Hyvä vitsi irrottaa hereät naurut, mutta useimmiten nauramme ilman vitsien kaltaisia yllykkeitä. Nauru on ennen kaikkea sosiaalinen signaali, jolla liputetaan leikkiä ja vahvistetaan yhteishenkeä.





TEKSTI:Kirsi Heikkinen



Hyvä vitsi irrottaa hereät naurut, mutta useimmiten nauramme ilman
vitsien kaltaisia yllykkeitä. Nauru on ennen kaikkea sosiaalinen signaali,
jolla liputetaan leikkiä ja vahvistetaan yhteishenkeä.


 


Julkaistu Tiede-lehdessä

7/2000

Työhönottohaastattelu voisi olla mukavakin tapahtuma. Sen sijaan, että sinua mittailtaisiin arvostelevasti ja tentattaisiin kiperin kysymyksin, sinulle kerrottaisiin vitsejä. Esimerkiksi tällainen: Mies istuu kalaravintolassa. Kun annos tuodaan pöytään, mies kouraisee molemmin käsin majoneesia lautaselta ja pyyhkii sitten sormet hiuksiinsa. Pöytänaapurin tuijottaessa äimistyneenä mies huomaa erheensä ja toteaa: "Oho! Luulin, että se oli pinaattia."

Haastattelija kirjaisi vaivihkaa muistioonsa, nauroitko vai et, ja kertoisi sitten uuden vitsin. Mies putoaa jyrkänteeltä. Puolivälissä pudotusta hän onnistuu tarttumaan kuivuneeseen puunjuureen. Sen varassa kiikkuessaan hän huutaa anovasti: "Onko siellä ylhäällä ketään?" Pian pilvien lomitse kuuluu syvä, tyynnyttävä ääni: "Kyllä, rakas poikani. Pudottaudu, niin minä otan sinut vastaan." Mies katsoo alas, miettii hetken ja huutaa sitten ylös: "Olisiko siellä vielä muita?"

Ja taas haastattelija tarkkailisi reaktioitasi.

Utopististako? Düsseldorfin yliopiston psykologian professori Willibald Ruch on sitä mieltä, että ei. Ruchin tutkimusten mukaan vitsimieltymyksesi paljastavat persoonallisuudestasi varsin paljon. Jos sinua naurattavat ykkösesimerkin kaltaiset vitsit, olet todennäköisesti luova, utelias, seikkailunhaluinen ja mielikuvituksekas mutta myös hivenen itsekeskeinen ja epävakaa. Luultavammin olet alle 25-vuotias kuin yli 60-vuotias.

Jos taas huvituit kakkosesimerkistä, pidät vitseistä, jotka vaativat logiikkaa ja yhdistelytaitoa. Todennäköisesti arvostat järjestystä ja olet tunnollinen, luotettava ja konservatiivinen sekä hieman suvaitsematon ja ahdasmielinen, Ruch lataa saksalaisessa Geo-lehdessä. Hän luokittelee sinut jonkin verran neuroottiseksi ja veikkaa, että pidät enemmän Albrecht Dürerin maalauksista kuin Picasson. Tai Mozartin menueteista pikemmin kuin jazz-improvisaatioista.

Naisten nauru herkässä

Ihmiset nauravat eri asioille - sen mukaan, millaisia he ovat. Olokin vaikuttaa, ja ikä ja sukupuoli. Aikuiset nauravat viitisentoista kertaa päivässä, lapset ainakin kymmenen kertaa useammin. Viimeistään neljänkymmenen ikävuoden korvilla useimmat meistä vakavoituvat.

Naiset nauravat enemmän kuin miehet. Näyttää jopa siltä, että miehet ovat johtavia naurun tuottajia, naiset naurajia. Tämä sukupuolten välinen ero näkyy jo kuusivuotiailla, iässä, jossa lapset ensi kerran oppivat vitsailemaan, on havainnut Georgetownin yliopiston kielitieteilijä Deborah Tannen puhetutkimuksissaan.

Samansuuntaisia huomioita on tehnyt Marylandin yliopiston psykologian professori Robert Provine tutkiessaan puhujien ja kuuntelijoiden käyttäytymistä. Kuulijat nauravat paljon hanakammin miespuhujan jutuille kuin naisen sanomisille. Kova on siis komediennen rooli!

Provinen mukaan puhujat nauravat yleensä useammin kuin kuuntelijat, ja erityisen herkässä tässäkin on naisten nauru. Naispuhujat nauravat peräti 127 prosenttia enemmän kuin miehet, jotka kuuntelevat heitä. Miespuhujat taas nauravat seitsemän prosenttia vähemmän kuin heidän naiskuulijansa.




Kolme kysymystä naurusta

         Miksi nauraessa voi tulla


            kyyneleet silmiin?

            Kun nauraa,


            ilmanpaine nenäontelon yläosas-


            sa kasvaa ja rutistaa kyynelkanavia.

         Miksei itseään voi kutittaa?

            Itseään ei voi yllättää, ja


            itsensä kanssa on turvassa.

         Onko nauru synnynnäistä?

            Ilmeisesti.


            On esimerkiksi


            muutamia raportteja


            kuurosokeista


            vauvoista, jotka


            kykenevät nauramaan.


Naurusi on uniikki

Se, miten ihminen nauraa, on hyvin yksilöllistä. Naurun perusrakenne, oli sitten kyseessä kikatus, räkätys tai röhötys, on kaikilla ihmisillä samanlainen, mutta melodia on yhtä ainutlaatuinen kuin sormenjälki. Kukaan toinen ei naura kuin sinä.

  kasvolihaksiaan. Ruchin kokemusten mukaan edes ilokaasu ei vaikuta asiaan.

Mutta miksi ihminen ylipäätään nauraa?

Evoluutiopsykologit uumoilevat, että nauru on perua esivanhemmiltamme, jotka joutuivat taistelemaan hengestään luonnonvoimien ja petojen kanssa. Heillä nauru oli reaktio, joka uhkatilanteen lauettua automaattisesti rentoutti elimistön ja käynnisti kamppailun lamauttaman immuunijärjestelmän. Samaan tapaan me nauramme purkaaksemme omia jännitystilojamme, aiheutti ne sitten kutitus, kauhufilmin katsominen tai vitsin huipennuksen odotus.

