Valtaosa elämästä ei näe valoa – eikä sitä kaipaa. Bakteerit pärjäävät uskomattoman hyvin kallionraoissa kilometrien syvyyksissä.

Teksti: Lotta Purkamo ja Maija Nuppunen-Puputti

Valtaosa elämästä ei näe valoa – eikä sitä kaipaa. Bakteerit pärjäävät uskomattoman hyvin kallionraoissa kilometrien syvyyksissä.

Julkaistu Tiede-lehdessä 3/2012

Käsitys maapallon elämästä on mullistunut kahden viime vuosikymmenen aikana. Ensimmäisinä kumousta ovat todistaneet mikrobiologit, mutta nyt asia voisi jo kuulua yleistietoon.

Kallioperästä kilometrien paksuudelta sekä merenpohjien syvistä sedimenteistä on nimittäin löydetty aivan uudenlainen ja valtavan laaja elinympäristö. Siellä mikrobien monimutkaiset yhteisöt menestyvät äärioloissa. Arvioiden mukaan siellä saattaa olla jopa 80 prosenttia maapallon koko biomassasta.

Pintaelämästä poiketen syvyyksien elämä ei hyödynnä fotosynteesiä eli sido aurinkoenergian avulla hiiltä elottomasta aineesta elolliseen. Sen sijaan uumenien mikrobit käyttävät hiilen sitomiseen kemikaalien energiaa. Tämä havainto on kumonnut vanhan käsityksen, jonka mukaan koko elämä maapallolla olisi fotosynteesin varassa. Nyt voi ajatella, että vaikka koko fotosynteesiin perustuva pintakerros kuolisi, syvyyksissä porskutettaisiin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Kaikki kallioperän eliöt ovat mikroskooppisen pieniä. Valtaosa niistä on bakteereita. Vähemmistön muodostavat arkit, jotka ovat bakteerien näköisiä mutta kemialtaan omanlaisiaan ja monet erikoistuneita hyvin kuumaan tai suolaiseen ympäristöön. Pieniä määriä löytyy myös mikroskooppisia sieniä, leviä, alkueläimiä ja matoja.

Laskeudutaan syvyyteen

Tässä artikkelissa sukellamme peruskallion säkkipimeisiin uumeniin ja tutkailemme, miten sen rakosiin kotiutuneet mikrobit hankkivat kivisen elantonsa.

Maanpinnan irtoaineksessa elämää näkee paljain silmin ja meno on vilkasta. Maaperässä on monenlaista mikrobitoimintaa, joka hajottaa ja kierrättää luonnon materiaaleja kuin tehokas kierrätyskeskus. Madot ja muut isot eliöt möyhentävät maata ja liikuttavat samalla sekä buffettia että syöjiä uusille apajille.

Kallioperä on rajana useimmille silmin näkyville otuksille. Sen sijaan mikrobeille kallion pienet raot ja huokoset sekä suuremmat rakovyöhykkeet ja halkeamat toimivat väylinä, joissa niin bakteerit kuin ravinteet kulkeutuvat veden mukana.

Mikrobien sopeutumiskyky on huima, eivätkä ne nirsoile aineenvaihdunnassaan. Energian ja hiilen lähteiksi kelpaavat vety, hiilidioksidi ja metaani sekä rikki- ja rautayhdisteet.

Suolaistuu ja kuumenee

Mitä syvemmälle kallioperässä mennään, sitä suolaisemmaksi ympäristö käy, koska vesi vähitellen liuottaa kiviainesta. Happea ei kallioperän syviin osiin kulkeudu, joten siellä mikrobit käyttävät hengitykseen muita kemiallisia yhdisteitä.

Lämpötila ja paine kasvavat syvyyksiä kohti. Paineen nousu itse asiassa auttaa mikrobeja: ne tarvitsevat nestemäistä vettä, ja kovassa paineessa vesi pysyy nesteenä vielä sellaisessakin kuumuudessa, jossa se maanpinnan paineessa kaasuuntuisi.

Nykytiedon mukaan eräät arkit pystyvät kasvamaan vielä 121 asteessa. Siitä arvioiden mikrobien elämä on Suomen oloissa mahdollista noin kahdeksan kilometrin syvyyteen asti.

