Krooninen kipu on viheliäinen seuralainen. Arviolta joka kolmas suomalainen kärsii siitä jossakin elämänsä vaiheessa. Jatkuvan kivun syntymekanismia ei kuitenkaan tunneta tarkasti. Nina Forss jäljittää sitä hermojärjestelmän muutoksista.

Tutustu tutkijaan
Artikkelisarjassa eri alojen tutkijat kertovat työstään ja tavoitteistaan.



suomalainen kärsii siitä jossakin elämänsä vaiheessa.
Jatkuvan kivun syntymekanismia ei kuitenkaan tunneta tarkasti.
Nina Forss jäljittää sitä hermojärjestelmän muutoksista.


Julkaistu Tiede-lehdessä 4/2006



Istun mukavasti takakenossa, ja päätäni ympäröi valkoinen neuromagnetometri. Laite tuntuu hieman kylmältä. Tuntemukseen saattaa vaikuttaa se, että olen juuri kuullut valtavan kypärän sisältävän 70 litraa nestemäistä heliumia, jonka lämpötila on -269 astetta.

Auts! Kämmenselässäni tuntuu pieni nopea pistos. Se on vähän kuin hyttysen purema, mutta lyhyempi ja terävämpi. Vieressäni istuva lääkäri Nuutti Vartiainen on juuri ampunut käteeni vähäenergiaisen lasersäteen, jonka synnytti naapurihuoneessa sijaitsevan laitteen tuliumkide. Vartiaisen "aseeseen" se saapui seinän läpi valokaapelia pitkin.

Lasersäde aiheuttaa kuulemma aktivaation päälaenlohkossani. Kypärässä taas on anturit, jotka mittaavat aktiivisuuden hermosolujen magneettikentistä. Toiminta saadaan graafisina käyrinä naapurihuoneessa olevan työaseman näyttöön.

- Aina kun ihminen tekee jotain, ihan mitä tahansa - puhuu, heiluttelee käsiään tai kokee kipua - se aiheuttaa sähkövirtaa aivoissa. Kymmenettuhannet neuronit aktivoituvat yhtä aikaa ja synnyttävät ympärilleen magneettikentän. MEG-laitteella pystymme mittaamaan magneettikentän voimakkuuden pään ulkopuolelta, selittää neurologi Nina Forss. Hän on seurannut kipuaistimuksiani työasemalta, jonka nimi on Pleasure. Sattuipa sopivasti!

MEG:llä eli magnetoenkefalografialla pystytään suotuisissa oloissa paikantamaan millimetrien tarkkuudella, mikä kohta aivoista milläkin millisekunnilla aktivoituu. Koska aivojen magneettikentät ovat hyvin heikkoja, mittauspaikka on eristetty kaikesta muusta sähkömagneettisesta säteilystä ja sensorit on herkistetty suprajohtaviksi nestemäisellä heliumilla. Laitteen suojelemiseksi minäkin olen joutunut jättämään kelloni, silmälasini ja vyöni oven taakse viereiseen huoneeseen.

- Jos pitäisimme oven auki ja ulkona sadan metrin päässä ajaisi bussi, anturit mittaisivat sen aiheuttamaa magneettikenttää, Forss kuvailee.

Neuromag Vectorview MEG -laitteita on Suomessa vain kaksi: toinen Teknillisen korkeakoulun kylmälaboratoriossa Espoon Otaniemessä ja toinen Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa Meilahdessa. Kliinisen käytön yleistymisen estää toistaiseksi kaksi asiaa: laitteiden hinta ja niiden tehokkaan käytön vaatima koulutus.

Nyt mittarina viivoitin

Kerrosta ylempänä Kylmälaboratorion kahvilassa kahvikupin ääressä Nina Forss kertoo tutkimuksestaan laboratorion aivotutkimusyksikössä. Professori Riitta Harin johtama yksikkö on Suomen Akatemian huippututkimusyksikkö, jossa tehdään hyvin monitieteistä työtä. Tutkimusryhmään kuuluu lääkäreitä, fyysikoita, psykologeja ja kielitieteilijöitä.

