Nykytieteen johtava maa on Yhdysvallat. Miksi se ei ole Saksa? Vielä 1920-luvulla näytti siltä, ettei mikään tai kukaan voisi syrjäyttää Saksaa kansainvälisen tieteen huipulta. Sitten valtaan tuli Hitler.
Rotupuhdistusten takia maasta lähti yli tuhat tohtoria. Saksan tiede joutui eristyksiin, ja viimeisen naulan sen arkkuun löivät tutkijat, joiden suurin ansio oli natsipuolueen jäsenyys.


Vielä 1920-luvulla näytti siltä, ettei mikään tai kukaan voisi syrjäyttää
Saksaa kansainvälisen tieteen huipulta. Sitten valtaan tuli Hitler.
Rotupuhdistusten takia maasta lähti yli tuhat tohtoria. Saksan tiede
joutui eristyksiin, ja viimeisen naulan sen arkkuun löivät tutkijat, joiden
suurin ansio oli natsipuolueen jäsenyys.

Sisältö jatkuu mainoksen alla

Sisältö jatkuu mainoksen alla


Viime vuosisadan alkukymmeninä Saksa hallitsi maailman tiedettä, ainakin Nobelin palkinnoilla mitaten. Vuosina 1901-1932 saksalaiset tiedemiehet saivat hämmästyttävät 31 Nobelin palkintoa. Se oli liki kaksi kertaa niin paljon kuin seuraavaksi menestyneimmän valtion -  Britannian - kuusitoista palkintoa.

Erityisen vakuuttavia saksalaisten saavutukset olivat kemiassa ja fysiikassa, joiden nobeleista lähes puolet meni ensimmäisen maailmansodan jälkeen Saksaan. Eräillä uusilla ja mullistavilla fysiikan alueilla, kuten kvantti- ja atomiteoriassa, saksalaiset onnistuivat jopa määräämään kansainvälisen tahdin. Esimerkiksi 1926-1933 maailmassa julkaistuista kvanttimekaniikan tutkimuksista huikeat 45 prosenttia oli tehty Saksassa. Alan kehityksestä oli yksinkertaisesti mahdotonta pysyä kärryillä, ellei osannut lukea saksaa.

Saksan korkeakoulujen kemian ja fysiikan laitokset suorastaan pursuivat maailmanluokan tiedemiehiä. Esimerkiksi Berliinin yliopiston viikoittaisessa fysiikan kollokviossa nähtiin 1920-luvulla tavan takaa vähintään viisi nobelistia: Max Planck, Fritz Haber, Walther Nernst, Max von Laue ja tietenkin Albert Einstein. Tuossa seurassa nuoren fysiikan opiskelijan kelpasi esitellä tutkimuksiaan, ellei sitten rimakauhu päässyt yllättämään.

Eikä Berliini ollut mikään poikkeus. Muita valovoimaisia tieteen keskuksia olivat Münchenin ja Göttingenin yliopistot. Müncheniä voisi kutsua Saksan teoreettisen fysiikan kehdoksi. Göttingen puolestaan tunnettiin varsinkin lahjakkaista matemaatikoistaan. Oppia kävivät sieltä ammentamassa myös monet amerikkalaisen tieteen kärkinimistä, kuten Robert J. Oppenheimer, joka 1940-luvulla johti Yhdysvaltain ydinaseprojektia.













1931 1939
Saksassa 77 166

77 Wilhelm Röntgenin keksimiin röntgensäteisiin, ja radiota näplätessä törmää vääjäämättä sähkömagneettisuutta tutkineen Heinrich Hertzin sukunimeen.

Vielä 1932 useimmat povasivat Saksan tieteelle menestyksekästä jatkoa.

Hitler saa rajattoman vallan

Alamäki alkoi tammikuussa 1933, kun kansallissosialistista puoluetta johtaneesta Adolf Hitleristä tuli Saksan valtakunnankansleri. Hitler nousi valtaan keskellä maailmanlaajuista talouslamaa, jonka vanavedessä niin työttömyys kuin ääripuolueiden kannatus ampaisivat Saksassa roimaan kasvuun.