Aivotutkimuskirjailija John McCrone kuvaa naurua leikki- ja tyynnyttelysignaaliksi, joka syntyy vaistomaisesti nisäkkäiden leikkiessä.

- Jopa rotat pitävät mitellessään ultraäänistä vikinää, jottei ottelu muuttuisi vakavaksi, ja simpanssien leikkisignaali suorastaan muistuttaa naurua, McCrone selittää New Scientist -lehdessä.

- Samasta syystä me nauramme huristaessamme tukka pystyssä vuoristoradalla. Liputamme leikkiä, vaikkemme olisi tippaakaan huvittuneita.

Tilanne laukaisee naurun

Naurututkijoiden mukaan naurun laukaisee useammin sosiaalinen tilanne kuin jokin kognitiivinen ärsyke, kuten vitsi. Jos Robert Provinea on uskominen, vitsi tai sutkaus aiheuttaa vain 10-20 prosenttia nauruista. Provine on opiskelijoineen salakuunnellut yli tuhatta ihmistä ja pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, mille nämä nauroivat. Useimmiten nauru seurasi sellaisisia triviaaleja lausahduksia kuin "Oli kiva tavata" tai "Katso, tuolla on Bob".

- Nauru on sosiaalinen signaali, ei tietyn emootion ilmaus, Provine kiteyttää näkemyksensä American Scientist -lehdessä.

Provinen mukaan naurulla voi ilmaista niin valtaa tai alistumista kuin hyväksymistä tai hylkäystä. Onhan iso ero siinä, nauraako jonkun kanssa vai jollekin.

Useimmat hekottavat pomon kanssa, mutta harva uskaltaa hirnua pomolle. Vaikka emme tietoisesti kontrolloikaan naurua, opimme kuitenkin kasvaessamme nauramisen sosiaaliset säännöt: millaisissa tilanteissa saa nauraa ja millaisissa ei. Tai ainakaan ei saisi.

Nauru sitoo yhteen

Naurun sosiaalisuudesta kertoo sekin, että ihminen nauraa kolmekymmentä kertaa todennäköisemmin seurassa kuin ollessaan yksin, ellei hän tuolloin lue kirjaa tai katso televisiota.

Moni tutkija uskookin, että naurun tarkoitus on vahvistaa sosiaalisia siteitä. - Nauru on sosiaalista liimaa, on todennut muun muassa Massachusettsin teknisen korkeakoulun MIT:n aivotutkimuksen ja kognitiotieteen professori Steven Pinker.

- Mitä enemmän naurua, sitä vankemmin ryhmä sitoutuu yhteen, korostaa kulttuuriantropologi Mahadev Apte Duken yliopistosta New Scientist -lehdessä.

Yhteenkuuluvuuden tunne ja haluttomuus joutua ryhmän ulkopuolelle, tulla hyljityksi, saattavat osaltaan selittää, miksi nauru tarttuu - ja joskus leviää jopa epidemiaksi asti. Näin kävi muun muassa 1962 itäafrikkalaisen Tanganjikajärven saaressa, jossa nauru valtasi koulutytöt niin tyystin, että viranomaiset alkoivat lopulta sulkea kouluja. Epidemia kesti puoli vuotta.

Vitsi viestii paremmuutta

Etologi, psykologian apulaisprofessori Glenn Weisfeld Detroitin yliopistosta vierastaa Apten edustamaa näkemystä. - Evoluutioteoria edellyttää, että tietty käytös hyödyttää yksilöä, ei ryhmää, Weisfeld huomauttaa Amerikan psykologiliiton Monitor-julkaisussa.

Weisfeldin mukaan naurun pohjalla lymyää - mikäs muu kuin suvun jatkaminen.

Tämä perimmäinen biologinen tarkoitus selittää myös sen, mikä virka on vitseillä. Vitsit, jotka lähes poikkeuksetta keskittyvät johonkin julkiseen mokaan tai nolaukseen, osoittavat, miten meidän ei pidä toimia. Vitsin vastaanottaja saa arvokkaan oppitunnin ja kertoja palkkiokseen naurun - ja kutsuja tilaisuuksiin, joissa saa ruokaa ja juomaa ja tapaa mahdollisia puolisoehdokkaita.

  merkityksellistä kumppanimarkkinoilla. Alexander on haastanut oppilaansa esittämään vitsin, jossa ei pantaisi jotakuta matalaksi. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut tehtävässä.

Jo Platon aikoinaan tuli asiaa puntaroituaan samaan tulokseen: huumori ei ole sen kummempaa kuin ilahtunut ylemmyyden tuntemus. Riemuitsemme toisten onnettomuuksista.

Epäsuhdasta hyvät naurut

Varsin osuvasti ilmaistu. Tätä nykyä useimmat tutkijat nimittäin jakavat jo Aristoteleen esittämän ajatuksen, että vitseissä on inkongruenssi, epäsuhta, johon me reagoimme. Jotkin vitsit perustuvat inkongruenssin ratkaisuun, eli nauramme, kun yhtäkkiä oivallamme, että typerällä vastauksella onkin jokin toinen, nokkela merkitys.

William & Mary -yliopiston psykologian professorin Peter Derksin mukaan se, kuinka nopeasti tajuamme vitsin ytimen, määrää, naurattaako vitsi meitä. Yksinkertaisimmille vitseille nauraa räkätetään vatsa väärällään pikemmin kuin älykkäämmille, joiden ymmärtäminen vie aikaa.

Derks on tutkinut EEG:n avulla, mitä vitsit oikein saavat aikaan aivoissa. Varmistaakseen, että vitsien tuottama hilpeys oli aitoa, hän kiinnitti elektrodin koehenkilöiden poskilihaksiin. Huvittuminen näet väistämättä nykii isoa poskipäälihasta.

Tulokset osoittivat, että vitsit aktivoivat laajan alueen aivoista. Mitään "naurukeskusta" aivoista ei siis löytynyt, vaan huumori kytkeytyi yleisiin ajatteluprosesseihin. Havainnot viittasivat myös siihen, että vitsin ymmärtämiseen liittyy äkillinen, luova käänne.

Derks teki tutkimuksensa kolme vuotta sitten. Nyt Aberdeenin yliopiston psykologi Vinod Goel on vahvistanut havainnot, kertoo New Scientist.





Näin syntyy ja kuolee huumorintaju

Vastasyntynyt voi hymyillä unessa, mutta se on vain refleksi.