Outokummussa sijaitseva Suomen syvin porausreikä ulottuu 2,5 kilometriin, ja siitä on löydetty elämän merkkejä kaikista tutkituista syvyyksistä. Käytännössä elämää on tähän mennessä päästy hakemaan muualtakin maailmasta vasta vajaan neljän kilometrin syvyydestä.

Mallia myös mikrobimarsilaisille

Maapallon syväbiosfäärin löytyminen on ravistellut käsitystä siitä, millaisissa ympäristöissä ensimmäiset solut ovat voineet kehittyä ja mistä elämää kannattaisi etsiä muilta planeetoilta.

Ennen ensimmäisiä soluja maapallolla oli jo tapahtunut pitkä kemiallinen evoluutio, ja sen yksityiskohdista on erilaisia käsityksiä. Joka tapauksessa solut ovat saattaneet muodostua nykyistä syväbiosfääriä muistuttavissa oloissa. Tutkijat ovat nimittäin nykyisin yksimielisiä siitä, että varhaismikrobien täytyi olla kemolitotrofeja eli kemiallisella energialla yhteyttäjiä. Niille edullisia ympäristöjä oli kallioperän lisäksi merenpohjan kuumissa lähteissä, kuten nykyisinkin.

Maapallon äärioloissa elävien mikrobien ymmärtäminen on paras käsillä oleva tapa hahmottaa elämän mahdollisuuksia muualla avaruudessa, kuten lähinaapurissamme Marsissa.

Marsin kaltaista suurta lämmönvaihtelua, kuivuutta ja säteilyä mikrobit joutuvat sietämään Etelämantereen jääerämaassa. Ne selviytyvät kallioperässä ja kivien huokosissa.

Geokemiallisesti Marsin oloja muistuttaa Espanjan RÍo Tinto -jokialueen maaperä. Siellä suoritettavat tutkimukset valottavat, kuinka mikrobit voisivat Marsin uumenissa hyödyntää paikallisia elämän eväitä, kuten rautaa ja rikkiä.

Lotta Purkamo ja Maija Nuppunen-Puputti tekevät VTT:ssä väitöskirjatutkimusta Suomen kallioperän mikrobiekosysteemeistä sekä mikrobien toiminnasta ja energianlähteistä eri syvyyksissä.

Suomen syvin reikäMeikäläisen kallioperän elämää tutkitaan erityisesti Outokummun syväreiästä, parikymmentä senttiä leveästä porakuilusta, josta päästään tarkastelemaan mikrobiyhteisöjä jopa 2,5 kilometrin syvyydestä. Tutkimustuloksia sovelletaan ydinjätteiden loppusijoitukseen ja ehkä myös tulevaisuuden energiantuotantoon.

Aiheesta lisää: Kurkistus Suomen syvimpään reikään, Tiede 6/2011 tai tiede.fi/arkisto

Yläkerta tahkoaa vihreää energiaaEsimerkiksi Outokummun kallioperän yläkerroksen vähäsuolaisessa vedessä pulikoi vedyllä herkuttelevia bakteereita. Niiden hydrogenaasientsyymi yhdistää vetyä ja happea vedeksi, jolloin bakteeri saa energiaa. Hydrogenaaseja on tutkittu paljon, koska ne voisivat soveltua vihreän energian tuotantoon. Jos bakteerien hydrogenaaseilla tuotetulla vedyllä saisi korvatuksi fossiiliset polttoaineet, päästöiksi jäisi vain puhdasta vettä, energiaa ja lämpöä.

Syvällä eletään kuin elämän alussaVarhaisella maapallolla ei vielä ollut kehittynyt fotosynteesiä eli yhteyttämistä auringon energian avulla. Silloin kaikki alkutuotanto perustui kemiallisten yhdisteiden käyttöön yhteyttämisen energianlähteinä. Näin elävät myös kallion mikrobiyhteisöt nykyisin. Pimeiden syvyyksien alkutuotannosta huolehtivat mikrobit käyttävät energianlähteenään vetyä, jota muodostuu kivien ja veden välisissä reaktioissa. Mikrobisolujen rakennusmateriaaliksi tarvittava hiili tulee hiilidioksidista, jota vesi ja kivimineraalit sisältävät. Tällaista elämäntapaa nimitetään kemolitoautotrofiaksi.