Forss tuli ryhmään vuonna 1992 tekemään väitöskirjaa ihmisen tunto- ja liikejärjestelmän toiminnasta. Vuodesta 2001 hän on keskittynyt tutkimaan kivun kokemusta ja mittaamista.

- Olen koulutukseltani neurologi ja työskentelen puolet ajastani lääkärinä Hyksin neurolo¬gian klinikassa. Näen siellä paljon kroonisesta kivusta kärsiviä potilaita, joita ei osata auttaa kunnolla. Ainoa kivun mittari on viivoitin, jossa on numerot nollasta kymppiin. Siitä potilas näyttää, kuinka paljon hänellä on kipua.

Tarkempaa mittaria tarvitaan, sillä kipu, ennen kaikkea krooninen kipu, on iso kansanterveydellinen haaste. Arviolta lähes kolmasosa suomalaisista kokee jossakin elämänsä vaiheessa kroonista kipua, joka rajoittaa elämää ja aiheuttaa valtavia kansantaloudellisia menetyksiä sairauspoissaoloina ja työkyvyttömyytenä.



Kipusäikeet avuksi

Nina Forssin ryhmä on jo onnistunut osoittamaan, että krooninen kipu näkyy mitattavina muutoksina tuntoaivokuorella.

- Tämä asettaa kroonisen kivun uuteen valoon. Kyseessä on oikea sairaus. Tosin se on "korvien välissä", mutta aivan eri tavalla kuin on totuttu ajattelemaan.

Kipusignaalin tuovat aivokuorelle kipusäikeet, joita on kahdenlaisia. Toiset ovat nopeita A-deltasäikeitä, toiset hitaampia C-säikeitä. Forss kollegoineen on kehittänyt menetelmän, jolla kipusäietyypit voidaan aktivoida erikseen.

- Kun tiedämme, miten säikeet toimivat normaalisti, voimme selvittää, mikä kroonisten kipupotilaiden kipujärjestelmässä on mennyt pieleen. Kipusäikeet voivat toimia tavalla, joka pitää kipua yllä.

Tutkimustulosten pohjalta on mahdollista kehittää uusia menetelmiä kivun mittaamiseen ja sen hoitoon. Forssin mukaan aivokuoreen voidaan palauttaa ainakin osittain "normaali järjestys" ja näin hallita kipua paremmin. Mittauksilla kuntoutuksen etenemistä voidaan myös seurata luotettavasti.

Pienestä pitäen lääkäriksi

Helsingissä syntynyt ja Espoossa lapsesta asti asunut Nina tiesi pienestä pitäen haluavansa lääkäriksi. Hän ei muista, mikä lääkärin ammatissa häntä viehätti, mutta mitään muuta uravaihtoehtoa hän ei koskaan edes harkinnut.

- Minulla ei ollut mitään ylevää tai henkevää ajatusta lääkärinä toimimisesta. Luulen, että kyse oli yleisestä kiinnostuksesta biologiaan ja luonnontieteeseen - siihen, miten asiat tapahtuvat.

Tapiolan yhteiskoulussa Nina valitsi oppiaineet, jotka auttoivat lääketieteelliseen tiedekuntaan pääsyä. Klassinen priimusoppilas hän ei kuitenkaan myönnä olleensa. Oppitunnitkin kuluivat hänen mukaansa enimmäkseen selkä opettajaan päin, takana istuvan kaverin kanssa jutellen.

Toisin kuin nykyisen ongelmakeskeisen opetuksen aikana 1980-luvulla lääkiksen opiskelijat kahlasivat perä perään läpi kaikki lääketieteen osa-alueet. Useimmat oppivat kurssien aikana vain sen, mitä eivät missään tapauksessa halua tehdä, mutta Nina Forss löysi neurologiasta oman alansa.

