Hyvä vitsi irrottaa hereät naurut, mutta useimmiten nauramme ilman vitsien kaltaisia yllykkeitä. Nauru on ennen kaikkea sosiaalinen signaali, jolla liputetaan leikkiä ja vahvistetaan yhteishenkeä.





TEKSTI:Kirsi Heikkinen



Hyvä vitsi irrottaa hereät naurut, mutta useimmiten nauramme ilman
vitsien kaltaisia yllykkeitä. Nauru on ennen kaikkea sosiaalinen signaali,
jolla liputetaan leikkiä ja vahvistetaan yhteishenkeä.


 


Julkaistu Tiede-lehdessä

7/2000

Työhönottohaastattelu voisi olla mukavakin tapahtuma. Sen sijaan, että sinua mittailtaisiin arvostelevasti ja tentattaisiin kiperin kysymyksin, sinulle kerrottaisiin vitsejä. Esimerkiksi tällainen: Mies istuu kalaravintolassa. Kun annos tuodaan pöytään, mies kouraisee molemmin käsin majoneesia lautaselta ja pyyhkii sitten sormet hiuksiinsa. Pöytänaapurin tuijottaessa äimistyneenä mies huomaa erheensä ja toteaa: "Oho! Luulin, että se oli pinaattia."

Haastattelija kirjaisi vaivihkaa muistioonsa, nauroitko vai et, ja kertoisi sitten uuden vitsin. Mies putoaa jyrkänteeltä. Puolivälissä pudotusta hän onnistuu tarttumaan kuivuneeseen puunjuureen. Sen varassa kiikkuessaan hän huutaa anovasti: "Onko siellä ylhäällä ketään?" Pian pilvien lomitse kuuluu syvä, tyynnyttävä ääni: "Kyllä, rakas poikani. Pudottaudu, niin minä otan sinut vastaan." Mies katsoo alas, miettii hetken ja huutaa sitten ylös: "Olisiko siellä vielä muita?"

Ja taas haastattelija tarkkailisi reaktioitasi.

Utopististako? Düsseldorfin yliopiston psykologian professori Willibald Ruch on sitä mieltä, että ei. Ruchin tutkimusten mukaan vitsimieltymyksesi paljastavat persoonallisuudestasi varsin paljon. Jos sinua naurattavat ykkösesimerkin kaltaiset vitsit, olet todennäköisesti luova, utelias, seikkailunhaluinen ja mielikuvituksekas mutta myös hivenen itsekeskeinen ja epävakaa. Luultavammin olet alle 25-vuotias kuin yli 60-vuotias.

Jos taas huvituit kakkosesimerkistä, pidät vitseistä, jotka vaativat logiikkaa ja yhdistelytaitoa. Todennäköisesti arvostat järjestystä ja olet tunnollinen, luotettava ja konservatiivinen sekä hieman suvaitsematon ja ahdasmielinen, Ruch lataa saksalaisessa Geo-lehdessä. Hän luokittelee sinut jonkin verran neuroottiseksi ja veikkaa, että pidät enemmän Albrecht Dürerin maalauksista kuin Picasson. Tai Mozartin menueteista pikemmin kuin jazz-improvisaatioista.

Naisten nauru herkässä

Ihmiset nauravat eri asioille - sen mukaan, millaisia he ovat. Olokin vaikuttaa, ja ikä ja sukupuoli. Aikuiset nauravat viitisentoista kertaa päivässä, lapset ainakin kymmenen kertaa useammin. Viimeistään neljänkymmenen ikävuoden korvilla useimmat meistä vakavoituvat.

Naiset nauravat enemmän kuin miehet. Näyttää jopa siltä, että miehet ovat johtavia naurun tuottajia, naiset naurajia. Tämä sukupuolten välinen ero näkyy jo kuusivuotiailla, iässä, jossa lapset ensi kerran oppivat vitsailemaan, on havainnut Georgetownin yliopiston kielitieteilijä Deborah Tannen puhetutkimuksissaan.

Samansuuntaisia huomioita on tehnyt Marylandin yliopiston psykologian professori Robert Provine tutkiessaan puhujien ja kuuntelijoiden käyttäytymistä. Kuulijat nauravat paljon hanakammin miespuhujan jutuille kuin naisen sanomisille. Kova on siis komediennen rooli!

Provinen mukaan puhujat nauravat yleensä useammin kuin kuuntelijat, ja erityisen herkässä tässäkin on naisten nauru. Naispuhujat nauravat peräti 127 prosenttia enemmän kuin miehet, jotka kuuntelevat heitä. Miespuhujat taas nauravat seitsemän prosenttia vähemmän kuin heidän naiskuulijansa.




