Hiekkateillä istuskelee siipiniekkoja, jotka melkein hävisivät 1960-luvun sadekesinä.

Auton keula näyttää kohti Venäjän rajaa Korvenkylässä Lappeenrannan itäkolkassa, kun Juha Jantunen äkkiä jarruttaa ja loikkaa ulos. Suuri haapaperhonen istuu keskellä kapeaa soratietä.

Yleensä haapaperhoset karkaavat ihmistä korkealle puuhun, mutta tämä kaunotar ei pakene. Se lennähtää vain metrin paitani hihalle. Jantunen epäilee, että se on saanut autosta kolhun. Sen siivet eivät ole aivan suorassa. Siipipuvun ruskea pääväri hohtelee siniseen vivahtaen, kun sydänkesän aurinko paistaa siihen harsoisen yläpilven lävitse.

Rakkauden perässä

Haapaperhonen ei jää viimeiseksi reitillämme. Niitä kököttää muutaman metrin välein hiekalla, jota edellisyön ukkoskuurot ovat piiskanneet. Mitä ne täällä tekevät liikenteen vaaroja uhmaamassa?

Ne lisäävät onneaan rakkaudessa, vastaa retken pääopas Kimmo Saarinen. Haapaperhoskoiraat imevät tienpinnasta kosteutta ja sen mukana suoloja, kuten natriumia ja kaliumia. Mitä suolaisempi koiras on, sitä enemmän se miellyttää naaraita.

Naaraan pyrkimyksenä parantaa jälkeläisten menestystä maailmassa. Kun toukat kuoriutuvat, ne syövät ensi töikseen muniensa kuoret. Isältä perittyjen suolojen ansiosta kuorissa on evästä elämän alkutaipaleelle.

Perhosmiesten vanha kikka on ollut pissata hiekkatielle. Virtsan suolat tuovat haapaperhoset hetkessä paikalle.

Loikat jopa 300 kilometriä

Neljäkymmentä vuotta sitten edes pissatemppu ei toiminut. Perhoset eivät tulleet, koska niitä ei ollut. Haapaperhoset ja pihlajaperhoset hävisivät Suomesta melkein kokonaan 1960-luvun koleina sadekesinä.

Seuraavalla vuosikymmenellä ne alkoivat vähitellen palata kaakosta. Nyt molemmat ovat levittäytyneet melkein koko Suomeen. Haapaperhosen levinneisyysalue yltää Kuusamoon ja pihlajaperhosen pohjoiseen Lappiin asti.

Korvenkylässä vaaleita, mustasuonisia pihlajaperhosia lentelee tiuhaan tienvarren hiirenvirnojen yllä. Tällaisessa paikassa niitä voi lepatella Saarisen mukaan satamäärin.

Nämä kaksi lajia eivät ole ainoat, jotka ovat runsastuneet ja laajentaneet elinaluettaan. 1990-luvulta alkaen Suomen päiväperhoset ovat levinneet kohti pohjoista ennätysvauhtia, viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan keskimäärin 60 kilometriä kymmenessä vuodessa. Suurimman loikan ovat tehneet pihlajaperhonen, paatsamasinisiipi ja keisarinviitta: yli 300 kilometriä 1990-luvun ja 2000-luvun tarkkailujaksojen välillä.

Sama suuntaus on havaittu myös muualla Euroopassa sekä Pohjois-Amerikassa, mutta verkkaisempana. Suomen perhoset ovat maailmanennätysvauhdissa, sanoo Saarinen, yksi tutkimusraportin kirjoittajista.

Harrastajan toiviomaassa

Etelä-Karjala on perhosharrastajan toiviomaata. Samaan aikaan kun pitkäaikaiset suomalaiset lajit rynnivät pohjoiseen, Virosta ja Venäjältä saapuu Karjalan kannasta pitkin tyystin uusia perhosia. Osa tulokkaista on alkanut lisääntyä ja muodostanut tänne pysyvän kannan. Esimerkiksi pikkuhäiveperhonen ja etelänhopeatäplä ovat asettuneet taloksi. Uusin tuttavuus, tummakultasiipi, löytyi viime kesänä Haminasta.