Osa käyttää muinaista aurinkovoimaaVaikka kalliomaailman alkutuotanto perustuu kemialliseen energiaan, jotkin mikrobiyhteisöt hyödyntävät myös muinaista aurinkoenergiaa. Ne nimittäin syövät sellaisia kivilajeja, jotka ovat muodostuneet maanpinnalla fotosynteesin tuottamasta eloperäisestä aineesta. Tällaista kiveä on esimerkiksi Suomenkin kallioperästä löytyvä mustaliuske, joka on syntynyt mätäliejusta noin kaksi miljardia vuotta sitten.

Raskasmetalleille oma ongelmajätelaitosMustaliuskeen hajottajat vapauttavat kiven muinaisen hiilen kiertoon, jolloin ne tarjoavat ravintoa muillekin ja sysäävät liikkeelle kokonaisen ravintoketjun. Kolikolla on myös kääntöpuoli: mustaliuske voi sisältää raskasmetalleja. Äärioloissa mikrobit kuitenkin sopeutuvat. Raskasmetallien ympärille voi muodostua mikrobien oma ongelmajätelaitos, jossa vaaralliset aineet katoavat parempiin suihin.

Harva kivimikrobi kasvaa laboratoriossaSyvyyksien mikrobien verkkainen aineenvaihdunta ja hidas lisääntyminen vaikeuttavat niiden pyydystämistä ja laboratoriokasvatusta. Useimpia niistä ei osata kasvattaa lainkaan. Voidaan vain analysoida kallionrakojen vedestä löydetyn dna:n perusteella niiden geenejä. Onneksi mikrobien perimä kertoo tutkijalle niin eliöyhteisön jäsenistä kuin niiden mahdollisista tavoista hyödyntää ympäristön tarjoamia eväitä.

Syvyyksien peto on sukkulamatoSilloin tällöin kallionraon uneliasta bakteeriyhteisöä järkyttää hirmuinen peto: mikrobeja ahmiva puolen millimetrin mittainen sukkulamato. Eteläafrikkalaisesta kultakaivoksesta löytyi tällaisia matoja yli kilometrin syvyydestä ja niiden dna:ta aina 3,6 kilometristä saakka. Syvyyden mikrobit voivat päätyä myös virusten uhreiksi. Virukset ovat hyödyllisiäkin ekosysteemille, sillä niiden hajottamista mikrobisoluista vapautuu ravinteita kiertoon, toisten käyttöön.

Ruoka kannattaa laittaa naapurin kanssaSyvällä selviytyminen vaatii usein yhteistyötä. Eri mikrobiryhmät tuottavat toisilleen syötävää. Siksi ne elävät mielellään kiinnittyneinä pintoihin, joissa voi vaihtaa kaverin kanssa kuulumisia ravinnon merkeissä. Esimerkiksi tietyt mikrobit valmistavat hiilidioksidista ja vedystä metaania. Toiset ottavat metaania ja tuottavat karbonaatti-ioneja muiden hyödynnettäviksi.

Metusalemit osaavat hidastaaSyvän kallioperän mikrobit voivat olla varsinaisia metusalemeja ja verkkaisen elämän mestareita. Suolistossamme elävät kolibakteerit jakautuvat jopa kahdenkymmenen minuutin välein, mutta kalliomikrobien kahdentumisaikoja mitataan pikemmin viikoissa tai vuosissa kuin minuuteissa. Täydellistä hiljaiseloa syvyyksissäkään ei silti vietetä, vaan kun sopivaa ravintoa tulee tarjolle, aktiivinen herkutteluhetki käynnistyy heti. Tämä on havaittu laboratoriokokeissa, kun uinuville mikrobeille on tarjottu ruokaa. Kallioperässä kilpailu ravinteista on kovaa ja nopeimmat syövät parhaat herkut.

Sähköteknikot hengittävät rautaaMonet syvyyksien mikrobit sopivat malliesimerkeiksi elämästä, jollaisen uskotaan vallinneen maapallolla yli miljardi vuotta sitten, kun kaikki elämänmuodot olivat yksisoluisia. Näihin muinaismuistoihin kuuluvat mikrobit, jotka käyttävät hengitysreaktioissaan maankuoren neljänneksi yleisintä alkuainetta, rautaa. Kolme miljardia vuotta sitten maapallolle syntyi rautapitoisia mineraalikerrostumia ilmeisesti juuri tällaisten eliöiden ansiosta. Rautamikrobit ovat mikromaailman sähköteknikoita, sillä ne siirtävät hengitysreaktioissa käyttämänsä elektronit ympäristöönsä nanojohtoja eli pienen pieniä sähköä johtavia rihmoja pitkin.