Kolme kysymystä naurusta

         Miksi nauraessa voi tulla


            kyyneleet silmiin?

            Kun nauraa,


            ilmanpaine nenäontelon yläosas-


            sa kasvaa ja rutistaa kyynelkanavia.

         Miksei itseään voi kutittaa?

            Itseään ei voi yllättää, ja


            itsensä kanssa on turvassa.

         Onko nauru synnynnäistä?

            Ilmeisesti.


            On esimerkiksi


            muutamia raportteja


            kuurosokeista


            vauvoista, jotka


            kykenevät nauramaan.


Naurusi on uniikki

Se, miten ihminen nauraa, on hyvin yksilöllistä. Naurun perusrakenne, oli sitten kyseessä kikatus, räkätys tai röhötys, on kaikilla ihmisillä samanlainen, mutta melodia on yhtä ainutlaatuinen kuin sormenjälki. Kukaan toinen ei naura kuin sinä.

  kasvolihaksiaan. Ruchin kokemusten mukaan edes ilokaasu ei vaikuta asiaan.

Mutta miksi ihminen ylipäätään nauraa?

Evoluutiopsykologit uumoilevat, että nauru on perua esivanhemmiltamme, jotka joutuivat taistelemaan hengestään luonnonvoimien ja petojen kanssa. Heillä nauru oli reaktio, joka uhkatilanteen lauettua automaattisesti rentoutti elimistön ja käynnisti kamppailun lamauttaman immuunijärjestelmän. Samaan tapaan me nauramme purkaaksemme omia jännitystilojamme, aiheutti ne sitten kutitus, kauhufilmin katsominen tai vitsin huipennuksen odotus.

Aivotutkimuskirjailija John McCrone kuvaa naurua leikki- ja tyynnyttelysignaaliksi, joka syntyy vaistomaisesti nisäkkäiden leikkiessä.

- Jopa rotat pitävät mitellessään ultraäänistä vikinää, jottei ottelu muuttuisi vakavaksi, ja simpanssien leikkisignaali suorastaan muistuttaa naurua, McCrone selittää New Scientist -lehdessä.

- Samasta syystä me nauramme huristaessamme tukka pystyssä vuoristoradalla. Liputamme leikkiä, vaikkemme olisi tippaakaan huvittuneita.

Tilanne laukaisee naurun

Naurututkijoiden mukaan naurun laukaisee useammin sosiaalinen tilanne kuin jokin kognitiivinen ärsyke, kuten vitsi. Jos Robert Provinea on uskominen, vitsi tai sutkaus aiheuttaa vain 10-20 prosenttia nauruista. Provine on opiskelijoineen salakuunnellut yli tuhatta ihmistä ja pitänyt tarkkaa kirjaa siitä, mille nämä nauroivat. Useimmiten nauru seurasi sellaisisia triviaaleja lausahduksia kuin "Oli kiva tavata" tai "Katso, tuolla on Bob".

- Nauru on sosiaalinen signaali, ei tietyn emootion ilmaus, Provine kiteyttää näkemyksensä American Scientist -lehdessä.

Provinen mukaan naurulla voi ilmaista niin valtaa tai alistumista kuin hyväksymistä tai hylkäystä. Onhan iso ero siinä, nauraako jonkun kanssa vai jollekin.

Useimmat hekottavat pomon kanssa, mutta harva uskaltaa hirnua pomolle. Vaikka emme tietoisesti kontrolloikaan naurua, opimme kuitenkin kasvaessamme nauramisen sosiaaliset säännöt: millaisissa tilanteissa saa nauraa ja millaisissa ei. Tai ainakaan ei saisi.

Nauru sitoo yhteen

Naurun sosiaalisuudesta kertoo sekin, että ihminen nauraa kolmekymmentä kertaa todennäköisemmin seurassa kuin ollessaan yksin, ellei hän tuolloin lue kirjaa tai katso televisiota.

Moni tutkija uskookin, että naurun tarkoitus on vahvistaa sosiaalisia siteitä. - Nauru on sosiaalista liimaa, on todennut muun muassa Massachusettsin teknisen korkeakoulun MIT:n aivotutkimuksen ja kognitiotieteen professori Steven Pinker.

- Mitä enemmän naurua, sitä vankemmin ryhmä sitoutuu yhteen, korostaa kulttuuriantropologi Mahadev Apte Duken yliopistosta New Scientist -lehdessä.

