaisen talikko", jota katolinen kirkko vastusti vuosisatoja. Polkupyörä pilasi ryhdin. Kännykkä kuumensi aivot.


Eräs matemaatikko puhuu numerotaidottomuudesta tarkoittaessaan ihmisten kyvyttömyyttä hahmottaa mittasuhteita. Kaikissa tekniikoissa on haittoja, mutta hyvissä tekniikoissa haitat ovat mitättömiä verrattuna etuihin. Joku jää joskus junan alle, mutta kukaan ei silti vaadi junien kieltämistä.


Asioiden "määrä" eli haitan tai hyödyn paino ratkaisee. Kuitenkin usein yleissivistyksestä puuttuu juuri määrällistä arvostelukykyä.



Nanotasolla tulee vastaan myös kvantti-ilmiöitä, ja kvanttimekaaninen yleissivistys on vielä heikompaa kuin tilastollinen. Caroline Lucas julkaisi Guardianissa artikkelin nimeltä "Emme saa antaa tieteen sokaista itseämme". Artikkelissa hän esitteli tietojaan kvanttimekaniikasta julistamalla, että "fysiikan lait eivät päde molekyylitasolla".


Mystiikka kvanttimekaniikan ympärillä luo pelkoa. Jos luullaan, että molekyylit eivät noudata fysiikan lakeja, on helppo myös luulla, että nanohiukkaset käyttäytyvät miten sattuu ja ovat hallitsemattomia.


Poliittisessa keskustelussa auktoriteetti painaa enemmän kuin tosiasiat. Jos prinssi Charles, eurokansanedustaja tai Sunin päätutkija sanoo jotakin, täytyyhän asian olla niin, uskoo moni. Ohi korvien menee silloin tieteellinen kritiikki, kuten Nobel-kemisti Harry Kroton huomautus prinssi Charlesin puheista: - Hänen pitäisi suorittaa kemian kurssi - - ennemmin kuin lukea älyttömiä kirjoja.


Prinssin lausuntoa vastassa on tutkijan lausunto. Kumpaa uskoo ihminen, jolle tiede on tylsää ja tieteelliset arviointiperusteet vieraita? Tieteen päätelmät kuitenkin perustuvat kokeisiin, mittauksiin ja logiikkaan, eivät mielipiteisiin. Tosiasiat äänestävät, eivät ihmiset.






Nanotekniikan turvallisuus on alan yksi tutkimusaihe, mutta koska tekniikkakin on suurelta osin vielä kehitysasteella, turvallisuusohjeetkin ovat lähinnä tuleviin tutkimustarpeisiin liittyviä suosituksia.


Petri Riikonen


Euroopan unioni: ftp://ftp.cordis.lu/pub/nanotechnology/docs/nano_com_fi.pdf



Lucasin kirjoitusten irvailijat ovat kuitenkin sivuuttaneet eräitä perusteltuja huomautuksia, joita hän esittää. Lucas sanoo, että nanon kannattajat väittävät uuden tekniikan poistavan köyhyyden ja nälän, mutta on "vaikea uskoa tätä, kun katsoo olemassa olevia nanotuotteita - läpinäkyvää aurinkovoidetta, itsepuhdistuvaa lasia, yhä tuhoisampaa aseistusta ja likaa hylkiviä vaatteita".


Nanoliiketoiminnan suuntautumista kannattaa pohtia. Syntyykö myös massatuotteita, joita voi verrata autoihin ja kännyköihin, vai pelkästään ylellisyystuotteita harvoille?


Aktivistiryhmä ETC:n johtaja Pat Mooney sanoi viime vuoden lokakuussa, että amerikkalaiset yritykset törmäävät nanoalalla samaan ongelmaan kuin biotekniikassa:


- Kun nanoteknologiaväki puhuu toiveistaan - - jokainen heistä sanoo ensimmäiseksi: "Emme halua tehdä sitä, mitä biopuolen kaverit tekivät. Emme halua toista katastrofia kansainvälisessä kaupassa." Kuitenkin todellisuudessa - - on tapahtumassa täsmälleen samaa; ehkä jopa nopeammin ja pahemmin kuin biotekniikassa.


Kalevi Rantanen on teknistä luovuuttta tutkiva diplomi-insinööri ja tietokirjoittaja.

Sisältö jatkuu mainoksen alla