Bakteeri kairaa reikiäKivipinnoilla istuvat mikrobit osaavat muinaisia erityistaitoja. Ne saattavat jopa porautua kemikaaleillaan kiven sisään etsiessään suojaa tai irrottaessaan kivestä ravinteita. Tällainen kyky syntyi jo yli miljardi vuotta sitten, mistä muistuttavat mikroskooppiset kairausreiät muinaismerien kivettyneissä bakteeririutoissa eli stromatoliiteissa.

Kiven vanki avaa ikkunan muinaisuuteenKallion uumenien vedessä on liuenneita mineraaleja, ja sopivissa oloissa ne kiteytyvät. Silloin bakteeri voi jäädä vahingossa vangiksi. Aikojen päästä sen voi löytää mineraalikiteen pienestä nestepisarasta eli fluidisulkeumasta. Molekyylibiologian kehityksen ansiosta tällaisten aikakapseloituneiden mikrobifossiilien dna:ta voi tutkia ja näin saada uutta tietoa elämän historiasta.

Onko ydinjäte turvassa bakteereilta?Suomen ydinvoimaloiden käytetyt polttoainesauvat aiotaan ensi vuosikymmeneltä alkaen varastoida kuparikapseleissa noin 400 metrin syvyyteen Olkiluodon peruskallioon. Loppusijoituksesta vastaava asiantuntijaorganisaatio Posiva on tänä vuonna hakemassa valtioneuvostolta lupaa varastointiin. Jätteen radioaktiivisuuden laimentumiseen luonnonuraanin lukemiin menee noin 250 000 vuotta, ja siksi Posiva on selvittänyt kallioperän mahdollisia tapahtumia tuona aikana, myös mikrobien toimintaa.

Ainakin yksi selvä mikrobiriski tunnistettiin. Jos rikkiyhdisteitä käsittelevät bakteerit kasvavat jätekapselin pinnalla ja tuottavat runsaasti sulfideja, ne alkavat syövyttää kuparia. Radioaktiivisuus ei pysäytä niitä.

Onneksi kapselien ulkovuoraukseen käytettävä bentoniittisavikerros pysäyttää. Posivan selvityksen mukaan savi reagoi veden kanssa ja pakkautuu kapselin ympärille niin tiukasti ja niin kovalla paineella, ettei saven huokosista pääse säiliön pinnalle riittävästi rikkiyhdisteitä tai muutakaan. Ravinnon puutteessa ja liian tiukassa puristuksessa bakteerien kasvu tyrehtyy alkuunsa, eivätkä ne pysty muodostamaan kapselin pinnalle kalvomaista kasvustoa, joka olisi syövyttämisen edellytys.

Teksti: Petri Riikonen

Loppusijoituksen muista riskeistä: Katse kauas: Ovatko ydinjätteet turvassa, kun jääkausi tulee?, Tiede 8/2007 tai tiede.fi/arkisto

Posivan raportti loppusijoituspaikan tulevaisuudesta: Expected evolution of a spent nuclear fuel repository at Olkiluoto, 2007, www.posiva.fi/files/346/Posiva2006-05_revised_081107web.pdf 

Hyvä harrastus – ja helppo. Lukemista löytyy aina. Kuva: Shutterstock

Kieli rikastuu, ajattelu syvenee ja sosiaalinen taju kehittyy.

Tietokirjan järki on selvä: saa tietoa, jolla jäsentää maailmaa ja vaientaa mutuilijat. Riittävästi tietoa hankkimalla tulee asiantuntijaksi, ja sillä on selvä hyötyarvo.

Entä missä on fiktion lukijan tulosvastuu? Mitä itua on kuluttaa aikaansa tuntitolkulla hatusta vedettyjen ihmisten hatusta vedettyihin edesottamuksiin? Paljonkin: romaani tai novelli opettaa toimimaan muiden ihmisten kanssa.

Fiktio simuloi sosiaalista maailmaa, esittää asiaa tutkinut Toronton yliopiston psykologian professori Keith Oatley. Niin kuin lentosimulaattori opettaa lentotaitoja, sosiaalisten tilanteiden simulaattori – romaani – opettaa sosiaalisia taitoja.

Kokeet vahvistavat, että fiktiota lukeneet tajuavat paremmin so­siaalisia kuvioita kuin tietotekstiä lukeneet. 