Lämpö ilmeisin selitys

Mikä perhosia tänne kiidättää? Ilmeinen syy on ilmaston lämpeneminen.

– Lämpö on yksi merkittävimpiä tekijöitä vaihtolämpöisten elämässä. Jos elinympäristö ei muuten rajoita lisääntymistä, niin luonto ei tuhlaa resursseja. Elämä lisääntyy minkä pystyy, Saarinen sanoo kukkahattu päässään.

– Vaikka maailman tutkijat olisivatkin salaliitossa väittäessään ilmaston lämpenevän, niin perhoshavainnot puhuvat korutonta kieltä. Pohjoiseen levittäytyminen on ollut aivan vallatonta, Saarinen luonnehtii.

Perhosten eteneminen on seurannut kasvukauden pitenemistä ja kesä-elokuun keskilämpötilan nousua, jota oli nelivuotisten vertailujaksojen välillä 0,45–1,8 astetta, pohjoisessa enemmän kuin etelässä. Kasvukauden pituus on yhtä kuin niiden päivien lukumäärä, joina keskilämpö on yli 5 astetta. Sen on aiemmin todettu olevan vahvassa yhteydessä perhosten menestykseen. Lämpötilat mitattiin tutkimusta varten samoilla koealoilla, joilla perhoshavainnot kerättiin

.Kehitystä on luultavasti ollut samanlaista monilla muillakin hyönteisillä. Esimerkiksi herhiläinen, Euroopan suurikokoisin ampiaislaji, on vakiintunut 2000-luvulla Kaakkois- ja Etelä-Suomeen.

Perhoset ovat kuitenkin helpommin havaittavia ja tunnistettavia kuin monet muut hyönteiset. Maanlaajuista systemaattista päiväperhoskartoitusta on tehty ammattilais- ja harrastajavoimin 20 vuoden ajan. Siksi päiväperhosten tilanne tunnetaan hyvin.

Niittyjen asukkaat motissa

Lämpöaallon harjalla ovat ratsastaneet etupäässä metsänreunojen lajit. Niille on riittänyt uusia elinympäristöjä, sillä avohakkuiden ja teiden rakentamisen ansiosta sopivia asuinpaikkoja riittää. Kolmasosa Suomen päiväperhoslajeista tarvitsee juuri tällaisen kotimaiseman, jossa metsänreuna suojaa, valo ja varjo vaihtelevat ja toukille on ruoaksi puuvartisia kasveja.

Toinen kolmannes suomalaisista päiväperhoslajeista elää niityillä. Ne eivät pääse hevin leviämään, koska niittyjä on jäljellä vähän. 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Suomessa oli 1,5 miljoonaa hehtaaria niittyjä, 2000-luvun alussa enää 19 000 hehtaaria eli runsas prosentti sadan vuoden takaisesta.

Perhoset ovat tavallaan motissa harvaan ripotelluilla niittyjen jäänteillä. Nekin pysyvät niittyinä vain, jos karja laiduntaa tai ihminen niittää. Ilman lehmiä, lampaita ja viikatetta kukkaloisto tukahtuu korkeaan heinään, ja alue alkaa työntää puskaa.

Saarinen hieman näpäyttää niitä, jotka valittavat, että niittämällä tuhotaan kukkivat tienvarret. Juuri säännöllinen niittäminen saa niittykukat kukoistamaan. Leveistä tienpientareista ja liittymäalueista on siksi tullut reservaatti monille perhosille, joiden on enää vaikea löytää kotia muualta.

Toukat nirsoilevat

Korvenkylästä sentään löytyy niittyperhosten havainnointiin muitakin paikkoja kuin kuutostien piennar. Harppaamme aidan yli Pellisenrannan niitylle. Aita on Pekka Sihvosen lampaita varten. Saarinen ja Jantunen ovat järjestäneet lampaat paikalle huoltamaan niittyä. Se on jaettu ruutuihin, joista ajoittain lasketaan kasvilajit.