Yhteenkuuluvuuden tunne ja haluttomuus joutua ryhmän ulkopuolelle, tulla hyljityksi, saattavat osaltaan selittää, miksi nauru tarttuu - ja joskus leviää jopa epidemiaksi asti. Näin kävi muun muassa 1962 itäafrikkalaisen Tanganjikajärven saaressa, jossa nauru valtasi koulutytöt niin tyystin, että viranomaiset alkoivat lopulta sulkea kouluja. Epidemia kesti puoli vuotta.

Vitsi viestii paremmuutta

Etologi, psykologian apulaisprofessori Glenn Weisfeld Detroitin yliopistosta vierastaa Apten edustamaa näkemystä. - Evoluutioteoria edellyttää, että tietty käytös hyödyttää yksilöä, ei ryhmää, Weisfeld huomauttaa Amerikan psykologiliiton Monitor-julkaisussa.

Weisfeldin mukaan naurun pohjalla lymyää - mikäs muu kuin suvun jatkaminen.

Tämä perimmäinen biologinen tarkoitus selittää myös sen, mikä virka on vitseillä. Vitsit, jotka lähes poikkeuksetta keskittyvät johonkin julkiseen mokaan tai nolaukseen, osoittavat, miten meidän ei pidä toimia. Vitsin vastaanottaja saa arvokkaan oppitunnin ja kertoja palkkiokseen naurun - ja kutsuja tilaisuuksiin, joissa saa ruokaa ja juomaa ja tapaa mahdollisia puolisoehdokkaita.

  merkityksellistä kumppanimarkkinoilla. Alexander on haastanut oppilaansa esittämään vitsin, jossa ei pantaisi jotakuta matalaksi. Toistaiseksi kukaan ei ole onnistunut tehtävässä.

Jo Platon aikoinaan tuli asiaa puntaroituaan samaan tulokseen: huumori ei ole sen kummempaa kuin ilahtunut ylemmyyden tuntemus. Riemuitsemme toisten onnettomuuksista.

Epäsuhdasta hyvät naurut

Varsin osuvasti ilmaistu. Tätä nykyä useimmat tutkijat nimittäin jakavat jo Aristoteleen esittämän ajatuksen, että vitseissä on inkongruenssi, epäsuhta, johon me reagoimme. Jotkin vitsit perustuvat inkongruenssin ratkaisuun, eli nauramme, kun yhtäkkiä oivallamme, että typerällä vastauksella onkin jokin toinen, nokkela merkitys.

William & Mary -yliopiston psykologian professorin Peter Derksin mukaan se, kuinka nopeasti tajuamme vitsin ytimen, määrää, naurattaako vitsi meitä. Yksinkertaisimmille vitseille nauraa räkätetään vatsa väärällään pikemmin kuin älykkäämmille, joiden ymmärtäminen vie aikaa.

Derks on tutkinut EEG:n avulla, mitä vitsit oikein saavat aikaan aivoissa. Varmistaakseen, että vitsien tuottama hilpeys oli aitoa, hän kiinnitti elektrodin koehenkilöiden poskilihaksiin. Huvittuminen näet väistämättä nykii isoa poskipäälihasta.

Tulokset osoittivat, että vitsit aktivoivat laajan alueen aivoista. Mitään "naurukeskusta" aivoista ei siis löytynyt, vaan huumori kytkeytyi yleisiin ajatteluprosesseihin. Havainnot viittasivat myös siihen, että vitsin ymmärtämiseen liittyy äkillinen, luova käänne.

Derks teki tutkimuksensa kolme vuotta sitten. Nyt Aberdeenin yliopiston psykologi Vinod Goel on vahvistanut havainnot, kertoo New Scientist.





Näin syntyy ja kuolee huumorintaju

Vastasyntynyt voi hymyillä unessa, mutta se on vain refleksi.

Kolmen-neljän kuukauden iässä imeväinen alkaa virnistää, kun näkee äidin, isän tai muun tutun kasvot.

Toisen elinvuoden ensi puoliskolla ilmaantuu nk. aktiivinen huumori. Tässä kehitysvaiheessa ihmisaivot muodostavat ensi kerran abstrakteja symboleja, ja pikkulapset vääntelevät innoissaan juuri oppimiaan käsitteitä.

Kolmen vuoden iässä tietoisuus tekee uuden hypyn. Lapset oppivat yhdistämään asioihin paitsi symboleja myös ominaisuuksia. Nyt heistä on hillittömän hauskaa liittää koiraan sanat "miau miau" - tällaiseen vääristelyyn he eivät aiemmin kyenneet.

  tämänikäiset lapset pelleilevät sanaväännöksillä, pila-arvoituksilla ja loputtomilla riimeillä. Ensi kerran aikuiset menettävät yli-ihmisen kruununsa, kun pienet hyökkäävät tabujen kimppuun peppu- ja pissavitseillä.