Kolmen-neljän kuukauden iässä imeväinen alkaa virnistää, kun näkee äidin, isän tai muun tutun kasvot.

Toisen elinvuoden ensi puoliskolla ilmaantuu nk. aktiivinen huumori. Tässä kehitysvaiheessa ihmisaivot muodostavat ensi kerran abstrakteja symboleja, ja pikkulapset vääntelevät innoissaan juuri oppimiaan käsitteitä.

Kolmen vuoden iässä tietoisuus tekee uuden hypyn. Lapset oppivat yhdistämään asioihin paitsi symboleja myös ominaisuuksia. Nyt heistä on hillittömän hauskaa liittää koiraan sanat "miau miau" - tällaiseen vääristelyyn he eivät aiemmin kyenneet.

  tämänikäiset lapset pelleilevät sanaväännöksillä, pila-arvoituksilla ja loputtomilla riimeillä. Ensi kerran aikuiset menettävät yli-ihmisen kruununsa, kun pienet hyökkäävät tabujen kimppuun peppu- ja pissavitseillä.

Kahteentoista ikävuoteen asti lapset hieno-säätävät yhä monimutkaisemmilla vitseillä henkistä abstraktiokykyään.

14 vuoden iässä lapsenomainen herkkyys pilailuun alkaa vähetä radikaalisti.

30-vuotiaista 5-10 prosenttia ottaa jo kaiken niin vakavasti, että voivat yhtyä Woody Allenin lausah-dukseen: "Useimmiten minulla tuskin on hauskaa ja loppuaikana ei ollenkaan."

Näin listaa naurututkimuksen uranuurtaja Paul McGhee (Geo 8/1997).


 


Huumori harjoittaa järkeä

Goel seurasi koehenkilöidensä aivotoimintaa fMRI-magneettikuvauksen avulla. Kun henkilöt kuuntelivat vitsin johdantoa, aktivoitui otsalohkon etuosa, eritoten oikea puoli, jonka uskotaan kietoutuvan ongelmanratkaisuun. Liikettä näkyi kuitenkin myös muualla aivoissa, esimerkiksi ohimolohkoissa, jotka huolehtivat tiedon varastoinnista. Kun jutun kärki sitten kajahti kuulokkeista, aktivoitui otsalohkon alaosa. Tämä alue liitetään muun muassa tiedon arvottamiseen.

Eli selväkielellä: kun kuulet esimerkiksi kysymyksen Kummalla puolella koiraa on enemmän karvaa?, teet jo ennusteita loogisesta vastauksesta. Kun vastaus onkin yllättävä Ulkopuolella, sinun täytyy pikaisesti pyyhkiä ennakko-odotukset ja kääntää aivosi uusille urille.

Näyttää siis siltä, että aivot käyttävät samaa tiedonkäsittely- ja signaalijärjestelmää - naurua - niin sosiaaliseen kuin kognitiiviseen tarkoitukseen.

Käyttäytymistutkija, naurututkimuksen grand old man Paul McGhee ei näe asiassa mitään kummallista. Hän toteaa Geossa: - Nuoret eläimet, niin koirat, kauriit kuin apinat, kehittävät leikin avulla ruumiillisia taitojaan. Nuoret ihmiset harjoittavat samaan tapaan huumorilla ja vitseillä järkeään. Huumori on leikin abstrakti vastine.

Naurusta myös terveyttä

Kunnon hohotus vahvistaa immuunijärjestelmää, osoittavat tutkimukset, joita on tehnyt immunologi Lee Berks Loma Lindan lääketieteellisessä korkeakoulussa Kaliforniassa. Tila myös pysyy pari kolme tuntia.

Nauru kiihdyttää sykettä, panee veren kiertämään ja piristää aivoja. Ihon lämpötila kohoaa. Tietyt lihakset jännittyvät, toiset rentoutuvat. Elimistöön erittyy muun muassa endorfiineja. Stanfordin yliopiston professori William Fry onkin verrannut nauramista urheiluun: 20 sekunnin nauru vastaa kolmen minuutin tiivistahtista hölkkää.

Nauru on siis terveellistä. Se vähentää stressiä, joidenkin tutkimusten mukaan myös kipua. Naurua käytetäänkin tätä nykyä jopa terapiamuotona. Nauruklubeja perustetaan eri puolilla. Niihin kuuluu Intiassa, Amerikassa ja Australiassa jo tuhansia ihmisiä.

Mutta mitä, jos ei kerta kaikkiaan naurata?

  iloista hymyä (nostat suupieliäsi niin, että iso poskipäälihas jännittyy ja silmänurkkiin ilmestyy naurunryppyjä). Yllättäen jo tämä aktivoi niitä vasemman etuotsalohkon alueita, joissa myönteisten tunteiden uskotaan majailevan.

Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja. Artikkeli pohjautuu mm. seuraaviin artikkeleihin: John McCrone, Comic Relief, New Scientist 20.5. 2000; Simone Kosog & Till Hein, William Fry interview, SZ-Magazin der Süddeutsche Zeitung 10.12. 1999; Rebekka Clay, Laughter May Be No Laughing Matter, APA Monitor September 1997; Irene Mayer-List, Lachen, Geo Elokuu 1997; Bob Holmes, Titter Ye Not, New Scientist supplement 27.4. 1996; Robert Provine, Laughter, American Scientist January-February 1996.

http://www.uniduesseldorf.de/WWW/MathNat/Ruch/humor.html


http://www.humor.ch/


http://www.laughterremedy.com/

Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons
Koko tapasi monia kuuluisuuksia. 2016 se sai näppäillä Red Hot Chili Peppersin Flean bassoa. Kuva: FolsomNatural/Wikimedia Commons

Mikä motivoi gorillaa oppimaan ja käyttämään viittomia? kysyi Tiede 22 vuotta sitten. Uteliaisuus, halu pyytää jotain, halu jutella, halu ilmaista tunteita, vastasi Francine Patterson, maailmankuulu Kokon kouluttaja.

Yksi ihmisten ikiaikaisista haaveista on kyky puhua eläinten kanssa samalla kielellä. Mitä eläimen päässä liikkuu? Voisiko sen aivoituksia ymmärtää? Vai olisiko eläimen sisäinen maailma yhtä vieras kuin ulkoavaruudesta tupsahtaneen muukalaisen?