Muutamaa viikkoa myöhemmin natsit onnistuivat runnomaan läpi lakiehdotuksen, joka antoi tuoreelle valtakunnankanslerille käytännössä rajattomat valtaoikeudet. Saatuaan näin tukevan otteen vallasta Hitler ei epäröinyt hetkeäkään käyttää sitä. Natsien ensimmäinen terroriaalto kohdistui puolueen poliittisiin vastustajiin. Monet vainotuista päätyivät lopulta keskitysleireille, joista ensimmäinen pystytettiin jo 21. maaliskuuta 1933 Dachaun liepeille Etelä-Saksaan.

Kun poliittiset vastustajat oli hoidettu päiväjärjestyksestä, tuli rotupuhdistusten vuoro. Niiden tähtäimessä oli erityisesti Saksan vähälukuinen juutalaisväestö, jota Hitler oli kirjoituksissaan verrannut "ihmisruumista myrkyttävään syöpäkasvaimeen".





Erotettujen osuudet Saksan yliopistojen opettajista 1933


Luonnontieteiden opettajista 18 %
Fysiikan opettajista 26 %
Matematiikan opettajista 20 %
Lääketieteen opettajista 18 %
Kemian opettajista 13 %


Erotetut olivat lähinnä juutalaisia, mutta joukossa oli myös natsien poliittisia vastustajia. Kaikkiaan 1 684 tutkijaa erotettiin. Saksan väestöstä vain 1,5 % oli juutalaista sukua.


Juutalaiset erotetaan yliopistoista

Huhtikuussa 1933 natsit säätivät niin kutsutun virkamieslain, jonka mukaan vain arjalaisilla oli oikeus työskennellä valtion leivissä. Ei-arjalaiseksi leimautui jokainen, jolla oli yksikin ei-arjalainen isovanhempi.

Koska Saksan yliopistoja ja tieteellisiä tutkimuslaitoksia pyöritettiin valtion varoin, myös niiden työntekijät joutuivat uuden lain piiriin. Natseja ei huolettanut pätkääkään se tosiasia, että yliopistojen opettajista merkittävä osuus - noin 18 prosenttia - oli juutalaista alkuperää. Laki työnsikin pian monet Saksan korkeakoulut katastrofin partaalle. Eniten kärsivät Berliinin ja Frankfurtin yliopistot, joiden henkilökunnasta kolmannes pakotettiin luopumaan virastaan.

Tyhjenevät yliopistot saivat Max Planckin, Saksan johtavan fyysikon, vetoamaan henkilökohtaisesti Hitleriin. Planck pelkäsi, että juutalaisten erottaminen koituisi kohtalokkaaksi Saksan tieteelle. Eikö Führer voisi tehdä poikkeusta edes kaikkein menestyneimpien yksilöiden kohdalla?

Hitler raivostui ehdotuksesta. "Kansallista politiikkaamme ei peruta tai muuteta edes tiedemiesten takia. Jos juutalaisten tiedemiesten erottaminen tarkoittaa Saksan nykyisen tieteen tuhoa, joudumme olemaan ilman tiedettä muutaman vuoden!" hän jyrähti.

Hitlerin vallan vuosina 1933-1945 natsi-Saksasta lähti reippaasti yli tuhat tohtorintutkinnon suorittanutta tieteilijää. Useimmat heistä päätyivät joko Yhdysvaltoihin tai Britanniaan, mikä merkitsi varsinaista piristysruisketta näiden maiden tieteelle. Numerot eivät kuitenkaan kerro koko totuutta, sillä monet lähteneistä olivat todellisia tieteen superlahjakkuuksia. Pakolaisten joukossa oli kaikkiaan 26 nobelistia tai tulevaa palkittavaa.

Ratkaisu ei tarkoittanut vain työpaikan jättämistä. Taakse jäivät myös ystävät, koti, sukulaiset, kollegat, opiskelijat ja keskeneräiset tutkimusprojektit.


Vastarintaa mietitään

Juutalaistutkijoiden maastamuuton kiihtyessä heidän Saksaan jääneet kollegansa joutuivat tukalan päätöksen eteen. Kuinka yliopistoja uhkaavaan rotupolitiikkaan olisi vastattava? Vanhan perinteen mukaisesti tiedemiehen ei ollut soveliasta lia¬ta käsiään politiikassa, mutta toisaalta huoli Saksan tieteestä suorastaan velvoitti toimintaan. 