Suvaitsevaisuus kasvaa

Kuvitteellisesta tarinasta on sekin ilo, että pääsee väliaikaisesti jonkun toisen nahkoihin. Samastuminen tarinan henkilöön voi muuttaa lukijan käyttäytymistä ja pistää asenteet uusiksi, ovat kokeillaan osoittaneet Ohion yliopiston tutkijat.

Samastumisella on vaaransa. Romaanin aiheuttama itsemurha-aalto koettiin 1700-luvun lopulla, kun nuoret onnettomat miehet matkivat Johan Wolfgang von Goethen päähenkilön tekoa Nuoren Wertherin kärsimyksissä.

Ohiolaistutkimuksessa vaikutus oli rakentavampi: kun nuoret aikuiset olivat lukeneet tarinan miehestä, joka meni äänestämään, he menivät hanakammin vaaliuurnille vielä viikon kuluttua lukemisesta. He olivat saaneet kansalaishyvetartunnan.

Valkoihoisten suvaitsevaisuutta taas kasvattivat tarinat, joissa päähenkilö osoittautui homoseksuaaliksi tai afroamerikkalaiseksi. Lukijoilta karisi myös stereotypioita. Tämä kuitenkin edellytti, että päähenkilön ”erilaisuus” paljastui vasta tarinan myöhemmässä vaiheessa ja lukijat olivat ehtineet asettua hänen nahkoihinsa.

Stressi väistyy

Kun uppoutuu lukemaan, maailman meteli jää kauas ja paineet hellittävät. Tuttu tunne, josta on myös tieteelliset näytöt: lukeminen poistaa stressiä.

Terveystieteen opiskelijat saivat Yhdysvalloissa tehdyssä tutkimuksessa lukeakseen netistä ja aikakauslehdestä poimittuja artikkeleita, jotka käsittelivät historiallisia tapauksia ja tulevaisuuden innovaatioita. Aihepiirit olivat siis kaukana tenttikirjojen pakkolukemistosta.

Puolentunnin lukutuokio riitti laskemaan verenpainetta, sykettä ja stressin tuntua. Huojennus on yhtä suuri kuin samanpituisella joogahetkellä tai televisiohuumorin katselulla. Mikä parasta, apu löytyy helposti, lukemista kun on aina saatavilla.

Sanasto karttuu

Kirjoitettu kieli on ylivoimaisesti suurempi uusien sanojen lähde kuin puhuttu. Erot lasten sanavaraston runsaudessa voi johtaa suoraan siihen, miten paljon he altistuvat erilaisille teksteille, vakuuttavat lukemisen tutkijat Anne Cunningham ja Keith Stanovich.

Tiuhimmin uutta sanastoa kohtaa tieteellisten julkaisujen tiivistelmissä: tuhatta sanaa kohti harvinaisia on peräti 128. Sanoma- ja aikakauslehdissä harvinaisten sanojen tiheys nousee yli 65:n ja aikuisten kirjoissa yli 50:n.

Lastenkirjakin voittaa sanaston monipuolisuudessa televisio-ohjelman mennen tullen. Lapsilukija kohtaa kirjassa yli 30 harvinaista sanaa tuhatta kohti, kun aikuisten telkkariviihdettä katsoessa niitä tulee vastaan 23 ja lastenohjelmissa 20.

Juttelukaan ei pahemmin kartuta sanavarastoa. Aikuispuhe sisältää vain 17 epätavallista sanaa tuhatta kohti.

Syntyy omia ajatuksia

Ihmisen aivoja ei ole ohjelmoitu lukemaan. Kun taito kehittyi 5 500 vuotta sitten, näkemiseen, kuulemiseen, puhumiseen ja ajatteluun rakentuneet alueet alkoivat tehdä uudenlaista yhteistyötä.

Nyt olemme jälleen uudenlaisen lukukulttuurin alussa. Verkkolukeminen on tullut jäädäkseen, ja jotkut pelkäävät, että tyhmistymme, kun totutamme aivomme ärsyketulvaan ja pikaselailuun netissä. Tiedonvälitys on lisääntynyt räjähdysmäisesti mutta niin myös häly.

Syventyvän lukemisen kohtalosta kantaa huolta professori Maryanne Wolf Tufts-yliopistosta. Tapaa näet kannattaisi vaalia. Aivokuvaukset paljastavat, että paneutuva lukija käyttää laajasti molempia aivopuoliskojaan. Hän ei vain vastaanota kirjoittajan sanomaa vaan vertaa sitä aiemmin hankkimaansa tietoon, erittelee sitä ja rakentaa omaa ajatteluaan. Pintalukijalla ei tähän ole aikaa.