- Kliinisen neurofysiologian ylilääkäri Anna-Maija Seppäläinen esitteli meille EEG:tä, ja minusta oli tavattoman mielenkiintoista, että aivojen toimintaa pystyttiin mittaamaan.

Neurologian viehätys on Nina Forssin mukaan sen loogisuudessa: tekemällä huolellisen tutkimuksen neurologi pystyy määrittämään, missä kohtaa aivoja tai selkäydintä vika on. Kokenut lääkäri pärjää potilastyössä jopa ilman hienoja kuvauslaitteita ja "muita värkkejä", vaikka niistä hyötyä onkin.

Toinen maailma sairaalassa

Forss on koko tieteellisen uransa ajan tehnyt myös kliinistä lääkärintyötä Meilahden sairaalassa. Hän kuvaa itseään "sihteerien ja palkanlaskijoiden painajaiseksi", sillä kahden työn yhdistäminen ei käytännössä aina suju ongelmitta.

Haastatteluviikon maanantaina Forss on taas palannut Otaniemen punatiilisellä kampuksella sijaitsevaan Kylmälaboratorioon muutaman kuukauden klinikkajakson jälkeen. Sen aikana hän on vihdoin saanut valmiiksi vuonna 1995 aloittamansa neurologian erikoislääkärin tutkinnon.

- Nyt on kaikki tehty, ja paperit ovat tiedekunnassa. Saan luultavasti jonkin pokaalin pisimpään kestäneestä erikoistumisesta, Forss hymyilee.

Kliinikko Forssin potilaat kärsivät neurologisista sairauksista, kuten aivoverenkierron häiriöistä, epilepsiasta, MS-taudista ja Parkinsonin taudista.

- Potilastyö on henkisesti rankkaa. Olen sen sorttinen, että otan potilaiden ongelmista helposti siipeeni. Lääkärin työtä ei voi kuitenkaan tehdä, jos joka päivä kantaa murheet kotiin. Toisaalta pitäisi koko ajan taistella kyynistymistä ja kovettumista vastaan. Lääkärin työ vaatii empatian kykyä.

Forssin mukaan potilastyö on aivotutkijalle erinomainen tapa pitää jalat maassa. Ongelmien kohtaaminen käytännössä auttaa suuntaamaan tutkimustyötä niin, että se kohtuullisessa ajassa hyödyttää klinikkatyötä.

- Olen hyvin praktinen enkä osaa tutkia asioita vain akateemisesta mielenkiinnosta. Minulle on tärkeää tietää, mihin tutkimukseni tuloksia voidaan käyttää.

Esimerkiksi Kylmälaboratorion aivotutkimusyksikössä kehitettyä aivotoimintojen paikannusmittausta käytetään muun muassa epilepsiakirurgian apuna. Kun neurokirurgi tietää tarkkaan leikattavan kohteen sijainnin ja lähellä olevat herkät kudokset, hän voi suunnitella leikkauksen paremmin ja tehdä sen nopeammin.

Tutkija tarvitsee superegon

Työn vaihtaminen muutaman kuukauden välein on Forssin mukaan hyväksi molemmille rooleille. Kumpaankaan työhön ei ennätä leipääntyä, ja molempiin on hauska palata.

- Työstä toiseen vaihtaminen vaatii aina vähän vääntämistä vaihteelta toiselle, mutta ny¬kyään osaan tehdä sen aika nopeasti. Pystyn jo saman päivän aikana syventymään siihen, mitä olen tekemässä.

Forssin mukaan kliinisen neurologin ja aivotutkijan työn suurin ero on aikajänteessä. Potilastyö on nopeatempoista, ja rytmitys tulee ulkopuolelta. Tutkijan työn tavoitteet ovat kaukana, ja tutkija joutuu piiskaamaan itseään.

- Kukaan muu kuin tutkija itse ei tiedä, missä mennään. Hän joutuu itse asettamaan tavoitteet ja pysymään niissä. Tutkijalla on pakko olla superego, sisäinen orjapiiskuri, joka komentaa tekemään työtä: "Pois sieltä sohvalta mietiskelemästä! Tietokoneen ääreen siitä!"

