Hiekkateillä istuskelee siipiniekkoja, jotka melkein hävisivät 1960-luvun sadekesinä.

Auton keula näyttää kohti Venäjän rajaa Korvenkylässä Lappeenrannan itäkolkassa, kun Juha Jantunen äkkiä jarruttaa ja loikkaa ulos. Suuri haapaperhonen istuu keskellä kapeaa soratietä.

Yleensä haapaperhoset karkaavat ihmistä korkealle puuhun, mutta tämä kaunotar ei pakene. Se lennähtää vain metrin paitani hihalle. Jantunen epäilee, että se on saanut autosta kolhun. Sen siivet eivät ole aivan suorassa. Siipipuvun ruskea pääväri hohtelee siniseen vivahtaen, kun sydänkesän aurinko paistaa siihen harsoisen yläpilven lävitse.

Rakkauden perässä

Haapaperhonen ei jää viimeiseksi reitillämme. Niitä kököttää muutaman metrin välein hiekalla, jota edellisyön ukkoskuurot ovat piiskanneet. Mitä ne täällä tekevät liikenteen vaaroja uhmaamassa?

Ne lisäävät onneaan rakkaudessa, vastaa retken pääopas Kimmo Saarinen. Haapaperhoskoiraat imevät tienpinnasta kosteutta ja sen mukana suoloja, kuten natriumia ja kaliumia. Mitä suolaisempi koiras on, sitä enemmän se miellyttää naaraita.

Naaraan pyrkimyksenä parantaa jälkeläisten menestystä maailmassa. Kun toukat kuoriutuvat, ne syövät ensi töikseen muniensa kuoret. Isältä perittyjen suolojen ansiosta kuorissa on evästä elämän alkutaipaleelle.

Perhosmiesten vanha kikka on ollut pissata hiekkatielle. Virtsan suolat tuovat haapaperhoset hetkessä paikalle.

Loikat jopa 300 kilometriä

Neljäkymmentä vuotta sitten edes pissatemppu ei toiminut. Perhoset eivät tulleet, koska niitä ei ollut. Haapaperhoset ja pihlajaperhoset hävisivät Suomesta melkein kokonaan 1960-luvun koleina sadekesinä.

Seuraavalla vuosikymmenellä ne alkoivat vähitellen palata kaakosta. Nyt molemmat ovat levittäytyneet melkein koko Suomeen. Haapaperhosen levinneisyysalue yltää Kuusamoon ja pihlajaperhosen pohjoiseen Lappiin asti.

Korvenkylässä vaaleita, mustasuonisia pihlajaperhosia lentelee tiuhaan tienvarren hiirenvirnojen yllä. Tällaisessa paikassa niitä voi lepatella Saarisen mukaan satamäärin.

Nämä kaksi lajia eivät ole ainoat, jotka ovat runsastuneet ja laajentaneet elinaluettaan. 1990-luvulta alkaen Suomen päiväperhoset ovat levinneet kohti pohjoista ennätysvauhtia, viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan keskimäärin 60 kilometriä kymmenessä vuodessa. Suurimman loikan ovat tehneet pihlajaperhonen, paatsamasinisiipi ja keisarinviitta: yli 300 kilometriä 1990-luvun ja 2000-luvun tarkkailujaksojen välillä.

Sama suuntaus on havaittu myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa, mutta verkkaisempana. Suomen perhoset ovat maailmanennätysvauhdissa, sanoo Saarinen, yksi tutkimusraportin kirjoittajista.

Harrastajan toiviomaassa

Etelä-Karjala on perhosharrastajan toiviomaata. Samaan aikaan kun pitkäaikaiset suomalaiset lajit rynnivät pohjoiseen, Virosta ja Venäjältä saapuu Karjalan kannasta pitkin tyystin uusia perhosia. Osa tulokkaista on alkanut lisääntyä ja muodostanut tänne pysyvän kannan. Esimerkiksi pikkuhäiveperhonen ja etelänhopeatäplä ovat asettuneet taloksi. Uusin tuttavuus, tummakultasiipi, löytyi viime kesänä Haminasta.

Lämpö ilmeisin selitys

Mikä perhosia tänne kiidättää? Ilmeinen syy on ilmaston lämpeneminen.