Psykologi Francine Patterson on nähnyt Koko-gorillan kasvavan yksivuotiaasta aikuiseksi ja on opettanut sille amerikkalaista ameslan-viittomakieltä. Kokon vertaaminen avaruusolioon huvittaa Pattersonia:

– En voisi ajatella Kokoa ”vieraan älyn” edustajaksi, sillä sen kasvattaminen on ollut kuin lapsen kasvattamista. Sillä on jopa ollut uhmaikänsä kuten ihmislapsella.

Ainoat hetket, jolloin Patterson myöntää hänen ja Kokon välillä olevan ymmärtämisvaikeuksia, ovat silloin, kun Koko käyttää viittomakieltä luovasti ja keksii omia viittomia.

Vuosi sitten Kokoa laihdutettiin keventämällä sen ruokavaliota. Tällöin viherrehusta tuli Kokolle merkittävä puheenaihe, ja koska sen sanavarastossa ei ollut sopivaa viittomaa, se kehitti uuden koskettamalla kämmenensä sisäreunalla ohimoaan muhkeiden kulmakaariensa vierestä.

– Koko turhautui yrittäessään saada meitä ymmärtämään uuden viittomansa merkitystä, ja ,e turhauduimme yrittäessämme tulkita itsepäisesti päätään osoittelevaa gorillaa, muistelee Patterson.

– Lopulta pääsimme samalle aaltopituudelle, mutta vasta paljon myöhemmin tajusimme, miksi Koko viittoi ohimoonsa. Viherrehu, englanniksi browse, kuulostaa melkein samalta kun kulmakarva, (eye)brow. Koko oli kuullut ihmisten käyttävän molempia sanoja ja tiesi niiden merkitykset – testien mukaan se pystyy kääntämään puhuttua englantia viittomakielelle – ja ilmeisesti teki omat johtopäätöksensä sanojen samankaltaisuudesta.

Koko Koko-projekti on pitkäaikaisin laatuaan. Kun Patterson aloitti 1972, psykologit Allan ja Beatrice Gardner olivat juuri osoittaneet, että simpanssille voidaan opettaa viittomakieltä. Gorilloja kuitenkin pidettiin juroina ja yhteistyöhaluttomina, eikä niiden älystä tai oppimiskyvystä tiedetty juuri mitään.

Afrikassa vuorigorilloja tutkineen Dian Fosseyn ohella Francine Patterson on muuttanut yleisen mielikuvan gorilloista: vaarallisina hirviöinä pidetyt eläimet on alettu mieltää lempeiksi jättiläisiksi.

Kolmella merkillä alkuun

 Koko on naaras ja kuuluu läntiseen alankogorillarotuun, joka on kotoisin Länsi-Afrikan sademetsistä. Se syntyi San Franciscon eläintarhassa 1971 heinäkuun neljäntenä eli Yhdysvaltain kansallispäivänä ja sai siksi japaninkielisen nimen Hanabi-Ko, ilotulituslapsi. Kun Patterson alkoi opettaa Kokoa, se oli vuoden ikäinen.

Patterson sai Kokon kiinnostumaan käsistään puhkumalla höyryä gorillasuojan ikkunoihin ja piirtämällä niihin sormellaan. Koko matki innokkaasti. Viittomakielen opetus aloitettiin näyttämällä gorillalle esineitä ja asettamalla sen kädet oikeaan viittoma-asentoon.

Alussa Pattersonin tavoitteena oli vain selvittää, pystyikö Koko oppimaan kolme merkkiä: juoma, ruoka ja lisää.

Gorilla osoittautui kuitenkin halukkaaksi viittojaksi, ja vähän yli kolmen vuoden ikäisenä se oli käyttänyt jo yli kahtasataa merkkiä. Näistä 78 täytti Pattersonin asettaman kriteerin, jonka mukaan Kokon katsottiin osaavan viittoman, jos se käytti sitä oikein ja oma-aloitteisesti vähintään puolena kuukauden päivistä.

Patterson tutki Kokon oppimista alusta asti kahdesta eri näkökulmasta. Toisaalta hän kartoitti gorillan kielitaitoa edellä olevan kaltaisten tiukkojen kriteerien mukaan. Toisaalta hän seurasi avoimin mielin Kokon ilmaisuja selvittääkseen, miten se käytti viittomakieltä eri tilanteissa.

Patterson väitteli alankogorillan kielellisistä kyvyistä Stanfordin yliopistossa 1979. Havaintonsa Kokon ensimmäisiltä kymmeneltä vuodelta hän julkaisi Amerikan Psychologist-, American Journal of Psychology-, Journal of Pragmatism- ja Word-lehdissä. Lisäksi hän kirjoitti 1978 yleistajuisen artikkelin National Geographiciin sekä 1981 suurelle yleisölle tarkoitetun kirjan The education of Koko, jonka Otava julkaisi suomeksi nimellä Koko – puhuva gorilla vuonna 1987.

Kirja ei ollut Koko-projektin tilinpäätös, vaan kielikoulutus on jatkunut keskeytyksettä. Koko asustaa nykyisin Gorilla-säätiön tiloissa Kalifornian Woodsidessa. Seuranaan sillä on kaksi urosgorillaa: 23-vuotias ystävä Michael ja 15-vuotias sulhanen Ndume.

Viittomakieli joustaa

Patterson on yhdessä John Bonvillianin kanssa verrannut viittomakielen alkeisoppimista lapsia ja gorilloja opetettaessa. He julkaisivat tuloksensa First Language-lehdessä 1993.

Ameslanin viittomista 10–15 % on ikonisia eli kohdettaan matkivia, ja voidaan teoretisoida, että tällaisia viittomia olisi helpointa oppia. Pattersonin ja Bonvillianin havaintojen perusteella ikonisuus ei kuitenkaan ollut ratkaisevaa sen enempää gorillojen kuin lastenkaan oppimiselle. Lasten kymmenestä eri viittomasta kolmannes oli ikonisia, gorillojen (Kokon ja Michaelin) noin puolet. Viidenkymmenen viittoman sanavarastossa ikonisten osuus säilyi likipitäen samana.

Puhuvat lapset käyttävät selvästi enemmän kysymystä tai tarkoitusta ilmaisevia sanoja (esim. ”what” tai ”for”) kuin viittovat lapset tai Pattersonin gorillat. Kymmenen sanan tai viittoman sanavarastosta oli puhuvilla lapsilla tällaisia sanoja 6 %, viittovilla lapsilla ja gorilloilla ei yhtään. 50 sanaa tai viittomaa osaavilla vastaavat osuudet olivat 4 %, 1 % ja 0 %.

