Sukunimet tulivat Suomessa pakollisiksi vuonna 1921. Itä-Suomessa periytyviä sukunimiä oli käytetty vuosisatoja, Länsi-Suomessa tavallisempia olivat olleet kotitaloon (Alastalo), taustaan (Vänskä = svenske ’ruotsalainen’) tai muuhun tuntomerkkiin (Pikkarainen) viittaavat lisänimet.

Koska Suomen virallinen kieli oli pitkään ruotsi, suomalaiset saivat usein ruotsinkielisen lisänimen lähtiessään opintielle tai sotaväkeen. Lisänimiä syntyi myös ruotsinkielisistä ammattinimityksistä. Kinnari tai Kinnarinen juontuu nahkuria merkitsevästä skinnare-sanasta, Pelttari on alkuaan bältare eli vyöntekijä, Viskarin taustalla on kalastajaa tarkoittava fiskare. Monien suomalaisilta näyttävien sukuni­mien takana piilee vierasperäinen henkilönnimi, esimerkiksi Koposen taustalla Prokopios ja Riikosen taustalla Grigori.

1800-luvun lopulla suomen kielen asema parani ja ruotsinkielisiä nimiä alettiin vaihtaa suomalaisiksi. Oikein urakalla nimiä suomennettiin vuonna 1906, kun vietettiin Suomen kansallisfilosofin J. V. Snellmanin syntymän satavuotispäivää. Nimenvaihtajia oli käytännössä noin 100 000, kun perheenpään ottama uusi nimi tuli samalla myös muille perheenjäsenille.

Joskus käännettiin sananmukaisesti: nimistä Bergroth, Broms ja Forsman tuli Vuorenjuuri, Paarma ja Koskimies. Joskus ruotsalaisen nimen merkitystä hyödynnettiin osittain, esimerkiksi Aspelin, Brander ja Snellman muuttuivat Haapkyläksi, Paloheimoksi ja Virkkuseksi. Joskus tyydyttiin vain mukailemaan äänneasua. Tästä esimerkkejä ovat Boijer, Durchman ja Ruuth, joista tuli Poijärvi, Turkama ja Ruutu.

nykyään valtaosa suomalaisten sukunimistä on suomenkielisiä. Kymmenen yleisintä ovat Korhonen, Virtanen, Mäkinen, Nieminen, Mäkelä, Hämäläinen, Laine, Heikkinen, Koskinen ja Järvinen. Useimpien aihe on saatu luonnosta, mutta ykköspaikalla komeileva Korhonen juontuu kuvailevasta lisänimestä. Murresana korho voi tarkoittaa pöyhittyjä heiniä ja samannäköistä tukkapehkoa tai sitten huonokuuloista. Ei nimi miestä pahenna!

Kaisa Häkkinen on suomen kielen professori Turun yliopistossa.

Julkaistu Tiede-lehdessä 5/2012