– Lämpö on yksi merkittävimpiä tekijöitä vaihtolämpöisten elämässä. Jos elinympäristö ei muuten rajoita lisääntymistä, niin luonto ei tuhlaa resursseja. Elämä lisääntyy minkä pystyy, Saarinen sanoo kukkahattu päässään.

– Vaikka maailman tutkijat olisivatkin salaliitossa väittäessään ilmaston lämpenevän, niin perhoshavainnot puhuvat korutonta kieltä. Pohjoiseen levittäytyminen on ollut aivan vallatonta, Saarinen luonnehtii.

Perhosten eteneminen on seurannut kasvukauden pitenemistä ja kesä-elokuun keskilämpötilan nousua, jota oli nelivuotisten vertailujaksojen välillä 0,45–1,8 astetta, pohjoisessa enemmän kuin etelässä. Kasvukauden pituus on yhtä kuin niiden päivien lukumäärä, joina keskilämpö on yli 5 astetta. Sen on aiemmin todettu olevan vahvassa yhteydessä perhosten menestykseen. Lämpötilat mitattiin tutkimusta varten samoilla koealoilla, joilla perhoshavainnot kerättiin

.Kehitystä on luultavasti ollut samanlaista monilla muillakin hyönteisillä. Esimerkiksi herhiläinen, Euroopan suurikokoisin ampiaislaji, on vakiintunut 2000-luvulla Kaakkois- ja Etelä-Suomeen.

Perhoset ovat kuitenkin helpommin havaittavia ja tunnistettavia kuin monet muut hyönteiset. Maanlaajuista systemaattista päiväperhoskartoitusta on tehty ammattilais- ja harrastajavoimin 20 vuoden ajan. Siksi päiväperhosten tilanne tunnetaan hyvin.

Niittyjen asukkaat motissa

Lämpöaallon harjalla ovat ratsastaneet etupäässä metsänreunojen lajit. Niille on riittänyt uusia elinympäristöjä, sillä avohakkuiden ja teiden rakentamisen ansiosta sopivia asuinpaikkoja riittää. Kolmasosa Suomen päiväperhoslajeista tarvitsee juuri tällaisen kotimaiseman, jossa metsänreuna suojaa, valo ja varjo vaihtelevat ja toukille on ruoaksi puuvartisia kasveja.

Toinen kolmannes suomalaisista päiväperhoslajeista elää niityillä. Ne eivät pääse hevin leviämään, koska niittyjä on jäljellä vähän. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomessa oli 1,5 miljoonaa hehtaaria niittyjä, 2000-luvun alussa enää 19 000 hehtaaria eli runsas prosentti sadan vuoden takaisesta.

Perhoset ovat tavallaan motissa harvaan ripotelluilla niittyjen jäänteillä. Nekin pysyvät niittyinä vain, jos karja laiduntaa tai ihminen niittää. Ilman lehmiä, lampaita ja viikatetta kukkaloisto tukahtuu korkeaan heinään, ja alue alkaa työntää puskaa.

Saarinen hieman näpäyttää niitä, jotka valittavat, että niittämällä tuhotaan kukkivat tienvarret. Juuri säännöllinen niittäminen saa niittykukat kukoistamaan. Leveistä tienpientareista ja liittymäalueista on siksi tullut reservaatti monille perhosille, joiden on enää vaikea löytää kotia muualta.

Toukat nirsoilevat

Korvenkylästä sentään löytyy niittyperhosten havainnointiin muitakin paikkoja kuin kuutostien piennar. Harppaamme aidan yli Pellisenrannan niitylle. Aita on Pekka Sihvosen lampaita varten. Saarinen ja Jantunen ovat järjestäneet lampaat paikalle huoltamaan niittyä. Se on jaettu ruutuihin, joista ajoittain lasketaan kasvilajit.

Kukkameri ei ole niin ihana kuin romantikko toivoisi, sillä lampaat ovat poimineet rusinat pullasta eli napsineet suihinsa suuren osan metisistä kukinnoista. Varret törröttävät jäljellä.

Laidunnuksesta huolimatta kasvilajistokin on muuttumassa. Metsäapila on vallannut alaa, ja mäkitervakko näyttää väistyvän. Yksi syy on liikenteestä tuleva typpilaskeuma. Kaakkois-Suomessa typpikuormitus on maan suurinta, ja apilat pystyvät sitomaan typpeä suoraan ilmasta. Siksi me menestyvät yli muiden.