Pattersonin mukaan sanallinen kysymys ei viittomakielessä olekaan yhtä luonteva kuin kysyvä katse. Jälkimmäistä käyttävät niin ihmiset kuin gorillat. Koko ja Michael ovat sittemmin viittoneet kysymyssanojakin silloin tällöin, Koko useammin kuin Michael.

Jotkut tutkijat ovat sitä mieltä, ettei viittovien apinoiden voi väittää oppineen kieltä, koska ne eivät näytä ymmärtävän sanajärjestyksen merkitystä. Tähän päätyi Nim-simpanssia kouluttanut Herb Terrace. Toisaalta Roger Foutsin opettama Lucy-simpanssi ymmärsi eron esimerkiksi lauseiden Roger kutittaa minä ja minä kutittaa Roger välillä.

– Kokon ja Michaelin viittomasarjoissa ilmenee kyllä sanajärjestystä, Patterson kertoo. – Mutta järjestys ei ole puhutun englannin kielen mukainen – kuten ei ameslanissa yleensäkään.

Patterson huomauttaa lisäksi, ettei sanajärjestys ole viittomakielessä yhtä keskeinen asia kuin puhutussa kielessä, joka on lineaarinen sanajono. Viittomia voidaan nimittäin yhdistellä niin, että yksi ele vastaa useaa sanaa.

Keksii omia nimiä

Ollessaan nykyään ihmisten seurassa Koko aloittaa useimmat keskustelut, ja sen viittomasarjat ovat yleensä 3–6 merkin mittaisia. Se käyttää aktiivisesti noin 500:aa viittomaa ja on vuosien mittaan käyttänyt yli 400:aa muuta. Koko ymmärtää noin 2 000 puhuttua englanninkielistä sanaa. Michael käyttää aktiivisesti yli 350:tä viittomaa; Ndumelle ei ole opetettu viittomakieltä.

Koko ja Michael viittovat jonkin verran keskenään, mutta antoisimmin gorillakolmikko viestii omilla ilme-, ele ja äänisignaaleillaan.

– Tuntuu, että niiden kieli on paljon ihmisten kieltä tehokkaampaa, nauraa Patterson.

Mikä sitten motivoi gorilloja oppimaan ja käyttämään viittomia?

– Uteliaisuus, halu pyytää jotakin, halu jutella asioista, halu ilmaista tunteitaan, Patterson luettelee. – Gorillat saattavat myös kommentoida tapauksia, jotka ovat sattuneet äskettäin.

Koko on keksinyt omia nimityksiä monille asioille. Esimerkiksi nainen on sille huuli ja mies jalka.

Se osaa myös olla näsäviisas. Kerran se piteli valkoista pyyhettä ja viittoi yhä uudestaan punainen, vaikka kouluttaja vakuutti sen olevan väärässä. Lopulta Koko osoitti virnuillen pientä punaista nukkahöytyvää, joka oli tarttunut pyyhkeeseen.

Koko myös leikkii mielikuvilla ja vitsailee. Imettyään kerran letkulla vettä se nimitti pitkään jälkeenpäin itseänsä elefanttigorillaksi. Kerran se pyysi kaatamaan juomaa ensin nenäänsä, sitten silmäänsä ja lopuksi korvaansa – ja nauroi päälle.

Michael taas kerran hämmensi kouluttajansa viittomalla seuraavat sarjat: tyttö, tietää lyö-suuhun, lyö-suuhun punainen puree, tietää, tukka tyttö punainen, huuli (tarkoittaen naista), huuli huuli huuli paha vaiva. Kävi ilmi, että Michael oli nähnyt ennen kouluttajan tuloa pihalla tappelun, jonka oli aloittanut punatukkainen nainen,

– Viittomien oppimista saattaa helpottaa se, että hyvä käsien koordinaatio on luontainen kyky niin ihmiselle kuin ihmisapinoille, sanoo Patterson ja viittaa Sue Savage-Rumbaughin kokeisiin, joissa Kanzi-simpanssille opetettiin iskoksien lyömistä kivestä esi-ihmisten tyyliin.

Kurkistuksia mieleen

Pattersonin gorillojen seurana on ollut sekä koiria että kissoja. Kokolla on nykyäänkin lemmikkinään 11-vuotias kissa, jonka kanssa se leikkii mielellään. Michael puolestaan tulee hyvin toimeen koirien kanssa. Koko ei vaikuta oikein ymmärtävän koirien leikkiä, ja muutkin gorillat hermostuvat, jos ne näkevät koirien kisailevan keskenään; riehakas nahistelu ilmeisesti näyttää niistä tappelulta.

Leikkiessään yksin gorillat ”puhuvat” itsekseen kuten lapset. Ne kuitenkin häiriintyvät ja lopettavat viittomisen heti, jos huomaavat jonkun katselevan.

Gorilloilla on eräs asenne, jota Pattersoninkin on vaikea ymmärtää. Ne eivät nimittäin halua nähdä ihmisen ottavan mitään toiselta ihmiseltä.

– En ole varma, miksi ne eivät pidä siitä, Patterson sanoo. – Epäilen kuitenkin syyksi niiden hierarkiakäsityksiä: alempiarvoinen voi antaa tavaroita pois muttei koskaan ottaa niitä ylempiarvoiselta yksilöltä.

Koko pystyy säätelemään tunteitaan. Kun gorillat ovat tyytyväisiä, ne päästävät kehrääviä hyrinöitä. Harmistunut gorilla saattaa puolestaan haukahtaa, mikä Pattersonin mukaan tarkoittaa: ”Älä tee noin!”

Haukahdus saattaa päästä esimerkiksi jos ruoka-aikana tarjoilu on hidasta. Tällöin hoitajilla on tapana pitää muutaman minuutin tauko, koska ärtynyt gorilla voisi teoriassa käydä heihin käsiksi.

– Kerran olin keskustelemassa avustajan kanssa, kun Koko haukahti, Patterson kertoo. – Nyt meidän täytyy odottaa hetki, sanoin. Mutta Koko kehräsikin heti perään eli antoi hyvän olon signaalin. Ilmeisesti se tahtoi kertoa, ettei tarkoittanut mitään pahaa.

Hermostuessaan gorillat saattavat nimitellä ihmistä esimerkiksi viittomalla sinä likainen vessa. Kokon suosima haukkumasana on lintu, sillä nuorena se hermostui pihalla räksyttäviin närhiin.

Se ei kuitenkaan periaatteessa halua loukata toisten tunteita. – Pyysin kerran Kokoa nimittelemään erästä henkilöä, Patterson muistelee. – Odotin kirousten ryöppyä mutta yllätyksekseni se viittoikin: Koko kohtelias.

Jos saisit tilaisuuden, mitä sinä kysyisit gorillalta?

Petri Riikonen on Tiede 2000 -lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede 2000 -lehdessä

2/1996 ja tiede.fi:ssä helmikuussa 2002

Päivitetty 22.6.2018

Koko projektin tapahtumia

1972 Francine Patterson alkaa opettaa viittomakieltä yksivuotiaalle Koko-gorilla-naaraalle tavoitteenaan tutkia gorillan kielellisiä kykyjä.

1974 Koko muuttaa San Franciscon eläintarhasta Stanfordin yliopiston alueelle.

1976 Gorillasäätiö perustetaan. Kolmi-vuotias Michael-uros otetaan projektiin toiseksi gorillaksi.

1977 Patterson saa tutkimusapurahan National Geographic Societylta.

1979 Gorillasäätiö muuttaa Kalifornian Woodsiden metsäiselle ylängölle.

1985 Ronald Cohnin valokuva Kokosta ja sen lemmikkikissasta valitaan Time-lehden vuoden kuvaksi.1990 Havaijin Mauin saarelta valitaan paikka tulevalle gorillojen suojelualueelle.

1992 11-vuotias Ndume-gorillauros liitetään joukkoon siinä toivossa, että se pariutuisi Kokon kanssa.

1996 Koko täyttää 25 vuotta heinäkuun neljäntenä päivänä.

1997 Koko-projekti on jatkunut 25 vuotta.

2017 Koko-projekti täyttää 45 vuotta.

19.6.2018 Koko kuolee nukkuessaan 46 vuoden iässä.

 

Mitä on ameslan?

Amerikkalaisten kuurojen viittomakieli, American sign language eli ameslan, on Yhdysvaltojen neljänneksi käytetyin kieli.

Yksittäinen viittoma voi merkitä kirjainta, sanaa tai sanayhdistelmää. Viittomat voivat olla täysin keinotekoisia. Ne voivat myös olla ikonisia eli matkia kohdettaan tai metonyymisiä eli liittyä jotenkin kohteeseensa.

Keinotekoinen on esimerkiksi viittoma isä, jossa asetetaan avoimen käden peukalonpää otsaa vasten.

Ikoninen on esimerkiksi syödä, jossa kättä liikutetaan suuta kohti ja pois kuin vietäisiin suupaloja huulille.

Pikkuleipä on metonyyminen viittoma: kädellä ”leikataan” toista kämmentä kuin paloiteltaisiin taikinaa.

Venäjän MM-kisojen virallinen ottelupallo on Telstar18. Adidas on valmistanut kisapallot vuodesta 1970. Kuva: Wikimedia Commons

Tulevaisuuden huippufutarin peliasuun kuuluu älysiruja ja antureita, jotka rekisteröivät joka liikkeen, ja älypallo raportoi maalit ilman tuomaria.

Mistä tulevaisuudessa keskustellaan, jos jalkapallo-ottelun tuomitsemisestakin poistetaan inhimilliset erehdykset? miettii moni penkkiurheilijaveteraani. Viime vuonna kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa nimittäin hämmästytti maailmaa ryhtymällä kokeilemaan älysirutekniikkaa tuomitsemisen apuna.

Teknisen avun mahdollisuus ei ole uusi asia mutta valmius sen hyväksymiseen on.

Aiemmin tuomarin näköaistin avittamiseen on suhtauduttu nihkeästi. Kun televisiokamerat ilmestyivät kentän laidalle 1950-luvulla, tulivat pian myös nauhoitetut ja hidastetut otokset. Äkkiä kävi mahdolliseksi tutkia rauhassa, menikö pallo todella maaliin ja tuomitsiko tuomari oikein. Fifa reagoi päättämällä, että nauhoitukset jätetään huomiotta. Tuomarin sana on laki, näkyi filmillä mitä tahansa.

Yksi seuraus päätöksestä on ollut ikuinen kiista siitä, oliko Englannin joukkueen hyökkääjän Geoff Hurstin kolmas maali MM-finaalin jatkoajalla vuonna 1966 oikea maali vai ei. Hurstin laukaus osui poikkipuuhun ja kimposi alas, mutta minne? Tuomari, joka näki tilanteen heikosti, päätti, että pallo oli maalissa, mutta moni on tuomiosta edelleen eri mieltä.

Nyt linja on muuttumassa jalkapallomaailmassa. Testattavassa seurantajärjestelmässä pallo ilmoittaa sijaintinsa tietojärjestelmään. Tuomari kantaa ranteessaan älyrengasta, joka piippaa, kun tulee maali.

Paikannusanturit palloon ja sääriin

Jalkapallon seurantalaitteisto on kehitetty saksalaisessa tutkimuslaitoksessa Fraunhofer-instituutissa, ja sen on valmistanut saksalainen yritys Cairos Technologies AG. Saksalaiset toivoivat, että älypalloa olisi potkittu jo tämän kesän ottelussa. Näin MM-kisojen isäntämaa olisi päässyt esittelemään tekniikkaansa oikein leveällä rintamalla.

Kehitystyö osoittautui kuitenkin odotettua työläämmäksi ja hitaammaksi. Fifa testasi älypalloa nuoriso-otteluissa viime syksynä. Seurantajärjestelmä havaitsikin kaikki maalit 32 ottelun sarjassa. Valitettavasti tietokone kirjasi maaleiksi myös joitakin ohi menneitä laukauksia. Siksi Fifa heitti älypallon takaisin insinööreille luotettavuuden parantamista varten.

Ensimmäinen yritys oli ehkä hiukan ahne. Heti alussa yritettiin luoda laitteisto, joka kerää valtavasti tietoa.

Cairoksen seurantajärjestelmässä pallon mikrosiru lähettää 2 000 kertaa sekunnissa paikannustietoja antenneihin, jotka sijaitsevat kentän laidalla. Yhtiön mukaan pallon sijainti pystytään määrittämään puolentoista sentin tarkkuudella. Mahdollista on mitata myös pallon nopeus, kiihtyvyys, lämpötila ja paine.

Myös pelaajalla on älysiru kumpaankin säärisuojukseen piilotettuna. Älysiru kertoo hänen sijaintinsa, nopeutensa ja kiihtyvyytensä. Hänen potkaistessaan palloa pystytään mittaamaan laukaisun nopeus. Mittaustuloksista saadaan selville myös askeltiheys ja askelten pituus.

Kilpailijat ovat huomanneet Cairoksen hankkeen vaikeudet. Tanskassa Goalref-niminen yritys on kehittänyt seurantalaitteistoa, joka toteaa vain maalit. Tanskalaiset toivovat näin pääsevänsä suurempaan luotettavuuteen.

Älysirutekniikka ottaa ensi askeliaan, mutta suunta on selvä ja heijastaa tekniikan yleistä kehitystä. Sirut ja sensorit tulevat kaikkialle, ja esineet ja ihmiset muuttuvat tietoverkkojen silmuiksi. 

Värinätyynyillä vinkkejä lihaksille

Vielä villimpää on odotettavissa hieman kaukaisemmassa tulevaisuudessa. Ensin tekniikka seuraa pelaajaa etäältä mutta sitten alkaa myös kulkea hänen mukanaan. Taustalla on nouseva tieteenhaara haptiikka, joka tutkii viestin lähettämistä ja vastaanottamista kosketuksen avulla.

Haptiikan tutkija Hendrik-Jan van Veen hollantilaisesta tutkimuslaitoksesta TNO:sta, joka vastaa Suomen VTT:tä, on työtovereineen ideoinut opastavaa peliasua. Urheilijoiden vaatteisiin upotetaan sensoreita, joka mittaavat lihasten toimintaa. Tietokone käsittelee mittaustulokset ja antaa palautetta kosketuksen avulla. Pienet värähtelevät tyynyt kertovat urheilijalle, mitä lihaksia hänen pitäisi käyttää enemmän. Värinä nilkassa voi viestittää, että nyt vauhtia kinttuihin.

Toistaiseksi tekniikkaa ovat testanneet melojat laboratoriossa, mutta tutkijat suunnittelevat asuja myös jalkapallovalmennusta varten.

On helppo kuvitella, miten monipuolisia mahdollisuuksia haptiikka avaa jalkapallossa. Miksei värisijän voi upottaa vaikka pelihousuihin, jolloin haluttaessa saataisiin myös katsojien ja pelaajien välille uudenlaista viestintää. Kannustushuutojen lisäksi suosikkipelaajille voi tulevaisuudessa antaa hellän etäpotkun takapuoleen: Älkää nukkuko! Tsemppiä!

Kun haptiikkaan yhdistetään älykkäät sensoriverkot, syntyy jotain vielä mielikuvituksellisempaa. Joskus verkko pystyy laskemaan optimaalisia syöttöketjuja, ja haptinen värisijä viestittää, mihin suuntaan pitää potkaista. Silloin pelaajilla on jaloissaan todelliset taikakengät.

Video mullisti pelianalyysin

Älysirut ovat vasta tulossa, mutta jalkapallo on teknistynyt ja tieteellistynyt paljon aikaisemmin.

Valmennuksessa video otettiin käyttöön heti, kun kamerat kehittyivät tarpeeksi pieniksi, eli 1970- ja 1980-luvun vaihteessa. Sitä ennen valmentajat ja heidän apulaisensa olivat tarkkailleet peliä kentän laidalta ja tehneet muistiinpanoja kynällä ja paperilla.

Kun kameraan yhdistettiin tietokone, kuvamateriaalista pystyttiin jalostamaan kaikkea mahdollista tietoa kentän tapahtumista. Pelaajat ja valmentaja saattoivat nyt katsoa kuvaruudulta, mitä pelissä todella oli tapahtunut. Pallon ja pelaajien liikkeet, syötöt, laukaisut, haltuunotot ja muut tapahtumat voitiin kirjata tarkasti ja objektiivisesti. Syntyi uusi tieteenhaara, pelianalyysi.

Pelaajan vointia voi valvoa yötä päivää

Mikä sitten on ollut pelianalyysin ja muun jalkapallotutkimuksen arvokkainta antia? Vastaus voi ensi alkuun tuntua yllättävältä.

– Yksilöllisyyden vahvistuminen on ollut tärkein kehitystrendi valmennuksessa ainakin jo 1990-luvulta asti, sanoo biomekaniikan dosentti, ”jalkapalloprofessori” Pekka Luhtanen, joka työskentelee Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskuksessa Kihussa. Luhtanen on tutkinut Suomessa jalkapalloa ehkä syvällisemmin kuin kukaan muu ja on kansainvälisesti tunnettu pelianalyysin kehittäjä.

Miten niin yksilöllisyys? Jalkapalloahan esitellään malliesimerkkinä tiimityöstä. Tarkemmin katsottuna ristiriitaa ei kuitenkaan ole. Mitä taitavammin jokainen pelaaja hoitaa oman tehtävänsä, sitä hienompaan kokonaistulokseen päästään. Joukkue on sitä parempi, mitä onnistuneemmin osataan sijoittaa oikeat pelaajat oikeille paikoille.

Tekniikka on mahdollistanut entistä paljon yksilöllisemmän valmennuksen. Videolta valmentaja voi tutkia esimerkiksi askelten pituuksia ja tiheyksiä, hetkellisiä asentoja ja nivelten liikelaajuuksia.

Sykemittarilla, joka tuli samoihin aikoihin kuin video eli 1980-luvun alussa, pystytään seuraamaan kuormitusta ja voimavarojen palautumista vaikka vuorokauden läpi.

Mittausten ansiosta pelaaja saa valtavan määrän tietoa itsestään. Vähitellen hän oppii kuuntelemaan kehonsa signaaleja, jolloin laitteita tarvitaan vähemmän. Tekniikka osaltaan auttaa häntä kehittymään ”24 tunnin pelaajaksi”, jota myös lepo, palautuminen ja vapaa-aika auttavat pääsemään parhaaseen mahdolliseen suoritukseen.

Vahvoissa seuroissa, kuten Ajaxissa, valmennus on yksilöllistetty pitkälle. Eri ikäluokkia ja pelin osa-alueita varten on erikoistuneita valmentajiaan. Pelaajat harjoittelevat hyvinkin pienissä ryhmissä.

Pelaajat ovat sekä fyysisesti että psyykkisesti erilaisia. Jotkut ovat perusluonteeltaan hyökkääviä, toiset puolustavia, kolmannet rakentavia. Tarkka tieto pelaajien yksilöllisistä ominaisuuksista auttaa sijoittamaan heidät sopivimmille pelipaikoille. 

Joskus kielteinen tunne onkin hyväksi

Pelaajien fyysisen kunnon ja pelitekniikan lisäksi valmentajien pitää virittää heidän mieltään. Fyysisesti tasavahvojen ja älyllisesti yhtä taitavien joukkueiden ottelussa tuloksen ratkaisevat tunteet. 

Liikuntatieteiden tohtori Pasi Syrjä Jyväskylän yliopistosta on tutkinut, miten huippujalkapalloilijan tunteet vaikuttavat hänen pelituloksiinsa. Tulokset rikkovat tavanomaisia myyttejä.

Olemme tottuneet pitämään itsestään selvänä, että urheilussa ja muuallakin myönteiset tunteet parantavat suoritusta ja kielteiset vahingoittavat. ”Ajattele positiivisesti”, neuvovat konsultitkin.

Tutkijat ajattelivat samalla tavoin aina 1990-luvulle saakka. Tunteiden tutkimus lähti liikkeelle sotilaspsykologiasta. Psykologit tutkivat toisen maailmansodan aikana sotilaan ahdistusta taistelukentällä. Ahdistusta totuttiin pitämään häiriönä ja yksinomaan kielteisenä tunteena.

Uudempi tutkimus on osoittanut, että myös kielteiset tunteet voivat olla hyödyllisiä ja myönteiset haitallisia. Kielteinen ja epämiellyttävä tunne on joskus tehokas ja stimuloiva. Myönteinen tunne voi olla myös lamaannuttava.

Joitakin auttaa jopa pelokkuus

Syrjän väitöskirjatutkimuksessa pelaajat kuvasivat tunteitaan useilla kymmenillä adjektiiveilla.

Tuskin on yllättävää, että ”latautunut”, ”motivoitunut” tai ”sähäkkä” tunne yhdistyi onnistumisen kokemukseen. Yhtä odotettavissa on, että jos on "väsynyt", "haluton" tai "veltto" olo, tuloksia syntyy huonosti.

Mielenkiintoista sen sijaan on, että löytyi positiivisia mutta haitallisia tunteita. Vahingollisia positiivisia tunteita pelaajat luonnehtivat useimmiten sanoilla "huoleton", "tyytyväinen" ja "tyyni".

Kielteisiä mutta hyödyllisiä tunteita kuvasivat esimerkiksi adjektiivit "jännittynyt", "tyytymätön" ja "hyökkäävä".

Mutta tässä ei ollut vielä kaikki. Hyödyllisten ja haitallisten tunteiden valikoima vaihteli pelaajasta pelaajaan. Esimerkiksi "huoleton" tunne vaikuttaa moniin pelaajiin haitallisesti mutta joihinkin myönteisesti. "Pelokas" tunne on useimmille haitaksi mutta joillekin hyödyksi.

Tieto omasta tunneprofiilista auttaa pelaajaa vahvistamaan juuri niitä tunteita, jotka auttavat häntä saavuttamaan parhaat tulokset. Näin valmentaja pystyy yksilöllistämään valmennusta myös tunnepuolella.

Kalevi Rantanen on teknistä luovuutta tutkiva diplomi-insinööri, tietokirjoittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006

Jalkapallon pieni historia

1863 yksitoista englantilaista seuraa sopivat jalkapallon säännöistä.

1800-luvun loppupuoliskolla tasaisen pyöreä kumikalvo alkaa korvata epäsäännöllisen muotoisen sianrakon jalkapalloissa. Pallon lujittamiseksi uloin kerros ommellaan nahasta. Jalkapallokengät ovat nilkkapituisia ja nappulat metallisia.

1904 perustetaan Kansainvälinen jalkapalloliitto Fifa.

1909 kenkien metallinappulat kielletään vaarallisina ja siirrytään nahkaisiin.

1920-luvulla kehitetään ruuvattavat, vaihdettavat nappulat.

1930 ensimmäiset MM-kisat järjestetään Uruguayssa.

1954 MM-kisat televisioidaan ensimmäisen kerran. Fifa päättää, ettei nauhoituksia käytetä tuomareiden apuna.

1962 tanskalainen Select Sport esittelee 32:sta kuusikulmiosta ommellun pallon. Vuosikymmenen edetessä siirrytään mataliin, ketteriin kenkiin ja kehitetään ensimmäiset täysin synteettiset pallot.

1970 saksalainen Adidas valmistaa ensimmäisen Telstar-kisapallon. Se saa nimensä 1960-luvun Telstar-satelliitista.

1980-luvulla synteettiset pallot syrjäyttävät nahkaiset pallot. Kenkiä parannellaan biomekaanisten mittausten turvin. Valmennuksessa otetaan käyttöön videointiin perustuva pelianalyysi ja sykemittariseuranta.

1990-luvulla palloihin aletaan lisätä polymeerivaahdoista valmistettu sisäkerros, joka nopeuttaa pomppua ja parantaa vesitiiviyttä.

1991 pelataan ensimmäinen MM-ottelu naisten jalkapallossa.

2000-luvulla uudet polymeerimateriaalit vahvistavat ja keventävät kenkiä.

2005 Fifa testaa sijaintinsa ilmoittavaa älypalloa nuorten turnauksessa Perussa. Tekniikka lähetetään jatkokehittelyyn.

2012 Maaliviivakamerat seuraavat maalin syntyä MM-kisoissa Brasiliassa.

2017 Fifa testaa videotuomarointia, Video Assistant Referee -järjestelmää, MM-kisojen esiturnauksessa Confederations Cupissa Venäjällä.

2018 Videotuomarointi, lyhyesti Var, otetaan käyttöön MM-kisoissa Venäjällä. Seurantakamerat paikantavat pelaajat kentällä. Katsomosta saa erityissovelluksella yhteyden vaihtopenkille, ja virallinen kisapallo tarjoaa omistajalleen nfc-sirun välityksellä oheispalveluja.

Aikajana päivitetty 13.6.2018