Orjapiiskuri hellittää vapaalla

Tohtori Forssin superego jää kuitenkin aina työpaikalle, sillä kotiin hän ei töitä vie. Kotona yliminä ei piiskaa häntä edes ikkunoiden pesuun, sillä vapaa-aika on omistettu rentoutumiselle ja perheelle, johon kuuluvat aviomies ja viisi- ja kahdeksanvuotiaat pojat.

- Ihmisellä pitäisi aina olla aikaa ja taitoa olla jouten. Minulla on luontaiset edellytykset, sillä nautin siitä, etten tee mitään.

Pelkoa sohvaperunaksi muuttumisesta Nina Forssilla ei kuitenkaan ole. Siitä pitävät huolen perheen pojat, joita Forss kutsuu vapaa-ajan ohjaajikseen. Lääkäriäiti rekrytoitiin juniorien jalkapallojoukkueen huoltajaksi, ja nyt hän kulkee otteluissa ensiapulaukku mukanaan. Se on kuulemma "erityisen hauskaa puuhaa".


Rima nousee ylemmäksi
Nina Forss tiesi jo seitsemänvuotiaana haluavansa lääkäriksi, mutta kovin paljon muita tulevaisuudensuunnitelmia hän ei tunnusta tehneensä. Hän sanoo noudattaneensa ajopuuteoriaa ja uskoneensa, että asiat järjestyvät.

- Ihmiselle on kai tyypillistä, että hän ei ole koskaan täysin tyytyväinen. Koulussa haaveilin opiskelemaan pääsystä, lääkiksessä valmistumisesta, sen jälkeen väitöskirjasta ja erikoistumisesta. Kun jotakin on saavuttanut, se alkaa tuntua ihan tavalliselta, ja rima nousee ylemmäs. Se ei kuitenkaan sulje pois sitä, ettei voisi olla tyytyväinen siihen, mitä on saavuttanut.

Tieteen maailmassa onnistumisia mitataan virallisesti julkaistuina artikkeleina ja niiden siteerauksina. Tässä Forss on pärjännyt hyvin, sillä hän on julkaissut lähes 50 artikkelia neurologian arvostetuimmissa lehdissä - siitä huolimatta, että hän on puolet ajastaan "pomppinut klinikkatyössä".

- Haluaisin, että pystyisin tulevaisuudessakin yhdistämään jouhevasti tutkimustyön ja kliinisen työn. Haluaisin myös opettaa nuoria ja innokkaita alalle tulevia ihmisiä. Heillä on teräviä näkemyksiä, jotka kyseenalaistavat kaiken, mitä olemme pitäneet itsestään selvänä. Se on tosi virkistävää ja haastaa muuttamaan jämähtäneitä ajatuskuvioita.


Jarno Forssell on vapaa tiedetoimittaja ja Tiede-lehden vakituinen avustaja.


Nina Forss
Ikä: 40
Arvo: vanhempi tutkija, lääketieteen tohtori ja kokeellisen neurologian dosentti
Yliopisto: Teknillinen korkeakoulu
Laitos: Kylmälaboratorio, aivotutkimusyksikkö
Tutkimusala: aivojen toiminnallinen kuvaus, erityisesti kivun mittaaminen
Harrastukset: kuntosali, juniorijalkapallojoukkueen huoltaminen

Etappeja
1965 syntyy Helsingissä.
1972 ilmoittaa aikovansa isona lääkäriksi.
1984 kirjoittaa ylioppilaaksi Tapiolan yhteiskoulusta.
1985 aloittaa lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa.
1991 valmistuu lääketieteen lisensiaatiksi.
1992 aloittaa väitöskirjan teon TKK:n kylmälaboratorion aivotutkimusyksikössä.
1995 väittelee tohtoriksi.
2000 saa nimityksen kokeellisen neurologian dosentiksi.
2006 valmistuu neurologian erikoislääkäriksi.