Perhosille tällä on merkitystä, sillä niiden toukat ovat hyvin tarkkoja siitä, ruoastaan. Esimerkiksi ketokultasiiven toukka elää ainoastaan niittysuolaheinällä.

Satunnaisesta tarkkailijasta voi näyttää siltä, että perhoset lepattelevat päämäärättömästi mihin sattuu. Niin ne eivät tee. Kun Saarinen ja Jantunen kiertävät kolmen kilometrin mittaisen havaintolinjansa kerran viikossa, he tietävät jo etukäteen, minkä lajin yksilön he tapaavat missäkin kohdassa kesän milläkin viikolla. Neitoperhosen he kohtaavat elokuussa ottamassa aurinkoa nokkospöheikön tuntumassa, lähellä suojaavaa metsänreunaa.

Tavaton vierailu suolta niitylle

Pellisenrannan niityn vieressä, tien toisella puolella on pieni suo. Suomessa on kahdeksan perhoslajia, jotka elävät vain soilla. Tien muodostamaa rajaa suolta niitylle perhoset eivät ylitä milloinkaan.

Tai kerran niin kuitenkin kävi.

– Yksi suohopeatäplä oli tullut suolta tänne niitylle. Olin hyvin hämmentynyt. Se soti kaikkea ekologista tietämystäni vastaan, Saarinen päivittelee.

Suoperhosilla menee Etelä-Suomessa huonosti aivan niin kuin soillakin. Pohjoisessa niillä riittää edelleen elintilaa. Ehkä vaikeimmat ajat ovat silti tiedossa niillä 14 päiväperhoslajilla, jotka elävät vain Lapissa. Ne lämpeneminen voi panna ahtaalle. Paljon pohjoisemmaksi ne eivät pääse, kun vastaan tulee Jäämeri. Paljakkakylmäperhonen elää ainoastaan tuntureiden paljakoilla. Se ei voi paeta enää korkeammalle.

Säätutka näkee hyönteispilvet

Suomessa talvehtivien ja lisääntyvien lajien lisäksi tuulet tuovat etelästä vierailijoita, joskus suurin joukoin. Viime kesänä ohdakeperhoset tulivat Afrikasta valtavina parvina. Ohdakeperhonen on voimakas lentäjä, mutta se ei pysty talvehtimaan täällä.

Perhospilvet näkyvät säätutkissa, samoin kuin tämän vuoden toukokuussa Suomeen rantautunut jättimäinen kirvaparvi. Tutka osaa erottaa ötökkälaumat sadepilvistä.

Perhosennusteen teko on monimutkaista siinä kuin pitkän aikavälin sääennusteen. Perhosvuodet eivät näet ole veljeksiä. Tämä perhoskesä näyttää puolivälissään hienolta siitä huolimatta, että edellinen sukupolvi jäi viime kesänä pieneksi. Kiitos kuuluu paitsi suotuisille säille myös viime talven lumille. Paksu ja pitkään pysynyt hanki suojasi talvehtivat hyönteiset ja niiden toukat jäätymiseltä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 8/2010

Lämpeneminen näkyy Suomen luonnossa

Vuoden keskilämpötila on kohonnut Suomessa reilun asteen 160 vuoden aikana. Voimakkainta lämpeneminen on ollut keväisin. Maalis-toukokuun keskilämpö on kohonnut noin kaksi astetta, talvet ovat lämmenneet noin asteen ja kesät sekä syksyt puolisen astetta.

Jaksoon mahtuu suuria vaihteluita: kylmät talvet 1985 ja 1987 ja erityisen lämpimiä vuosia 1990-luvulla.

– Jäidenlähtö vesistöistä on aikaistunut 1800-luvun lopulta nykypäivään. Pisimmillä aikasarjoilla myös jäätyminen on myöhästynyt ja jääpeiteaika lyhentynyt. Vesistöihin valuu kesken talven sattuvien lumen ja maan sulamisjaksojen vuoksi entistä enemmän maa-ainesta, joka samentaa ja rehevöittää vesiä.

– Kasvukausi on pidentynyt. Harmaa- ja tervalepän, koivun, haavan, tuomen ja pihlajan kukinta sekä koivun ja haavan lehteen puhkeaminen ovat varhentuneet. Näistä harmaalepän kukinta on aikaistunut eniten, 11 päivää vuosisadassa.