Yksi omantuntonsa kanssa taistelleista oli tuore nobelisti Werner Heisenberg, jonka lähipiirissä monet olivat joutuneet syrjityiksi. Epäröivä fyysikko kysyi neuvoa kollegaltaan Max Planckilta.

"En usko, että mikään voi enää pysäyttää katastrofia, joka uhkaa yliopistojamme ja koko Saksaa", Planck vastasi. "Ja usko minua, asiat eivät voisi olla surkeammalla tolalla kuin täällä Berliinissä."

Kun Heisenberg kertoi eräiden kollegojensa aikeista erota vastalauseena natsien rotupolitiikalle, ikääntynyt Planck kehotti häntä pidättäytymään avoimesta vastarinnasta.

"Hitler on menettänyt viimeisenkin kosketuksen todellisuuteen. Ei sellaista kieltä olekaan, jolla hänen kaltaiselleen ihmiselle voisi puhua järkeä - - Minusta kaikkien niiden, joiden ei ole pakko lähteä, tulisi sittenkin jäädä paikoilleen. Ainoastaan niin voimme rakentaa tulevaisuutta, joka tämän painajaisen päätyttyä avautuu Saksan tieteelle."

Monien tiedemiesten mietteet kulkivat samoja polkuja. Mielenilmaisuja harkittiin, mutta niiden voimaan ei uskottu. Enemmistö päätyi murehtimaan tapahtunutta hiljaisuudessa.


Eräät sentään kritisoivat

Kaikki eivät kuitenkaan pysytelleet hiljaa. Esimerkiksi kemisti Otto Hahn kierrätti vetoomusta, jossa tuomittiin juutalaistutkijoiden syrjintä. Toinen kritisoija oli Max von Laue, joka puolusti äänekkäästi natsien propagandakoneiston hampaisiin joutuneen Albert Einsteinin mainetta.

Se oli uhkarohkea teko maassa, jossa pelkkä Hitlerin julkinen arvosteleminen saattoi merkitä välitöntä vankeustuomiota.

Itsenäinen ajattelu vei biologi Otto Krayerinkin ongelmiin. Hänen virheensä oli kieltäytyä Düsseldorfin yliopiston professorinvirasta, joka oli vapautunut rotupuhdistusten vuoksi.

"Tarjoamanne viran vastaanottaminen olisi ristiriidassa henkilökohtaisten vakaumuksieni kanssa", hän perusteli päätöstään yliopistolle.

Kun tieto kieltäytymisestä kantautui Krayerin työnantajalle Berliinin yliopistolle, hänet erotettiin heti. Työttömänä Krayerille ei jäänyt muuta mahdollisuutta kuin lähteä maasta. Ratkaisu osoittautui oikeaksi, sillä jo 1939 Krayer sai pysyvän farmakologian professuurin Harvardin yliopistosta.


Tiede joutuu eristyksiin

Ulkomailla saksalaisten tiedemiesten hiljaisuus tulkittiin välinpitämättömyydeksi. Yhdysvaltoihin paenneen Albert Einsteinin mielestä saksalaistutkijoiden hampaaton suhtautuminen natsien rotusyrjintään oli anteeksiantamatonta.




Mikä ihmeen matematiikan laitos?


Erityisen tuhoisaa jälkeä natsien rotupolitiikka sai aikaan Göttingenin maineikkaissa matematiikan ja fysiikan laitoksissa, joiden opettajista peräti 70 prosenttia potkittiin ei-arjalaisina pihalle. Yliopiston surkeaa jamaa kuvaa keskustelu, joka käytiin opetusministeri Bernhard Rustin ja Göttingeniin jääneen matemaatikko David Hilbertin välillä pian erottamisten jälkeen.

"Ja mitenkäs Göttingenin matematiikan laitos on pärjännyt sen jälkeen, kun se puhdistettiiin juutalaisten vaikutuksesta?" uteli natsiministeri.

"Göttingenin matematiikan laitos?" ihmetteli professori Hilbert. "Ei siellä sellaista enää ole."