Kätevä sana on valunut moneen käyttöön.

Makea vesi kuuluu elämän perusedellytyksiin. Siksi tuntuu itsestään selvältä, että vesi-sana kuuluu suomen kielen vanhimpiin sanastokerroksiin.

Se ei kuitenkaan ole alun perin oma sana, vaan hyvin vanha laina indoeurooppalaisista kielistä, samaa juurta kuin saksan Wasser ja englannin water.

Suomensukuisissa kielissä on toinenkin vettä merkitsevä sana, jota edustaa esimerkiksi saamen čáhci, mutta sen vastine ei syystä tai toisesta ole säilynyt suomessa. Ehkäpä indoeurooppalainen tuontivesi on tuntunut muodikkaammalta ja käyttökelpoisemmalta.

Tarkemmin ajatellen vesi-sana on monimerkityksinen. Luonnon tavallisimman nesteen lisäksi se voi tarkoittaa muunkinlaisia nesteitä, kuten yhdyssanoissa hajuvesi, hiusvesi tai menovesi.

Vesiä voi erotella käsittelyn tai käyttötarkoituksen mukaan, vaikka Suomen oloissa juomavesi, kasteluvesi ja sammutusvesi ovatkin usein samaa tavaraa. Sade- ja sulamisvesistä tulee varsinkin asutuskeskuksissa viemäröitävää hulevettä. Murteissa hulevesi tarkoittaa tulvaa tai muuta väljää vettä, esimerkiksi sellaista, jota nousee sopivilla säillä jään päälle.

Luonnon osana vesi voi viitata erilaisiin vedenkokoumiin, etenkin järviin. Suomen peruskartasta löytyy satoja vesi-loppuisia paikannimiä, joista useimmat ovat vesistönnimiä, kuten Haukivesi, Hiidenvesi tai Puulavesi.

Useat vesien rannalla olevat asutuskeskukset ovat saaneet nimensä vesistön mukaan. Vesi-sana ei enää suoranaisesti viittaa veteen, kun puhutaan vaikkapa Petäjäveden kirkosta tai Ruoveden pappilasta.

Vesi-sanasta on aikojen kuluessa muodostettu valtava määrä johdoksia ja yhdyssanoja. Näistä suuri osa on vanhoja kansanomaisia murresanoja, kuten vetelä, vetinen, vetistää ja vettyä.

Vesikosta on muistona enää nimi, sillä tämä vesien äärellä ja vedessä viihtyvä näätäeläin on hävinnyt Suomesta 1900-luvun kuluessa. Myyttisiä veden asukkaita ovat olleet vetehinen ja vesu eli vesikyy, jotka mainitaan myös Kalevalassa.

Antiikista 1700-luvun loppupuolelle asti uskottiin veden olevan yksi maailman alkuaineista. Sitten selvisi, että se onkin vedyn ja hapen yhdiste. Oppitekoinen uudissana vety tuli suomen kielessä tarpeelliseksi kuitenkin vasta 1800-luvun puolimaissa, kun luonnontieteistä alettiin puhua ja kirjoittaa suomeksi.

Kaisa Häkkinen on suomen kielen emeritaprofessori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehden numerossa 11/2018

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5227
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Lucid unet näen ehkä vähän samantyyppisenä kuin hypnoosin, niiden avulla voinee käsitellä asioita jotka eivät tule suoraan tietoisuuteen ja vaikuttaa siihen miten tietyt piirteet itsessään kokee. Mulla ne kuulu tiettyyn elämänvaiheeseen, olisinko ollut joku 25vuotias tjsp. Painajaisia oli, aika rajujakin jotka toistui samanlaisena lukuisia kertoja, pomppasin unissani sängyssä istumaan ja huusin ja uni vaan jatku ja jatku, näin päällekkäin unta ja todellisuutta. Kesti pitkään ennenkö uni lakkasi...
Lue kommentti