– Männyn puuraja on siirtynyt pohjoiseen ja rinteitä ylös sadan vuoden aikana. Uusia taimia syntyy männyttömälle alueelle. Ne pysyvät aiempaa paremmin hengissä ja muodostavat uusia metsiköitä ja siemenpuita. Pituuskasvu on elpynyt jopa satoja vuosia vanhoissa puissa. Sen voi havaita pyöristyneistä latvoista, joihin on kohonnut uusi terävä latva viime vuosikymmenten aikana.

– Kevätmuutto on aikaistunut osalla linnuista. Joutsenet, hanhet ja monet muut vesilinnut tulevat entistä varhemmin. Moni laji saapuu entiseen aikaan ja kärsii siitä, että perhostoukkien ja muun ravinnon huippu on aikaistunut ja ohi poikasten kuoriutuessa. Esimerkiksi kirjosiepon pesintämenestys on heikentynyt Pohjois-Suomessa. Teerikanta taas on pienentynyt, koska lämpimät keväät ovat houkutelleet teeret pesimään niin varhain, ettei poikasille vielä riitä tarpeeksi ruokaa.

– Uusia päiväperhosia on kotiutunut Suomeen. Vanhat lajit ovat laajentaneet esiintymisaluettaan pohjoiseen päin keskimäärin 60 kilometriä 1990- ja 2000-luvun tarkkailujaksojen välillä. Paatsamasinisiipi, keisarinviitta ja pihlajaperhonen ovat loikanneet yli 300 kilometriä pohjoisemmaksi.

 

Perhosmiehiä allergiainstituutista

Perhosretken oppaista Kimmo Saarinen johtaa Allergia- ja astmaliiton ylläpitämää Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituuttia. Juha Jantunen työskentelee siellä tutkijana. Saarinen on väitellyt perhosista, Jantunen niittykasvillisuudesta.Äkkiseltään tuntuu oudolta, että allergiainstituutti on uppoutunut luontoon ja perhosiin. Perinne on kuitenkin yhtä vanha kuin instituutti. Laitoksen perustajista Tari Haahtela oli lääkäri, allergiatutkija ja intohimoinen perhosharrastaja, ensimmäinen johtaja Olli Marttila biologi ja perhostutkija. He tekivät täällä 1990-luvun alussa Suomen päiväperhoset -kirjaa, josta tuli maamme perhosraamattu. Instituutin toimipaikkana on noista ajoista asti ollut Tiurun entisen keuhkotautisairaalan ylilääkärin virka-asunto Saimaan rannassa, Korvenkylän takana. 500 neliön funkistalo pursuaa vanhoja perhoskokoelmia, täytettyjä eläimiä ja lintuja.Saarinen ja Jantunen ovat saaneet vuorostaan tottua perustelemaan, miten perhoset liittyvät allergiaan ja astmaan. – Allergiat ovat reaktioita ihmisen ja luonnon rajapinnalla. Terveyden ja ympäristön välillä on vahva yhteys, ja perhoset ovat hyvä indikaattori ympäristön tilasta, Saarinen selittää.

Jos rehkiminen ei huvita, syy voi olla geeneissä.

Monia liikunta palkitsee hyvän olon tunteella, mutta kaikille palkintoa ei tule, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan. Olo saattaa olla hikilenkin jälkeen enemmän runneltu kuin rento.

”Osa suomalaisten liikkumattomuudesta saattaa selittyä negatiivisilla tuntemuksilla”, sanoo jutussa liikuntapsykologian professori Taru Lintunen Jyväskylän yliopistosta.

Ihmiseltä saattavat puuttua hyvät kokemukset ja liikunnallisen elämäntavan mallit.

Perimälläkin on sormensa pelissä. Naisilla jopa puolet liikuntanautinnon vaihtelusta selittyy geeneillä, miehillä kolmannes.

Näin osoittaa vuonna 2014 julkaistu suomalainen tutkimus, joka perkasi perintötekijöiden osuutta liikuntamotivaatioon.

Tarkkaa syytä eroihin ei tiedetä. Yksi ehdokkaista on aivojen dopamiinirata. Se palkitsee niin syömisestä, seksistä kuin liikunnasta.

Dopamiinikylpy tuottaa aivoissa huumaavan euforian. Tutkimusten mukaan järjestelmän häiriöt vähentävät koe-eläinten liikkumishaluja.