"Saksan tilanteesta nähdään, mihin itsehillintä johtaa. Se tarkoittaa johtajuuden antamista sokeille ja vastuuttomille. Eikö tämän taustalla ole vastuuntunnon puute?" Einstein peräsi.

Kun natsi-Saksassa jyllännyt antisemitismi ei näyttänyt minkäänlaisia laantumisen merkkejä, yhä useammat ulkomaiset tiedemiehet päättivät katkaista siteensä saksalaisiin tiedejärjestöihin. Yksi heistä oli amerikkalainen fyysikko Percy Bridgman, joka lopulta vuoden 1939 alussa toi näkemyksensä julki Science-lehdessä. "Olen päättänyt, että tästä lähtien en näytä laitteitani minkään totalitaarisen valtion kansalaisille tai keskustele kokeistani heidän kanssaan". 

Tällaiset asenteet johtivat pian Saksan eristymiseen kansainvälisestä tiedeyhteisöstä. Vielä 1932 useimmat saksalaisten tutkimuslaitosten ulkomaisista vieraista olivat tulleet Länsi-Euroopasta ja Yhdysvalloista.
Muutamassa vuodessa länsimaisten tutkijoiden Saksan-vierailut kuitenkin tyrehtyivät, ja pian enemmistö tuli sellaisista maista kuin Etelä-Afrikka, Romania ja Chile. Ei ole epäilystäkään, ettei käänne heikentänyt vierailujen tieteellistä antia.

Menneiden aikojen kansainvälistä ilmapiiriä haikaili muun muassa Werner Heisenberg. "Toista maailmansotaa edeltäneet vuodet Saksassa olivat minulle loputtoman yksinäisyyden aikaa", hän kirjoitti sodan jälkeen. 

Natsit istutetaan virkoihin

Rotupuhdistukset ja kansainvälinen eristyminen ravisuttivat Saksan tiedeyhteisöä, mutta ne eivät olleet ainoat muutokset.

Aikaisemmin saksalaiset korkeakoulut olivat saaneet hoitaa asiansa pitkälti niin kuin itse parhaaksi katsoivat, mutta Hitlerin noustua valtaan politiikka tunkeutui väkisin myös yliopistomaailmaan. Natsit nimittäin uskoivat, että opetuksen tärkeimpiä tehtäviä oli kasvattaa Führerille uskollisia kansalaisia.

"Tästä lähtien (professorien) tehtävänä ei ole selvittää, onko jokin asia totta vai ei, vaan sopiiko se kansallissosialistisen vallankumouksen henkeen", julisti Baijerin osavaltion kulttuurista ja opetuksesta vastannut natsijohtaja Hans Schemm jo 1933. Natsilehti Völkischer Beobachter ilmaisi asian näin: "Parhaimmat ajatuksista terävöityvät marssin tahdissa; silloin nuorissa herää Saksan todellinen henki."

Käytännössä tätä oppia toteutettiin nimittämällä yliopistovirkoihin ja tutkimusrahoituksesta päättäviin elimiin natsihallintoon myötämielisesti suhtautuvia tutkijoita. Esimerkiksi lukuisia juutalaisten entisiä virkoja täytettiin epäpätevillä hakijoilla, joiden ainoa etu kilpaileviin ehdokkaisiin verrattuna oli natsipuolueen jäsenyys.


Fysiikastakin tulee arjalaista

Kun teoreettisen fysiikan professori Arnold Sommerfeld siirtyi eläkkeelle, Münchenin yliopisto ehdotti hänen seuraajakseen Werner Heisenbergia. Sommerfeld, joka oli kouluttanut peräti kolmanneksen Saksan teoreettisen fysiikan professoreista, piti myös Heisenbergia sopivana virkaan. Ehdokas ei kuitenkaan miellyttänyt "arjalaista fysiikkaa" kannattavia natsipiirejä, jotka haukkuivat Heisenbergia lehdistössä "valkoiseksi juutalaiseksi". Kutsumanimen taustalla oli Heisenbergin taipumus opettaa liian abstraktia eli niin sanottua juutalaista fysiikkaa. Pitkään kestäneen parjauskampanjan jälkeen Heisenbergin vastustajat saivat lopulta tahtonsa läpi, ja opetusministeriö nimitti virkaan vastaehdokkaan Wilhelm Müllerin.