Kukkameri ei ole niin ihana kuin romantikko toivoisi, sillä lampaat ovat poimineet rusinat pullasta eli napsineet suihinsa suuren osan metisistä kukinnoista. Varret törröttävät jäljellä.

Laidunnuksesta huolimatta kasvilajistokin on muuttumassa. Metsäapila on vallannut alaa, ja mäkitervakko näyttää väistyvän. Yksi syy on liikenteestä tuleva typpilaskeuma. Kaakkois-Suomessa typpikuormitus on maan suurinta, ja apilat pystyvät sitomaan typpeä suoraan ilmasta. Siksi me menestyvät yli muiden.

Perhosille tällä on merkitystä, sillä niiden toukat ovat hyvin tarkkoja siitä, ruoastaan. Esimerkiksi ketokultasiiven toukka elää ainoastaan niittysuolaheinällä.

Satunnaisesta tarkkailijasta voi näyttää siltä, että perhoset lepattelevat päämäärättömästi mihin sattuu. Niin ne eivät tee. Kun Saarinen ja Jantunen kiertävät kolmen kilometrin mittaisen havaintolinjansa kerran viikossa, he tietävät jo etukäteen, minkä lajin yksilön he tapaavat missäkin kohdassa kesän milläkin viikolla. Neitoperhosen he kohtaavat elokuussa ottamassa aurinkoa nokkospöheikön tuntumassa, lähellä suojaavaa metsänreunaa.

Tavaton vierailu suolta niitylle

Pellisenrannan niityn vieressä, tien toisella puolella on pieni suo. Suomessa on kahdeksan perhoslajia, jotka elävät vain soilla. Tien muodostamaa rajaa suolta niitylle perhoset eivät ylitä milloinkaan.

Tai kerran niin kuitenkin kävi.

– Yksi suohopeatäplä oli tullut suolta tänne niitylle. Olin hyvin hämmentynyt. Se soti kaikkea ekologista tietämystäni vastaan, Saarinen päivittelee.

Suoperhosilla menee Etelä-Suomessa huonosti aivan niin kuin soillakin. Pohjoisessa niillä riittää edelleen elintilaa. Ehkä vaikeimmat ajat ovat silti tiedossa niillä 14 päiväperhoslajilla, jotka elävät vain Lapissa. Ne lämpeneminen voi panna ahtaalle. Paljon pohjoisemmaksi ne eivät pääse, kun vastaan tulee Jäämeri. Paljakkakylmäperhonen elää ainoastaan tuntureiden paljakoilla. Se ei voi paeta enää korkeammalle.

Säätutka näkee hyönteispilvet

Suomessa talvehtivien ja lisääntyvien lajien lisäksi tuulet tuovat etelästä vierailijoita, joskus suurin joukoin. Viime kesänä ohdakeperhoset tulivat Afrikasta valtavina parvina. Ohdakeperhonen on voimakas lentäjä, mutta se ei pysty talvehtimaan täällä.

Perhospilvet näkyvät säätutkissa, samoin kuin tämän vuoden toukokuussa Suomeen rantautunut jättimäinen kirvaparvi. Tutka osaa erottaa ötökkälaumat sadepilvistä.

Perhosennusteen teko on monimutkaista siinä kuin pitkän aikavälin sääennusteen. Perhosvuodet eivät näet ole veljeksiä. Tämä perhoskesä näyttää puolivälissään hienolta siitä huolimatta, että edellinen sukupolvi jäi viime kesänä pieneksi. Kiitos kuuluu paitsi suotuisille säille myös viime talven lumille. Paksu ja pitkään pysynyt hanki suojasi talvehtivat hyönteiset ja niiden toukat jäätymiseltä.

Julkaistu Tiede -lehdessä 8/2010

Lämpeneminen näkyy Suomen luonnossa

Vuoden keskilämpötila on kohonnut Suomessa reilun asteen 160 vuoden aikana. Voimakkainta lämpeneminen on ollut keväisin. Maalis-toukokuun keskilämpö on kohonnut noin kaksi astetta, talvet ovat lämmenneet noin asteen ja kesät sekä syksyt puolisen astetta.

Jaksoon mahtuu suuria vaihteluita: kylmät talvet 1985 ja 1987 ja erityisen lämpimiä vuosia 1990-luvulla.

– Jäidenlähtö vesistöistä on aikaistunut 1800-luvun lopulta nykypäivään. Pisimmillä aikasarjoilla myös jäätyminen on myöhästynyt ja jääpeiteaika lyhentynyt. Vesistöihin valuu kesken talven sattuvien lumen ja maan sulamisjaksojen vuoksi entistä enemmän maa-ainesta, joka samentaa ja rehevöittää vesiä.

– Kasvukausi on pidentynyt. Harmaa- ja tervalepän, koivun, haavan, tuomen ja pihlajan kukinta sekä koivun ja haavan lehteen puhkeaminen ovat varhentuneet. Näistä harmaalepän kukinta on aikaistunut eniten, 11 päivää vuosisadassa.

– Männyn puuraja on siirtynyt pohjoiseen ja rinteitä ylös sadan vuoden aikana. Uusia taimia syntyy männyttömälle alueelle. Ne pysyvät aiempaa paremmin hengissä ja muodostavat uusia metsiköitä ja siemenpuita. Pituuskasvu on elpynyt jopa satoja vuosia vanhoissa puissa. Sen voi havaita pyöristyneistä latvoista, joihin on kohonnut uusi terävä latva viime vuosikymmenten aikana.

– Kevätmuutto on aikaistunut osalla linnuista. Joutsenet, hanhet ja monet muut vesilinnut tulevat entistä varhemmin. Moni laji saapuu entiseen aikaan ja kärsii siitä, että perhostoukkien ja muun ravinnon huippu on aikaistunut ja ohi poikasten kuoriutuessa. Esimerkiksi kirjosiepon pesintämenestys on heikentynyt Pohjois-Suomessa. Teerikanta taas on pienentynyt, koska lämpimät keväät ovat houkutelleet teeret pesimään niin varhain, ettei poikasille vielä riitä tarpeeksi ruokaa.

– Uusia päiväperhosia on kotiutunut Suomeen. Vanhat lajit ovat laajentaneet esiintymisaluettaan pohjoiseen päin keskimäärin 60 kilometriä 1990- ja 2000-luvun tarkkailujaksojen välillä. Paatsamasinisiipi, keisarinviitta ja pihlajaperhonen ovat loikanneet yli 300 kilometriä pohjoisemmaksi.

 

Perhosmiehiä allergiainstituutista

Perhosretken oppaista Kimmo Saarinen johtaa Allergia- ja astmaliiton ylläpitämää Etelä-Karjalan allergia- ja ympäristöinstituuttia. Juha Jantunen työskentelee siellä tutkijana. Saarinen on väitellyt perhosista, Jantunen niittykasvillisuudesta.Äkkiseltään tuntuu oudolta, että allergiainstituutti on uppoutunut luontoon ja perhosiin. Perinne on kuitenkin yhtä vanha kuin instituutti. Laitoksen perustajista Tari Haahtela oli lääkäri, allergiatutkija ja intohimoinen perhosharrastaja, ensimmäinen johtaja Olli Marttila biologi ja perhostutkija. He tekivät täällä 1990-luvun alussa Suomen päiväperhoset -kirjaa, josta tuli maamme perhosraamattu. Instituutin toimipaikkana on noista ajoista asti ollut Tiurun entisen keuhkotautisairaalan ylilääkärin virka-asunto Saimaan rannassa, Korvenkylän takana. 500 neliön funkistalo pursuaa vanhoja perhoskokoelmia, täytettyjä eläimiä ja lintuja.Saarinen ja Jantunen ovat saaneet vuorostaan tottua perustelemaan, miten perhoset liittyvät allergiaan ja astmaan. – Allergiat ovat reaktioita ihmisen ja luonnon rajapinnalla. Terveyden ja ympäristön välillä on vahva yhteys, ja perhoset ovat hyvä indikaattori ympäristön tilasta, Saarinen selittää.

Alzheimerin tautiin tarkoitettu lääke auttoi unien hallintaa.

Jos haluat hallita uniasi, se voi onnistua muistisairauden hoitoon tarkoitetulla lääkkeellä. Lääke virittää ihmisen näkemään niin sanottuja selkounia, kertoo Helsingin Sanomat jutussaan.

Selkounessa ihminen tiedostaa näkevänsä unta ja pystyy jopa vaikuttamaan siihen.

Joka toinen ihminen on mielestään nähnyt selkounen ainakin kerran elämässään. Joka neljäs näkee niitä kuukausittain, arvioi parin vuoden takainen tutkimuskatsaus.

Alzheimerlääke auttoi tuoreessa yhdysvaltalaisessa tutkimuksessa koehenkilöitä selkouniin. Koehenkilöistä nuori nainen onnistui unessa rullaluistelemaan tavaratalossa, kun oli ensin suunnitellut sitä valveilla.

”Luistelimme ystäväni kanssa pitkin käytäviä. Oli niin hauskaa, että upposin täysillä uneen mukaan”, 25-vuotias nainen kuvailee.

Unet olivat koehenkilöiden mukaan lääkkeen vaikutuksesta todentuntuisempia kuin ilman lääkettä. Yhdysvaltalainen tutkimus julkaistiin Plos One -lehdessä.

Kokeessa tutkijat harjoittivat yli 120 eri ikäistä koehenkilöä näkemään selkounia. Ryhmään oli valkoitunut ihmisiä, jotka muistavat unensa hyvin ja ovat kiinnostuneita selkounista.

He opettelivat tekniikoita, joiden pitäisi helpottaa selkouneen pääsyä. Pitkin päivää ja ennen nukkumaan menoa voi esimerkiksi toistella itselleen, että kun näen unta, muistan näkeväni unta.

Unia voi visualisoida eli harjoitella mielessään etukäteen. Selkouneen päästyään voi tehdä todellisuustestejä, kuten onnistuuko seinän läpi käveleminen tai leijuminen.

Lääkekokeessa, jota johti selkounien uranuurtaja Stephen LaBerge, koehenkilöt saivat galantamiinia. Sitä käytetään lievän tai kohtalaisen vaikean Alzheimerin taudin hoitoon.

Lääke terästää asetyylikoliinin määrää aivoissa. Asetyylikoliini huolehtii viestien välityksestä aivosolujen välillä, virkistää muistia ja kiihdyttää rem-unta. Juuri remvaiheessa ihminen näkee yleisimmin unia.

Suurimman annoksen galantamiinia saaneista 42 prosenttia pystyi kuvauksensa mukaan selkouniin. Osuus oli huomattavasti suurempi osa kuin muissa koeryhmissä.

Koehenkilöiden unta ei mitattu unilaboratorioiden laitteilla, joilla tallennetaan silmien liikkeitä ja elintoimintoja. Tulokset perustuivat koehenkilöiden kertomaan.

LaBerge seurasi kuitenkin toisessa tuoreessa tutkimuksessaan silmien liikkeitä unennäön aikana. Silmien liikkeet kiihtyvät rem-unen aikana.

Kun koehenkilöt siirtyivät selkouneen, he liikuttivat silmiään ennalta sovitusti vasemmalta oikealle. Sitten heidän piti seurata unensa kohteita, joita he olivat ennalta visualisoineet.

Silmät liikkuivat sulavasti, samoin kuin ihmisen seuratessa katseella todellista kohdetta. Kuviteltua kohdetta seuratessa silmät liikkuvat nykäyksittäin.

Tutkimus julkaistiin Nature Communications -lehdessä.

Kysely

Oletko nähnyt selkounta?

mdmx
Seuraa 
Viestejä5205
Liittynyt23.11.2009

Viikon gallup: Oletko nähnyt selkounta?

Käyttäjä4499 kirjoitti: Mikä on mt häiriö? Kuten sanoin, minusta lääkkeen käyttö tuohon tarkoitukseen on arveluttavaa. Siinä mennään ehkä peruuttamattomasti alueelle, jonne ei pitäisi mielestäni olla mitään asiaa suoranaisesti. Ehkä en nyt vain ymmärrä tarvetta nähdä hallittua "unta" - miksi ei vain kuvitella? Jos "hourailet" saman, tunnet sen varmaan voimakkaammin. Mutta toisaalta et ole siitä niin tietoinen kuin hereillä ollessa, vai mitä? Niin siis, siinä nimenomaan on täysin tietoinen että...
Lue kommentti
Hirmun anatomia on selvinnyt sääsatelliittien mikroaaltoluotaimilla. Ne näkevät pilvien läpi myrskyn ytimeen ja paljastavat ukkospatsaat, joista myrsky saa vauhtinsa. Kuva: Nasa/Trimm

Pyörivät tuulet imevät energiansa veden lämmöstä.

Trooppiset rajuilmat tappoivat vuosina 1995–2016 lähes 244 000 ihmistä, koettelivat muuten 750 miljoonaa ihmistä ja tuhosivat omaisuutta runsaan 1 000 miljardin dollarin arvosta, enemmän kuin mitkään muut mullistukset, esimerkiksi tulvat tai maanjäristykset.

Näin arvioi maailman luonnonkatastrofeja tilastoiva belgialainen Cred-tutkimuslaitos raporteissaan, joissa se laskee katastrofien pitkän aikavälin inhimillistä hintaa.

Myrskytuhot ovat panneet myrskytutkijat ahtaalle. Kaikki tahtovat tietää, mistä näitä rajuilmoja tulee. Lietsooko niitä ilmastonmuutos?

Lämpö alkaa tuntua

Näihin asti tutkijapiireissä on ollut vallalla käsitys, jonka mukaan hirmuista ei voi syyttää ilmastonmuutosta vielä kotvaan. Se alkaa voimistaa myrskyjä vasta pitkällä aikajänteellä.

Nyt hurjimpia myrskyjä on kuitenkin alettu kytkeä ilmaston lämpenemiseen. Esimerkiksi alkusyksystä 2017 Maailman ilmatieteen järjestö WMO arvioi, että lämpeneminen todennäköisesti rankensi elokuussa Houstonin hukuttaneen Harvey-myrskyn sateita.

Jotkut tutkijat ovat puhuneet kytköksistä jo vuosia.

Esimerkiksi Kerry Emanuel, Massachusettsin teknisen yliopiston myrskyspesialisti, laski 2005, Katrinan runnottua New Orleansia, että Atlantin ja Tyynenmeren myrskyt ovat nykyään 60 prosenttia voimakkaampia kuin 1970-luvulla.

Keväällä 2013 Nils Bohr -instituutin Aslak Grinsted raportoi, että lämpenemiskehitys vaikuttaa myrskyissä syntyviin tulva-aaltoihin.

Kun maapallon keskilämpötila nousee 0,4 astetta, myrskytulvien määrä tuplaantuu. Tämä rajapyykki on jo ohitettu. Kun lämpötila nousee kaksi astetta, tulvat kymmenkertaistuvat. Silloin superrajuja myrskyjä hyökyy Atlantilta joka toinen vuosi. Tähän asti niitä on nähty kerran 20 vuodessa.

Meri lämpenee otollisesti

Tärkein myrskyjä ruokkiva muutosvoima löytyy sieltä, mistä myrskyt ammentavat energiansa ja mihin ilmastonmuutoksen nähdään vaikuttavan: meriveden lämpötilasta. Se kehittyy myrskyille otolliseen suuntaan.

Esimerkiksi Meksikonlahdella, hurrikaanien voimanpesässä, on mitattu jopa pari astetta tavallista korkeampia meriveden lämpötiloja.

Kun Haiyan, yksi kaikkien aikojen kovimmista taifuuneista, marraskuussa 2013 jätti kaksi miljoonaa filippiiniläistä kodittomiksi, meri oli myrskyn syntyalueella vielä sadan metrin syvyydessä kolme astetta normaalia lämpimämpi.

Meressä tapahtuu muutakin epäedullista: pinta nousee. Se kasvattaa myrskyjen nostattamia tulva-aaltoja, jotka usein saavat aikaan pahinta tuhoa.

 

Näin hirmumyrsky kehittyy

Hirmun syntymekanismi on sama kaikkialla, vaikka nimitykset vaihtelevat. Atlantilla ja Amerikan puoleisella Tyynellämerellä puhutaan hurrikaaneista, Aasian puolella taifuuneista ja Intian valtamerellä ja Oseaniassa sykloneista. Grafiikka: Mikko Väyrynen

 

Trooppisia hirmumyrskyjä syntyy päiväntasaajan molemmin puolin 5. ja 25. leveyspiirin välillä. Päiväntasaajalla niitä ei muodostu, sillä sieltä puuttuu coriolisvoima, jota myrsky tarvitsee pyörimiseensä

Kehittyäkseen myrsky vaatii tietynlaiset olot. Suursäätilan pitää olla laajalla alueella epävakaa ja ukkossateinen ja meriveden vähintään 26 asteista 50 metrin syvyydeltä. Lisäksi tuulien pitää puhaltaa heikosti 12 kilometrin korkeuteen asti. Voimakkaissa virtauksissa myrskynpoikanen hajoaa.

1. Merestä nousee lämmintä, kosteaa ilmaa. Se kohoaa nopeas­ti ja tiivistyy ukkospilviksi, jotka kohoavat 10–15 kilometrin korkeuteen. Samalla vapautuu lämpöä, mikä ruokkii matalapainetta.

2. Fysiikan säilymislakien mukaan ylös kohoavan ilman tilalle virtaa ympäriltä korvausilmaa, jolloin ilmanpaine alueella laskee.

3. Lämpöä kohoaa ylös yhä laajemmalti, ukkospilvien jono venyy, ja ilman virtausliikkeet voimistuvat. Ilmanpaine laskee lisää, ja alueelle syntyy liikkuva matalapaineen keskus.

4. Paine-ero tuottaa voiman, joka alkaa pyörittää tuulia kiihtyvää vauhtia. Maan pyörimisliikkeestä aiheutuva coriolisvoima kiertää niitä spiraalin lailla vastapäivään kohti matalan keskusta. Kun tuulen sekuntinopeus nousee yli 33 metrin, on syntynyt trooppinen hirmumyrsky.

Hurjimmissa myrskyissä tuulen nopeus nousee 70–90 metriin sekunnissa. Pyörteen halkaisija vaihtelee puolestaan 400 kilometristä 1 000 kilometriin.

5. Myrskyn voimistuessa sen ylle muodostuu korkeapaine, joka pyörii tuulia vastaan. Laskeva ilmavirtaus kuivattaa ja lämmittää keskusta, ja se seestyy myrskynsilmäksi.

6. Silmää kiertävät tuulet sekoittavat tehokkaasti meren pintaa 50–100 metrin syvyydeltä. Kun lämmintä vettä painuu syvyyksiin ja viileää kohoaa pintaan, ”lämpövoimala” jäähtyy ja hitaasti liikkuva myrsky voi heikentyä. Nopeaan myrskyyn jarru ei ehdi vaikuttaa, ja silloin kumpuava vesi voi loppumatkasta muuttua vaaralliseksi.

7. Kun ranta lähestyy ja meri madaltuu, tuulet pakkaavat vettä myrskyn tielle tulva-aalloksi, joka syöksyy myrskyn mukana maalle tuhoisin seurauksin.

Maalle saavuttuaan myrsky laantuu, kun se ei enää saa käyttövoimaa meren lämmöstä.

 

Tuula Kinnarinen on Tiede-lehden toimitussihteeri.

Julkaistu Tiede-lehdessä 1/2014. Päivitetty 12.9.2018.