Viime kädessä geenit ohjaavat mielihyväkoneiston toimintaa. Dopamiinin valmistukseen tarvittavat geenit toimivat toisilla kenties vilkkaammin. Erityisesti naisilla on liikuntamielihyvän kokemisessa geneettistä vaihtelua.

Yksilöiden erot ulottuvat laajemmallekin. Kaikki eivät saa liikunnasta yhtä paljon hyötyä – ainakaan heti.

Sama harjoittelu saattaa vaikuttaa ihmisiin eri tavoin. Yhden kunto kasvaa kohisten, mutta toinen ei saa tuloksia, vaikka kuinka rehkisi. Tutkijat puhuvat yksilöllisestä vasteesta.

Kuitenkin vaikka oma elimistö tuntuisi olevan immuuni liikunnalle, se voi olla vain harhaa. Tutkimuksissa tuijotetaan usein suorituskykyyn ja lihasvoimaan. Ne eivät ehkä hetkahda pienestä rasituksesta, mutta veren rasva- ja sokeriarvot saattavat parantua merkittävästi. Siksi liikuntaa voi suositella kaikille.

Kysely

Onko liikunta tuskien tie?

Tutustu sisältöön ja lue uusi lehti digilehdet.fi:ssä.

 

Tieteessä 2/2018 

 

PÄÄKIRJOITUS

Kun viha vie

Vihapuhuja ratsastaa alkukantaisella reaktiolla.

 

PÄÄUUTISET

Unissa puhutaan rumia

Myöntisen päiväminän takaa kurkkii
kielteinen yöminä – hyvästä syystä.

Alienkivi on yksi miljoonista

Tähtienvälisiä asteroideja syöksyy
aurinkokunnan läpi jatkuvasti.

Nykyihminen seikkaili
ulos Afrikasta useita kertoja

Yhden ulostulon malli ei enää mitenkään
istu Aasian löytöihin.

Korallit kalpenevat kiihtyvää tahtia

Lämpenevät vedet riistävät
polyypilta elintärkeän kumppanin.

 

ARTIKKELIT

Migreeni vyöryy aivorungosta

Kun sähköt sekoavat hermokeskuksessa,
kipuviestit kiihdyttävät aivot hälytystilaan.

Esinisäkkäät
Maailman valtiaat ennen dinosauruksia

Kehitys kohti meitä käynnistyi jo silloin,
kun maapallon mantereet olivat vielä yhtä.

Siittiöt hukassa

Enää hälytyskellot eivät kilise van kumisevat.
Miesten siittiömäärät ovat romahtaneet.

James Bond
Harmaa agentti hurmasi maailman

Vastoin odotuksia huomaamaton vakooja sai
valtavan huomion. Kohu teki fiktiosta faktaa.

Liikenne jättää tiet

Visio on villi muttei utopiaa. Jokainen sopiva
maapala tarvitaan luonnolle ja ruoalle.

Ennen paras mies oli poikamies

Naiset ja seksi eivät ole aina olleet miehen mitta.
Elämän tärkeät asiat löytyivät pitkään toisaalta.

 

TIEDE VASTAA

Voiko pissa jäätyä kaarelle?

Haudataanko vainajat ilmansuuntien mukaan?

Mikä on puujalkavitsi?

Miksi kuusi kestää lumen painon?

Miten norppa löytää takaisin avannolle?

Voiko avaruusaseman palauttaa Maahan?

 

KIRJAT

Oma dna kantaa suvun historiaa

Marja Pirttivaara teki suomalaisille sukututkijoille uudenlaisen kätevän oppaan.

 

KUVA-ARVOITUS

Klassikkopalsta

kutsuu lukijoita tulkitsemaan kuvia lehden Facebook-sivustolle: facebook.com/tiede.fi

 

OMAT SANAT

Valoa kohti

Entisinä aikoina kantasana tarjosi myös lämpöä.

 

Jos olet Sanoman jonkin aikakauslehden tilaaja, voit lukea uusimman numeron jutut Sanoman Digilehdet-palvelussa.

Ellet vielä ole ottanut tilaukseesi kuuluvaa digiominaisuutta käyttöön, tee se osoitteessa https://oma.sanoma.fi/aktivoi/digilehdet. Aktivoinnin jälkeen pääset kirjautumaan suoraan digilehdet.fi-palveluun.