Sommerfeldin mukaan Müllerin valinta tehtävään oli "kaikista vaihtoehdoista huonoin mahdollinen". Aerodynamiikan asiantuntija Müller ei ollut eläessään julkaissut ainoatakaan tieteellistä fysiikan tutkimusta, eikä hän tiennyt teoreettisesta fysiikasta tuon taivaallista. Natsien silmissä hänen tärkein ansionsa oli 1936 julkaistu Juutalaiset ja tieteellinen työ -kirjanen, jossa Müller hyökkäsi armotta Einsteinia ja hänen "juutalaista suhteellisuusteoriaansa" vastaan.

Müllerin nimityksestä seurasi, että teoreettisen fysiikan opetus loppui Münchenissä käytännössä kokonaan.
Natsi-Saksan tiedettä tutkineen historioitsija Alan Beyerchenin mukaan Hitlerin valtaannousua edeltäneistä teoreettisen fysiikan professuureista liki kolmannes oli 1938 joko täyttämättä, lopetettu tai epäpätevän tutkijan hallussa.


Sota paljastaa rappion

Natsijohtajille Saksan tiedettä kohdannut rappio valkeni vasta toisen maailmansodan tiimellyksessä, jolloin liittoutuneiden ylivoima eräillä tärkeillä sotateknologian aloilla kävi tuskaliaan ilmeiseksi.

Toista maailmansotaa onkin kutsuttu "fyysikoiden sodaksi". Termi kuvaa osuvasti liittoutuneiden sotaponnisteluja, joihin kuuluivat esimerkiksi satoja fyysikkoja työllistänyt mikroaaltotutkan kehittäminen ja New Mexicon autiomaahan keskitetty suunnaton atomipommiprojekti. Yhdysvalloissa päätettiinkin jo varhain, että sotatutkimukselle tärkeät fysiikan ja kemian opiskelijat säästettäisiin rintamakomennukselta.


















1901-1932 1933-1966
Saksa
Britannia
Yhdysvallat





Natsi-Saksassa vain ani harva nuori tutkija ja opiskelija välttyi kutsunnoilta. Tuhansia lahjakkaita luonnontieteiden opiskelijoita värvättiin armotta Wehrmachtin rivisotilaiksi.

Tiedemiesten merkitys sodankäynnille oivallettiin kunnolla vasta tammikuussa 1942, jolloin fyysikko Carl Ramsauerin selvitys Saksan tieteen silloisesta tilasta valmistui. Opetusministeriöön toimitetussa muistiossa Ramsauer todisti selvin numeroin, kuinka Yhdysvallat oli syrjäyttänyt Saksan maailman johtavana tiedevaltiona. Muistiossa arvosteltiin etenkin sitä, että päätösvalta tieteellisen tutkimuksen johtamisesta oli annettu täysin epäpäteville henkilöille. Sitäkin Ramsauer paheksui, että Saksan lupaavia nuorukaisia haaskattiin sotarintamalla. "Kolmentuhannen sotilaan menetys ei vahingoittaisi armeijaa. Sama määrä lisää fyysikkoja voisi ratkaista sodan", hän tiivisti myöhemmin.

Kun propagandaministeri Joseph Goebbels lopulta näki muistion toukokuussa 1943, Stalingradin tappion jälkeen, hän syytti opetusministeriötä saksalaisen tieteen turmelemisesta. Kurssia päätettiin muuttaa heti, mutta se tapahtui aivan liian myöhään. Sota oli jo hävitty. 

Kun natsien brutaali kansanmurha sodan päätyttyä paljastui, vain harvat juutalaispakolaisista kykenivät antamaan Saksaan jääneille kollegoilleen anteeksi. Vielä harvemmat edes harkitsivat palaamista Saksaan. Miten he olisivatkaan voineet? Aivan liian monet lähteneistä olivat menettäneet sukulaisiaan holokaustissa. Juutalaisten mukana poistunut raudanluja tietämys oli siten hävinnyt Saksasta lopullisesti.

Sodan jälkeen Saksan tiede elpyi yllättävän rivakasti, mutta entiseen loistoonsa se ei palannut.

Timo Holmström on tieteen historian opiskelija.

Sisältö jatkuu mainoksen alla