Mikko Puttonen on Tiede-lehden toimittaja.

Julkaistu Tiede-lehdessä 12/2012 

Täysin raittiiden suomalaisnuorten osuus on moninkertaistunut vuosituhannen alusta.

Nuoruus raitistuu, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Nuorten alkoholin käyttö kasvoi vuoteen 1999, joka oli myös kaikkein kostein vuosi. Silloin vain joka kymmenes yhdeksäsluokkalainen ilmoitti, ettei ollut koskaan käyttänyt alkoholia.

Sittemmin täysin raittiiden osuus on moninkertaistunut, ilmenee vuoteen 2015 ulottuneesta eurooppalaisesta, nuorten päihteidenkäyttöä käsittelevästä Espad-tutkimuksesta.

Jopa muut eurooppalaiset jäävät jälkeen. Suomessa täysin raittiita 15–16-vuotiaista nuorista on joka neljäs, kun Euroopassa heitä on keskimäärin joka viides.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen THL:n erikoistutkija Kirsimarja Raitasalo kollegoineen on ­koettanut tunnistaa niitä nuoruuden muutoksia, jotka voisivat selittää humalan hiipumista.

Ratkaisevaa näyttää olleen ainakin se, että alaikäisten on yhä vaikeampi saada alkoholia. Nykynuoret kokevat sen selvästi hankalammaksi kuin aiemmat ikäpolvet.

Kauppojen omavalvonta on osaltaan tehonnut. Kassoilla kysytään kaikilta alle 30-vuotiaan näköisiltä papereita.

Vanhemmat ja muutkin aikuiset ovat tiukentaneet asenteitaan nuorten juomiseen.

”Tietoisuus alkoholin haitoista on ehkä lisääntynyt. On tullut paljon tutkimustietoa esimerkiksi siitä, miten alkoholi vaikuttaa nuorten aivojen kehitykseen”, Raitasalo pohtii.

Nuorten omakin maailma on muuttunut toisenlaiseksi. Älylaitteet, pelit ja sosiaalinen media kyllästävät arkea. Pussikaljoittelu joutuu kilpailemaan monen muun kiinnostavan ajanvietteen kanssa ja on ehkä osittain hävinnyt niille.

Juovuksissa olemisesta on ehkä tullut myös tyylirikko. Nuoret eivät enää näytä arvostavan kännissä örveltämistä.

Kysely

Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Neutroni
Seuraa 
Viestejä25798
Liittynyt16.3.2005

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

Käyttäjä4809 kirjoitti: Eiköhän syy ole -90 luvulla alkaneen laman menetetyt työpaikat ja samalla supistettu koulutus, minkä seurauksena vuodestä -99 alkaen vanhemmilla ei enää ole ollut niin paljon rahaa annettavaksi nuorisolle. Sekä myös nuorisolle soveltuvien työpaikkojen vähentyminen ja samaan aikaan tapahtunut kohtuuton vuokrien nousu, vasinkin pääkaupunkiseudulla. En tiedä, mutta en usko rahaan. Esimerkiksi kilju, 10 % juoma joka maksaa joitain senttejä litralta, tuntuu olevan...
Lue kommentti
molaine
Seuraa 
Viestejä1189
Liittynyt3.8.2011

Viikon gallup: Mikä mielestäsi raitistaa nuoria?

En kyllä usko, että rahalla on iso merkitys ja veikkaan, että käytettävissä olevat rahat on vain kasvaneet, jos verrataan vaikka omaan nuoruuteen. Ei viina suomessa ole niin kallista, etteikö köyhälläkin olisi varaa dokailla. Oma junnu ei läträä lainkaan viinan kanssa. Iso osa kavereistakaan ei, vaikka osa ilmeisesti jonkin verran lipittelee. Kyllä nuorten asenteet on mielestäni muuttuneet ihan selkeästi. Ehkä alkoholipolitiikka on toiminut? Kotoa ei meillä kyllä tällaista ole opittu...
Lue kommentti

Panterarosa: On selvää, että "Partitava kisaa kurupati-kuvaa" ei oikein aukene kehitysmaalaisille N1c- kalmukinperseille.