Kahteentoista ikävuoteen asti lapset hieno-säätävät yhä monimutkaisemmilla vitseillä henkistä abstraktiokykyään.

14 vuoden iässä lapsenomainen herkkyys pilailuun alkaa vähetä radikaalisti.

30-vuotiaista 5-10 prosenttia ottaa jo kaiken niin vakavasti, että voivat yhtyä Woody Allenin lausah-dukseen: "Useimmiten minulla tuskin on hauskaa ja loppuaikana ei ollenkaan."

Näin listaa naurututkimuksen uranuurtaja Paul McGhee (Geo 8/1997).


 


Huumori harjoittaa järkeä

Goel seurasi koehenkilöidensä aivotoimintaa fMRI-magneettikuvauksen avulla. Kun henkilöt kuuntelivat vitsin johdantoa, aktivoitui otsalohkon etuosa, eritoten oikea puoli, jonka uskotaan kietoutuvan ongelmanratkaisuun. Liikettä näkyi kuitenkin myös muualla aivoissa, esimerkiksi ohimolohkoissa, jotka huolehtivat tiedon varastoinnista. Kun jutun kärki sitten kajahti kuulokkeista, aktivoitui otsalohkon alaosa. Tämä alue liitetään muun muassa tiedon arvottamiseen.

Eli selväkielellä: kun kuulet esimerkiksi kysymyksen Kummalla puolella koiraa on enemmän karvaa?, teet jo ennusteita loogisesta vastauksesta. Kun vastaus onkin yllättävä Ulkopuolella, sinun täytyy pikaisesti pyyhkiä ennakko-odotukset ja kääntää aivosi uusille urille.

Näyttää siis siltä, että aivot käyttävät samaa tiedonkäsittely- ja signaalijärjestelmää - naurua - niin sosiaaliseen kuin kognitiiviseen tarkoitukseen.

Käyttäytymistutkija, naurututkimuksen grand old man Paul McGhee ei näe asiassa mitään kummallista. Hän toteaa Geossa: - Nuoret eläimet, niin koirat, kauriit kuin apinat, kehittävät leikin avulla ruumiillisia taitojaan. Nuoret ihmiset harjoittavat samaan tapaan huumorilla ja vitseillä järkeään. Huumori on leikin abstrakti vastine.

Naurusta myös terveyttä

Kunnon hohotus vahvistaa immuunijärjestelmää, osoittavat tutkimukset, joita on tehnyt immunologi Lee Berks Loma Lindan lääketieteellisessä korkeakoulussa Kaliforniassa. Tila myös pysyy pari kolme tuntia.

Nauru kiihdyttää sykettä, panee veren kiertämään ja piristää aivoja. Ihon lämpötila kohoaa. Tietyt lihakset jännittyvät, toiset rentoutuvat. Elimistöön erittyy muun muassa endorfiineja. Stanfordin yliopiston professori William Fry onkin verrannut nauramista urheiluun: 20 sekunnin nauru vastaa kolmen minuutin tiivistahtista hölkkää.

Nauru on siis terveellistä. Se vähentää stressiä, joidenkin tutkimusten mukaan myös kipua. Naurua käytetäänkin tätä nykyä jopa terapiamuotona. Nauruklubeja perustetaan eri puolilla. Niihin kuuluu Intiassa, Amerikassa ja Australiassa jo tuhansia ihmisiä.

Mutta mitä, jos ei kerta kaikkiaan naurata?

  iloista hymyä (nostat suupieliäsi niin, että iso poskipäälihas jännittyy ja silmänurkkiin ilmestyy naurunryppyjä). Yllättäen jo tämä aktivoi niitä vasemman etuotsalohkon alueita, joissa myönteisten tunteiden uskotaan majailevan.

Kirsi Heikkinen on vapaa tiedetoimittaja. Artikkeli pohjautuu mm. seuraaviin artikkeleihin: John McCrone, Comic Relief, New Scientist 20.5. 2000; Simone Kosog & Till Hein, William Fry interview, SZ-Magazin der Süddeutsche Zeitung 10.12. 1999; Rebekka Clay, Laughter May Be No Laughing Matter, APA Monitor September 1997; Irene Mayer-List, Lachen, Geo Elokuu 1997; Bob Holmes, Titter Ye Not, New Scientist supplement 27.4. 1996; Robert Provine, Laughter, American Scientist January-February 1996.

http://www.uniduesseldorf.de/WWW/MathNat/Ruch/humor.html


http://www.humor.ch/


http://www.laughterremedy.com/

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5262
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti